Harjoittelurutiinit

Ajattelin kirjoittaa lyhyen jutun siitä, miten olen treenannut viimeisen puolen vuoden ajan. Tarkoituksena on lähinnä vaan kertoa omat rutiinit ja ehkä antaa jotain vinkkejä sellaisista kiinnostuneille. En kuitenkaan yritä esittää osaavani mitenkään erityisemmin ketään neuvoa, omaksi ilokseni minä edelleen vain kirjoittelen.

Leicesterin omalla seuralla kendotreenejä on harmillisesti vain kerran viikossa. Vaikka uusi harjoitteluseura ja uudenlaiset tavat harjoitella tekevät treenaamisesta haastavampaa, ei yksi kerta viikossa riitä. Paikallisilla kendokoilla (joita on noin 2-5 jossain määrin aktiivista) on tästä syystä tapana käydä treenaamassa lähiseudun muissa seuroissa kutakuinkin viikottain, joskus useammankin kerran viikossa. Kutakuinkin säännölliseksi treenivuoroiksi on siten muodostunut maanantain 2h treenit paikallisella dojolla ja keskiviikon n. 1,5h treenit Birminghamissa (vajaan tunnin ajomatka). Maanantain treeniin tulee sopivasti lisäksi noin vartin reipas kävely suuntaansa.

Kaksi kertaa viikossa ei sekään ole ihmeemmin, mutta keskiviikon 6. danin tasoinen opetus ja vastustajien monipuolisuus (n. 10-vuotiaista venäläislapsista maajoukkuemanageriin) auttaa edistymistä paljon. Siltikin, kaksi kertaa viikossa on jo fyysisen kunnon ylläpitämisen kannalta vähän. Tästä syystä päätin syksyllä lisätä rutiineihin muutakin kuin kendoa. Kotiseurasta oli jäänyt mieleen puheenjohtajan välittämä vinkki pilatesin ihmeellisestä voimasta, joten pienen googlettelun jälkeen törmäsin tällaiseen:

Parin kerran jälkeen totesin 15 minuutin pilates-treenin olevan juuri sitä, millä sain parannettua sellaista lihaskuntoa, joka auttaa myös kendossa. Päätin tehdä treenin 3-4 kertaa viikossa (muulloin kuin kendopäivinä), oli miten kiire hyvänsä. Tähän mennessä treeni tuntuu toimineen erittäin hyvin, ja huomaan vatsa- ja selkälihasten parantuneen selvästi.

Useimpina viikkoina tuntuu kuitenkin, että jotain jää edelleen puuttumaan. Viikonloppuisin tarjoutuu yleensä tilaisuus tehdä vielä n. tunnin verran erilaisia jumppavideoita hyvässä seurassa, mikä täydentää sopivasti viikon treeniä vähän intensiivisemmällä harjoittelulla. Esim. Jillian Michaels on tullut tutuksi, ja valitettavasti myös Blogilates...

Vielä viimeisenä asiana muistutus, jonka Japanissa ollessani vanhassa seurassaan vieraillut senpai sanoi vinkkinä kaikille: muistakaa venyttely! Tästä olen luistanut liikaa, joten viime päivinä olen pyrkinyt saamaan myös siihen vahvan rutiinin. Venytellä kannattaa joka päivä, ja itse koen parhaaksi käyttää 10-15 minuuttia venyttelyyn sopivasti ennen nukkumista (monet venytykset onnistuu hyvin sängyssäkin). Treenien jälkeen venyttelen hieman pisempäänkin, ja yleensä kahteen otteeseen (heti kotiin päästyäni + ennen nukkumista). Helpottaa huomattavasti (hunaja-urheilujuoman / banaanin ohella) lihasten toipumista seuraavaksi päiväksi.

Tällainen kirjoitus tällä kertaa. Kommentoikaa, jos tulee mieleen mitään asiaan tai johonkin muuhun liittyvää!

Tauko

Joskus kaipaa itselleen taukoa. Eikä se tarkoita, että pitäisi ottaa töistä lomaa. Siihen ei auta, vaikka viettäisi joululoman vanhemmilla tekemättä mitään. Enkä tarkoita nyt sitäkään, kun tekee mieli juosta 5 kilometriä satunnaisesti valittuun suuntaan ja ajatella perille ei-mitään päästyään koko paluumatkan sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Tauolla tarkoitan sitä, että ei vaadi itseltään sitä mitä normaalisti vaatii, ja antaa olla laiska ja tehdä huonoja päätöksiä ihan vaan siksi, ettei huvita. Sellaisen tauon minä halusin itselleni joululoman jälkeen, ja sellaisen itselleni otin. Ja pullon viiniä.

Tavan mukaisesti mainittakoon tässä välissä, että kuuntelen tällä hetkellä Nightwishin Ever Dreamia. Mutta en alkuperäistä Century Childin Ever Dreamia (joka ei näytä olevan Spotifyssa, vaikka muut Nightwishin vanhemmatkin levyt näyttävät sinne päässeen). Sain nimittäin joululahjaksi levyn, jolla yhdistyy hienolla tavalla kaksi hieman eri suunnan metalliartistia: livetaltioinnin Showtime, Storytime, featuring Floor Jansen, After Foreverin . Eilen sain vihdoin tilaisuuden kuunnella tuplaCD:n läpi, ja tykkäsin! Vaikka Tarja Turunen on voittamaton Nightwishin perinteisissä kappaleissa, saa Floor jopa joissain niissä levyltä välittyvän yleisön tunnelman kanssa aikaan kylmät väreet. Ja jokaisella kuuntelukerralla innostun enemmän huhtikuussa odottavasta Within Temptationin ja Delainin keikasta.

Ja koska olen niin hyvä menemään asiaan ilman turhia jaaritteluita, mainittakoon vielä jotain päivän viinistä. Jo eilen oli sellainen olo, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo viiniä (kun se täällä on mahdollista aina, paitsi yöaikaan torstain ja sunnuntain välissä). Tänään päätin antaa itselleni periksi. Tutkailin iltapäivällä lähi-Tescon valikoimaa varmaan puolisen tuntia, vaikka valikoima oli täysin outo Alkoon tottuneelle, tai ehkä juuri siksi. Lahjaksi saatu aloittelijan viinikirja opasti perusominaisuuksien tunnistamisessa, mutta englannin viinivalikoiman edessä sekin oli hukassa. Päädyin kuitenkin hieman tavoistani poiketen Ranskaan, koska ilmeisesti sieltä pitäisi ihan oikeasti hyviäkin viinejä löytyä muitakin kun Rosiere. Eikä tuo Red Burgundy Pinot Noir nyt ihan metsään mennyt, tajusin sentään valita jonkun kutakuinkin pelkiltään juomakelpoisen (ei ollut ajatuksena mitään pihviä alkaa tekemään). Mitään ammottavaa aukkoa ei missään tapauksessa lompakkoon ollut tulossa, ja hetken harkitsin jo Australialaista alle 4 punnan Shirazia. Joku päivä pitää kyllä maistaa, vastaako se maan ja rypäleen asettamia odotuksia.

Vuosi loppui. Loppuvuoteen mahtui lopulta kaksi matkaa Suomeen, mikä tarkoitti yhteensä yli kuukautta kotimaan kamaralla. Toisaalta reissaaminen on aina rasittavaa, mutta toisaalta se toi ehdottomasti tarpeellista vaihtelua lopulta aika kylmään ja yksinäiseen ulkomailla asumiseen. Pitäisi vaan opetella ottamaan paremmin yhteyttä ystäviin, koska muuten niitä on aika hankala tavata. Kerrottakoon kuitenkin, ettei täälläkään ole ihan ilman ystäviä tarvinnut olla. Kendo on jälleen ollut pelastava enkeli, kun meinaan pudota liian äkkiä kovalle maan kamaralle ulkomailla asumisen hienoutta liioittelevista unelmistani. Vaikka treeneissä on parhaimmillaakin päässyt käymään vain kahdesti viikossa, saa siitä jotenkuten riittävän viikon liikunta-annoksen ja ennen kaikkea henkisen rauhoittumisen, keskittymisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Ja loppuvuoden huipennuksena pääsin kuin pääsinkin lopulta osallistumaan British Kendo Open Championshipiin. Alkuerissä olisi pitänyt olla kolmen hengen ryhmästä paras, jotta olisi päässyt jatkoon, joten aika oletetusti ottelut jäi kahteen. Ensimmäinen ottelu meni kuitenkin mielestäni hienosti, ja voitin sen 2-0. Toisessa oli liian kova vastus, joka vei ottelun 0-2. Olen kuitenkin omaan panokseen kutakuinkin tyytyväinen. Kestävyyttä pitää selvästi parantaa (pääosin henkisellä puolella), sillä väsymys oli yksi iso syy toisen ottelun tappioon, ja siinäkin olin ottelun alussa vielä vajaan puolen minuutin ajan melko hyvin mukana.

Tässä vaiheessa huomaan, että jotain puuttuu. Katselen kirjoitukseen liitettäviä tageja, ja jotenkin tuo "viini" kaipaisi seurakseen "anime". Mutta niin valitattavaa kun sen onkin, en ole sitten syksyn ainana katsotun Shingeki no Kyojinin jälkeen päässyt minkäänlaisiin kosketuksiin animen kanssa. Jotenkin on aina viime vuosina tuntunut, että pitää tehdä valinta kendon ja animen välillä, eikä se ole ollenkaan kivaa. Ja koska olen todennut fyysisen rasituksen aiheuttavan vääjäämättä onnellisuuden tunteen, on anime jäänyt ikävästi taustalle. Sen verran otakua minussa kuitenkin vielä on, että tällainen muistelu ajaa vääjäämättä selailemaan, mikä voisi olla sopiva sarja katsottavaksi. Ehdotuksia? Eniten kaikista on miellyttänyt n. 2002-2005 julkaissut slice-of-life -tyyliset vähän vakavampaan painottuvat sarjat, mutta olisiko kuitenkin myös tuon jälkeen tehty jotain oikeasti hienoa? Oli miten oli, uusin Trick on aivan pakko nähdä heti kun se vaan on mahdollista (näytetään Japanissa 12.1.)!

Eksyin katselemaan aikoinaan ahkerasti käyttämäni AnimeNfo:n Top 200 Anime -listaa. Se tuo kyllä helposti pintaan ne kokemukset, joita läpi yön katsotuista sarjoista jäi mieleen, ja muuallekin. En taida mahtaa sille mitään, mutta taidan haluta aika paljon palata siihen. Tiedän, että pari kendotreeniä tai reilu annos mitä tahansa kunnon treeniä saisi luultavasti mielen aika nopeasti muuttumaan, mutta nyt olen jollain yhdistelmällä aineita ja ympäristöä saanut pitkästä aikaa itselleni vahvasti sellaisen olon. Jos nyt vain koneella olisi KgNE:n soundtrack niin tästä voisi olla aika hankalaa toipua. Jo pelkkien sarjojen nimien näkeminen vetää vastustamattomasti puoleensa; Elfen Lied, Juuni Kokki, Full Moon wo Sagashite, Onegai Teacher... Neon Genesis Evangelion... Kimi ga Nozomu Eien. Vielä joskus ostan DVD:llä (tai mikä tulevaisuuden media lieneekään) vähintäänkin kymmeniä sarjoja, joiden koen kuuluvan hyllyyni. Se hylly tulkoot vaikka kirjastohuoneeseen, tyttöystäväni elämänmakuisten ja -näköisten kirjojen viereen.

Haluan elämältä paljon! Voisinkohan saada sen kaiken? Jos nyt ihan teitä viihdyttääkseni yrittäisin luetella, mitä kaikkea haluan oikeasti niin paljon, että olisin valmis luopumaan lähes kaikesta muusta niiden eteen. Leivonta, jossain määrin myös ruoanlaitto, on ollut pienestä pitäen mieluisimpia tekemisiä. Kahvilan perustaminen ei ole ehkä realistisimpia haaveitani, mutta leipominen tuntuu vähitellen saavan koko ajan tärkeämmän osan. Kendo on varmaan blogia yhtään seuranneille itsestäänseävästi yksi asia, jonka eteen olen jo pari kertaa meinannut uhrata vähän enemmänkin, mutta jokin viimeinen sysäys on jäänyt aina puuttumaan. Ehkäpä tänä keväänä, niin kuin useamman kertaa on jo käynyt mielessä. Koodaaminen, eikä mikä tahansa koodaaminen, vaan jonkin pienen yrityksen kautta omaa osaamista täysin hyödyntäen ja äärirajoille venyttäen jonkin suurmenestyksen eteen voimakkaasti panostaminen. Tätä yritän aina välillä, mutta sitä rajoittaa muun muassa se, ettei yksin voi lähteä taivaita tavoittelemaan. Äsken mainittu anime... tiedän, että monista se kuulostaa typerältä, mutta en voi olla huomaamatta sitä, miten parhaimpiin sarjoihin eläytyminen saa maailman muuttumaan täysin. Ongelmana lienee, kuten veljeni vaimo osuvasti vuosia sitten minulle sanoi, unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ja siinä jää myös aivan liian helposti yksin. Kirjoittaminen. En minä ilman kunnianhimoa blogiakaan kirjoita, vaan haluan antaa ihmisille oikeasti mielenkiintoisia lukukokemuksia. Ja ennen kaikkea itselleni kirjoituskokemuksia, sillä niin hyvältä kun lukijoiden saaminen omalle kirjoitukselle tuntuukin, ei yksikään niistä synny halusta tulla luetuksi, vaan puhtaasti halusta kirjoittaa. Ihmiset. Yksi, harvat, monet, läheiset ja satunnaiset. Voi vaikuttaa hieman eri tason asialta, mutta loppujen lopuksi myös ihmisten saaminen elämään vaatii uhrauksia, jotka ei ole kaikille itsestäänselviä. Eikä kaikki kaipaa ihmisiä yhtä paljon kuin minä, minkä olen matkan varrella useampaan otteeseen todennut. Oikeastaan harva tuntuu kaipaavan seuraa yhtä paljon kuin minä, vaikka totta kai minullakin on olemassa yksinäisyyden kaipuu.

En tiedä tuliko listasta mitenkään kattava, edes tärkeimmistä asioista, mutta niistä tuntuu löytyvän kuitenkin kaikki asiat, joiden eteen olen joskus panostanut kaikkea muuta enemmän. Listasta jäi pois esimerkiksi musiikki, mutta en koe päässeeni siinä tarpeeksi pitkälle, että voisin kokea halua uhrata elämääni sille. Se on jollain tavalla erilainen asia, täydellisen välttämätön osa elämää, mutta ei ehkä päämääränä. Koodaaminen on ollut itseni kehittämisen pääosassa useampaan otteeseen jo melkeinpä ala-asteelta lähtien. Leivontaa olen yrittänyt muutamaan otteeseen vakavammin, mutta se on tyssännyt usein aika nopeaan. Kendoon panostin vuoden ajan enemmän kuin mihinkään muuhun, mutta sen jälkeen se on saanut vain suhteellisen normaalin osan. Anime oli joitain vuosia selkeästi elämää hallitseva osa. Kirjoittaminen ei ole yrityksistä huolimatta päässyt vielä merkittävään rooliin päämääränä. Ihmisiin panostaminen on ollut tavoitteena sen jälkeen, kun tajusin niiden tärkeyden, mutta siinäkin on vielä tekemistä.

Tässä välissä, suokaa anteeksi, kokeilen aloittaa uuden sarjan katsomista.

---

Steins;gate, vähän ehkä sekavalta mutta kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoiselta vaikuttava sarja, joka lienee sekoitus scifiä ja jotain hyvälle animelle tyypillistä lisämaustetta, jota on suurin piirtein yhtä vaikea kuvailla kun umamia. Mutta se tunne, kun on hetken katsonut, ja tajuaa unohtaneen täysin kaiken muun. Sen, että sattuu olemaan englannissa. Sen, että sattuu olemaan ihan normaali keskiviikko ja huomenna työpäivä. Sen, että olin äsken vielä ihan vaan muistelemassa, minkälaista olikaan katsella animea yöt ja päivät, ja ajattelin ihan vaan kokeilla, josko löytyisi jokin tarpeeksi mielenkiintoinen sarja. Tätä haluan, tätä haluan enemmän. Miksi ihmeessä se vetää puoleensa niin paljon? Onko todellisuudesta irtautuminen niin addiktoivaa? Vai onko kyse kuitenkin siitä, mitä katson? Osasyynä on varmasti myös viini, jota on kohta jäljellä enää reilu lasillinen, mutta se ei ole kaikki, ei läheskään. Viinistä tulen humalaan, mutta animesta synnyn toiseen maailmaan.

---

Toinen jakso katsottu. Kuvan- ja äänenlaatu on harmillisen huono, joten jätän kahteen tällä erää. Ja blogauskin lienee tässä, menee sen verran lennokkaaksi teksti. Tosin vanhoina hyvinä aikoina olisin tässä tilassa vasta alkanut kirjoittamaan, ja siitäkös sitä riemua syntyi. Noh, jos nyt jaksatte taas seuraavaan kertaan odotella, niin saattaa olla taas jotain järkevää luettavaa luvassa. Tai sitten ei. Luettavaa kuitenkin tulee.

Paluu tulevaisuuteen

Tervehdys taas.

[käyn täyttämässä sherrylasin]

Heti alkuun pitää taas vilkuilla itsekin, mitä on viimeksi tullut kirjoitettua, sillä siitä on vierähtänyt jo oikein reipas tovi yhtä reippaine poikineen. Joten jospa tavoistani poiketen aloittaisin kertaamalla enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestykessä viime kuukausien/vuosien edesottamuksiani.

Ensinnäkin, olen muuttanut! Nykyään ehtana keskustalaisena tunnen olevani elintärkeä osa tämän kulttuurikaupungin identiteettiä aina kahviloista koskien rantoihin. En nyt oikeasti, mutta jotain runollista tässä on pakko yrittää keksiä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin olen ajatellut viime päivät, tai viikot, tai kuukaudet, niin auttamattoman koruttomasti kaikkea aikuisten tärkeitä juttuja, niin kun vaikka töitä ja... töitä. Ja niitä vapaaehtoisesti, projektinomaisesti, kavereitten kanssa ilman palkkaa tekemiäni töitä. Kirjoittaminen on todellakin hämmästyttävän retrospektiivistä toimintaa (kyllä, sivistyssana, enkä edes kaiken nolouden uhalla aio googlata käytinkö sitä oikein). Alan nimittäin tajuamaan, että taidan tehdä aika paljon töitä. Joo, muttaniiiin, se muutto.

Aika pian edellisen kirjoituksen jälkeen alkoi elo Hervannassa tuntua sopivan pitkään eletyltä, erityisesti työmatkan viedessä päivittäin vähintään tunnin lohkareen kallisarvoisesta ajasta, jota muutenkin alkoi olla niin kovin rajallisesti. Siksipä päätimme metsästää suhteellisen ahkerasti sopivaa kämppää lähempää keskustaa, mielummin kuitenkin niin, ettei tasosta joudu aivan kamalasti tinkimään. Keskustaan muutto oli ollut mielessä jo pisemmän aikaa, mutta kun olin vuokrayksiöiden markkinoita hetken katsellut, vaikutti riittävän edullisen ja tasokkaan kämpän löytyminen yhtään lähempää keskustaa kovin epätodennäköiseltä. Jo siinä vaiheessa olin pannut merkille, miten paljon helpommin löytyisi kaksioita. No ei se sitten kaksionkaan osalta loppujen lopuksi sen helpommin sujunut, vaan useampia kämppiä sai kierrellä ja viettää tuntitolkulla aikaa netti-ilmoituksia selaillen. Lopulta kuitenkin tärppäsi, ja hyvin tärppäsikin, sillä ainakin omalta osalta sain kaikki vaatimukseni kämpältä täytettyä, vieläpä melko kohtuulliseen hintaan. Ei täällä mitään hervannan kämpän kaltaista n. 100 hengen oleskelutilaa ole, mutta yhtä kaikki tarpeelliset huonekalut mahtuu sopivasti. Vielä kun käytiin yksi "kaikki-parit-tappelee-ikeassa" -reissu eräänä kauniina en muista enää minä päivänä, saatiin keittiöön pöytä ja pari muuta puutetta paikattua. Mutta huomaan kirjoitelleeni ehkä vähän turhan pitkään ja tylsästi selostaen muutosta, joten eiköhän tämä riitä. Lopputulos on se, että työmatkaan kuluvasta ajasta puolet menee ulkovaatteiden laittamiseen ja pyörän lukon kanssa leikkimiseen. Ja viime tiistaina huomasin, että kahden muun treenipaikan lisäksi myös kolmanteen pääsee - ainakin kesällä - ihan kätevästi ja bussia nopeammin pyörällä.

Muutto, mitäs muuta... onkohan tämä Kronologia nyt se järkevin tapa täyttää tämä kirjoitus? Pitäisikö kuitenkin vaan kirjoittaa jotain ymmärryksen rajamailla keikkuvaa epäselvää ajatusvirtaa juuri leipomistani kolmen värin korvapuusteista? Vai... onko minusta ehkäpä tullut tylsä? Ei, enköhän minä ihan riittävän tylsä ole aina ollut, joten jatketaan nyt vaan kun kerta vauhtiin päästiin.

Jotain vähän töistä, mutta se saa luvan olla viimeinen täysjärkinen asia, johon tässä kirjoituksessa puutun. Tehtävät on jatkunut aika lailla samanlaisina, vaikka yhden projektin osalta palkanmaksaja on vaihtunut. Aiemmin mainittuihin linkkeihin voisi lisätä www.itk.fi/2012, joka on loogista jatkoa sekä niihin että viime vuoden ITK-konferenssiin, josta muuten kirjoitin blogiinikin useampaan kertaan. Myös tänä vuonna tuli vietettyä kolme railakasta päivää Hämeenlinnassa, tosin tällä kertaa nimenomaan päivää, sillä matkustin huoneen puutteessa aina iltaisin kotiin ja aamulla taas junalla paikalle. Mutta jos hyvin käy, niin tuota sivustoa pyörittävä konferenssisysteemi on jatkossa käytössä muuallakin, ja palkanmaksajallani on jatkossakin varaa maksaa siitä minulle palkkaa.

Vaikka kovin nyt alan innostumaan tästä blogaamisesta, niin pitää luultavasti alkaa vähitellen hiljenemään. Huomenna on taas treenit, ja kun tässä on jonkin aikaa tullut melko ahkerastikin treenattua, voisi elätellä vähän toiveita taitojen karttumisesta ja sen näkymisestä peräti kilpailuissa joku kaunis päivä tulevaisuudessa. Seuraava selkeä graduointitavoite, 3. dan, on vielä vähintään 1,5 vuoden päässä. Mutta ehkäpä kendo mielessä sänkyyn, jossa nukahtaminen on yksin kovin ikävää. Muutama päivä (tai oikeastaan jo ensimmäinen) riittää näköjään siihen, että muistuu mieleen, miten ikävää on olla yksin. Onneksi enää tämä yö.

Mutta jotta ette nyt tämän kirjoituksen luettuanne täysin menettäisi toivoa blogin mielenkiintoisuuden suhteen, pitää vielä sanomani, että jatkossa kirjoitan (ihan oikeasti (ihan oikeasti)) blogia useammin. Ihan vaan siksi, että tämä on oikeastaan aika kivaa. Ja sopivasti loppuun alkoi soimaan vielä toiseen kertaan uskomattoman hienon pianomusiikin huipennus, Yiruman River Flows In You.

Ihmelapsia ja kauas karanneita unelmia

Hei kaikille! Mitä kuuluu? Tänne kuuluu hyvää :)
Olettekos muuten katselleet lukio-opiskelijoiden tekemiä musikaaleja lavalle nostavaa Nelosen sarjaa Stagea?

Kello tulee jo yli puolenyön, enkä minä ole tarpeeksi skarpissa kunnossa edes poistaakseni moisia ristiriitaisia ilmaisuja tekstistäni. Siis tuo "tulee yli", eihän se voi... niin, ja kaiken lisäksi selittelen vielä muka niin ovelia viisasteluitani. Tästä kaikesta huolimatta olen vihdoin päättänyt kirjoittaa taas jotain (aivan, jotain, eli ei mitään erityistä, jotain vaan), sillä halu luoda jotain on vaivannut jo viikkoja, eikä tuosta piirtämisestä tunnu tulevan mitään. Koska kirjoittamisessa olen sen sijaan vähintäänkin keskiverron ammattikirjailijan tasoinen, päätin jatkaa blogiani uudella kutkuttavan jännittävällä kirjoitelmalla.

Luomisympäristön selostaminen on tullut jo melkeinpä tavaksi, joten tehdään se vielä kerran, jos sitten seuraavalla kerralla voisi jättää tuon 'melkein' pois. Musiikin tarjoaa edellen Spotify, josta tällä kertaa etsiskelen jotain sopivan rauhallista mutta silti riittävän menevää aloittamalla metsästyksen eräästä upeasta löydöksestä, Damien Ricen kappaleesta 9 Crimes. Tällä hetkellä soi Regina Spektor, jonka kuitenkin vaihtuessa jonossa odottaneeseen 9 Crimesiin jo ensimmäiset pehmeät pianon sävelet tuntuvat vatsapohjassa, johdatellen Lisa Hanniganin upeisiin vokaaleihin. Upeista naisvokalisteista ajatukset eksyvät väkisinkin Liv Kristineen ja hyvinkin mahdollisesti maailman upeimpaan lauluääneen. Hyvin valitettavaa, että vain harvat kappaleet yltävät sille tasolle, jolle tuollaisen äänen kannattelemana voisi päästä. Kuunnellaan kuitenkin toistaiseksi sitä levy tai pari.

Ja sitten itse asiaan. Jota siis ei ole. No ei vaan, jotain varmaan on hyvä kertoa tämän ja seuraavien viikkojen tapahtumista, jotka tekevät kesän alusta mukavan täyteläisen mutta toivottavasti rennon ja nautittavan. Aivan, sivari loppuu ylihuomenna. huutomerkki. Jotenkin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan täysin minkäänlainen hohto tai riemu, sillä jatkan samoja hommia samassa paikassa heti kesäkuun alusta. Palkka tosin nousee ihan mukavasti, ja työkin on alkuun vain puolipäiväistä, mutta mitään kamalan suurta muutosta arkeen ei kuitenkaan ole luvassa. Asevelvollisuuden suorittamisesta saisi toisaalta varsin pätevän syyn jonkinlaisten juhlien järjestämiseen, mutta syitä on riittänyt muutenkin viime aikoina paljon enemmän kun juhlimiseen sopivia päiviä, ja lauantait ovat melkein järjestään menneet jonkin asteisen bilettämisen merkeissä. Pitänee sitä kuitenkin jotenkin jossain välissä juhlia, toistaiseksi on vaan aikataulu turhan tiukka.

Vapaapäivien aikatauluihin liittyen, vielä ennen töiden alkua on luvassa yksi kendoleiri, ja toinen hyvin pian kesäkuun alkupuolella. Molemmissa olen tällä kertaa enemmän ohjaajan kuin riviosallistujan roolissa. Ensimmäinen on tulevana viikonloppuna oleva Your Move -suurtapahtuma ja tarkemmin sen sport-viikonlopun kendo-osuus, johon ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Jos joku tuntee minut tarpeeksi hyvin ihmetelläkseen, miksi olen moiseen vapaasta tahdostani lupautunut, niin pääsyynä on leirille osallistuva tyttöystäväni. (Voitte vaan kuvitella miten kauan yritin keksiä jonkun korullisen, kiertelevän tavan ilmaista asia, mutta aivoni palasivat retkeltään tyhjin käsin.) Ja jos joku tarkkasilmäinen löysi asiasta entistä enemmän ihmeteltävää, niin siitä vaan, sitähän varten minä sen (ja erityisesti tämän) lauseen kirjoitin. Mutta palatakseni asiaan (voin kuvitella lukijan naurahtavan pilkallisesti tässä kohtaa), perjantaista sunnuntaihin on luvassa vähän kendoa, vähän enemmän kendon seuraamista sivusta ja paljon leiritunnelmaa.

Seuraava kendoleiri on edellistäkin enemmän ohjaamista, tai tarkemmin sen harjoittelemista. Hämeenlinnassa 10.-12.6. järjestettävä vuosittainen kyu-leiri on suunnattu alemman eli kyu-tason harrastajille. Siihen on kuitenkin liitetty tiiviisti ylemmän, dan-tason (ja edistyneimmille kyu-tason) osallistujille suunnattu ohjaajakoulutus, jossa harjoitellaan juurikin ohjaamista eli harjoitusten järjestämistä, opastamista ja suoritusten arviointia. Alkaa siis uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kendoharrastukseni kehittyy vähitellen treenien ja kilpailuiden hauskanpidosta myös hieman vakavampaan suuntaan, ja saatan jopa joutua ohjaamaan alkeiskurssin harjoituksia joku kaunis syyspäivä. Vaikka pidän opettajan taitojani hyvin, hyvin riittämättöminä moiseen vastuuseen, osallistun mielelläni uusien harrastajien ohjaamiseen ja innostamiseen kendon pariin. Erityisesti haluaisin kehittää Tampereen kendoklubin toimintaa monipuolisemmaksi ja nuorekkaammaksi. Jos Fudo Kamaessa olisi samaa viehätystä kuin Sendain yliopiston kendokerhon toiminnassa ja "oheistapahtumissa", se voisi tempaista mukaansa aivan erilaisella voimalla ja saada muutkin harrastajat sitoutumaan sekä kendon harrastamiseen että kerhon yhteisöön. Jonkinlainen visio minulla siis on, ja pyrin jatkossa aktiivisemmin pyrkiä sitä kohti samalla, kun kyselen muiden kerholaisten mielipiteitä ja etsin niitä, jotka jakavat visioni edes jollain tasolla.

Mutta se kendosta. Aloittaessani tätä kirjoitusta paloin halusta hehkuttaa juuri katsomaani TYKin esitystä Stagessa. Oikeastaan se oli se tarvittava viimeinen tönäisy, joka ajoi minut kirjoittamaan. Olen kuullut viimeisen reilun puolen vuoden aikana Tampereen yhteiskoulun lukiosta paljon, mutta en voi edelleenkään lakata ihmettelemästä kaikkea sitä, miten erilainen ja erinomainen lukio on TYK on. Vaikka en ole ihan varma voiko sitä edes lukioksi sanoa... Uskomattominta on kuitenkin TYKin opiskelijat! Ilmaisutaitoa on monenlaista, mutta TYKistä löytyy uskomattoman taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, muusikkoja, tanssijoita ja mitä vain, suurin osa vieläpä useampaa yhtä aikaa. Uskomatonta. En osaa päättää olenko kateellinen vai osaanko vilpittömästi ihailla sekä nuoria että niitä mahdollisuuksia, mitä tuollainen koulu heille antaa. No, ei sitä varmaan kukaan käske päättämään, olen kateellinen ja ihailen samalla. Ja toivon, että voisin käydä lukion toiseen kertaan.

Jotain hyvää... äh, pakko lopettaa moinen vähättelevä lause kesken. Uskomattoman paljon hyvää on seurannut siitä, kun olen päässyt tutustumaan muutamaan TYKkiläiseen. Eikä vähäisintä (joskaan ei tärkeintäkään) ole se, että innostuin yrittämään uudelleen saada jonkinlaista otetta luovista harrastuksistani. Aloin yhtäkkiä kaipaamaan jonnekin unohtunutta kynärasiaani, ja kävin ostamassa luonnosvihkon ja muutaman kynän päästäkseni kokeilemaan, miten pahasti vähät piirrustustaitoni olivat ruostuneet. Kirjoittamista en ole koskaan lopettanut, mutta innostus sitä kohtaan lisääntyi voimakkaasti. Säveltämistäkin olen pariin kertaan harkinnut, mutta siinä kehittyminen vaatinee sen verran opettelua, että taidan keskittyä kynän avulla ilmaisuun. Siispä, kaikki palaute myös tähän blogiin otetaan entistäkin kiitollisempana vastaan, liittyi se sitten aiheeseen(?), kirjoitusasuun, kirjoittamiseen yleensä, johonkin ihan muuhun tai ei yhtään mihinkään.

Nyt ei taida tulla enempää. Alkuvaiheessa harkitsin jo viinipullon avaamista kirjoittamista vauhdittamaan, mutta ehkä hyvä että en, meni ihan tarpeeksi myöhään näinkin. Mitään kovin lennokasta en tainnut tällä kertaa saada aikaan, vaihteeksi hyvä niinkin. Mutta eiköhän epäselvät tulkinnat olevaisuudesta tule taas palaamaan osaksi blogia, kunhan maltan kuunnella, mitä kerrottavaa on Eskolla, joka jo odottaa minua sänkyni vierellä.

ITK2011 Kokemuksia, 3. päivä + Kendoviikonloppu

Uskomattoman tylsä otsikko peittää ovelasti alleen taas ah niin kierrellen ja epäselvästi kirjoitetun viestin suoraan aivoitusten syvimmistä pintavesistä. Kyllä, meinasin jatkaa edellistä virkettä vielä parin sivulauseen verran, mutta eiköhän tarkoitus tullut jo selväksi. Jatkan siis siitä, mihin viimeksi jäin, mutta en mene alkuunkaan takuuseen, mihin se tällä kertaa tulee johtamaan ja mihin päättyy. Edessä on sunnuntain monta pitkää tuntia, eikä tällä kertaa minua ole estämässä edes liian iso viinipullo.

Ensin on kuitenkin valittava tunnelmaan sopiva musiikki, missä Spotify on viime aikoina ollut korvaamaton apu. Oman kokoelmani rajallisuus on tullut ilmi vasta viimeaikoina, kun olen uskaltautunut tutkimaan pelätyn populaari- eli pop-musiikin salattuihin teihin. Muunmuassa Owl City on lähes täydellistä sunnuntaimusiikkia, mutta käytin sen vaihtoehdon jo tämän viikon edellisenä sunnuntaina, joten tälle päivälle on keksittävä jotain muuta. No, laitoin jonoon viitisen kappaletta eri artisteja, pitänee pysähtyä jonkin kiinnostavan kohdalle tai etsiä johon kuunneltua lisää ehdokkaita. Ensimmäisenä kaijuttimille ehti Lamb - Gabriel.

Sitten siitä konferenssista. Linkittelin omia esityksiäni varmaan jo aivan riittävästi, joten nyt riittänee kertoa, että esitys meni ihan hyvin, vaikkakin puheenvuorot hieman venyivät ja viimeinen kolmesta esiintyjästä (en onneksi minä) joutui hieman tiivistämään tarinaansa. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa, ja muutama kiperä kysymyskin ehdittiin vastauksineen käydä läpi.

Esityksen jälkeen käytiin vielä käyttämässä perjantain lounaslippu, minkä jälkeen mitta alkoi olemaan täynnä ja itse kukin katseli jo kaihoisasti juna-aikatauluja. Ruokapöydän ääressä todettiin asioiden (lähinnä videostreamauksen) rullaavan ihan hyvin itsekseen, joten päätettiin lähteä piakkoin bussilla rautatieasemalle ja sieltä karkuun ITK-hälinää. Pako onnistui varsin hyvin, ja olin jo hyvissä ajoin kotona valmistautumassa seuraavaan koitokseen, hieman enemmän fyysiseen sellaiseen.

Konferenssin kanssa samalle viikolle osui siis Japanista tulleen kendo-opettajan vierailu Tampereella. Tilaisuutta varten oli järjestetty tukku ylimääräisiä treenejä, mikä tarkoitti yhteensä viisiä treenejä perjantaista sunnuntaihin. Viikonlopun ohjelma oli siis melkolailla selvä, kun lauantai-illalle oli vielä varattu vierailu paikalliseen Japanilaiseen, Marusekiin. Opettaja ei puhunut erityisen paljon englantia, mikä tiesi sitä, että minulla oli melko iso osuus sekä harjoituksissa että muutenkin opettajan kanssa kommunikoinnissa. Harjoitusten aikana tulkkasin opettajan selityksistä sen minkä pystyin ja ehdin, ja tauoilla autoin lähinnä oman kerhon oppaita opettajan kanssa keskustelussa. Tulkkaamien taisi sujua ihan riittävän hyvin, eikä ainakaan kukaan huudellut takaa virheellisistä sanavalinnoista, ja välillä sain seuralaisilta apua vaikeiden suomenkielisten sanojen kuten "polvi" kanssa.

Tulkkaushommasta huolimatta, tai oikeastaan aika paljon sen ansiosta, sain viikonlopun treeneissä erinomaista kendo-opetusta ja varmasti aivan riittävän fyysisen rasituksen melko passiivisten konferenssipäivien jatkoksi. Sunnuntaina toisten harkkojen päätyttyä olin jo täysin varma, että seuraava tiistai menisi lepäillessä. Lauantain Maruseki-vierailu puolestaan osoitti taas kerran, että Japanilainen ruoka on hyvää, ja jos vaan sopiva tilisuus koittaa, menen käymään mahdollisimman pian uudestaan. Saman henkilön alullepanema Hanabi onkin jo tullut hyvin tutuksi.

Sain pitää opettajalle seuraavaa vielä parin tunnin ajan seuraavana maanantaina, kun hänelle näytettiin vähän Tamperetta ja käytiin lounaalla ennen Helsinkiin siirtymistä. Mitään erikoista kerrottavaa siitä ei jäänyt, mutta sainpahan "ilmaisen" lounaan. Ja mahdollisuudet käyttää japania on ehdottomasti aina tervetulleita, sillä en halua missään tapauksessa päästää kielitaitoa ruostumaan. Ja opettajan vierailu osoitti taas, että kyllä se ruostuu, jos sen jättää ulos sateeseen makaamaan vuosikausiksi ilman sen kummempaa käyttöä.

Pahin kirjoituspuuskani taitaa olla jo laantumaan päin, joten viesti loppunee alun uhkailuista huolimatta melko lyhyeen. Tulevaisuudensuunnitelmista voisi kuitenkin vielä jotain mainita. Ja sen, että tällä hetkellä taustalle on vakiintunut Hooverphonic. Ensi viikko tulee loppumaan lyhyeen, kun otan pitkäperjantain lisäksi torstain lomaa töistä ja lähden tutustuttamaan vanhempiani kevään valoon. Pääsiäistä en kuitenkaan kotiseudulla aio viipyä, vaan palaan parin kolmen päivän kuluttua viettämään sitä kaveriporukan kesken. Kokonaisuudessa lomasta tulee siis viisipäiväinen, enkä muista moista viettäneeni sitten joulun, jos silloinkaan. Tekemisen puutteesta tulen kuitenkaan tuskin kärsimään. Kaiken pahan lisäksi olen vielä keksinyt herätellä eloon piirrustusharrastustani, minkä varmasti viimeistään toukokuun loppuun pakkautuvat sivarin lomapäivät tuovat blogissakin esille.

Tämä taitaa sitten olla tältä erää tässä. Lisää blogia luvassa sitten, kun sitä taas joku innostuu kirjoittamaan. Se saattaa olla hyvinkin pian, mikäli viimeaikojen merkit pitävät paikkansa ja tulkitsen niitä oikein. Tai jos sattuu tulemaan tylsä iltapäivä. Tai jos satun katsomaan animea viiniä lipittäen. Tai jos vaan tulee jotain tärkeää kirjoitettavaa, joka kiinnostaisi lukij... ei, tuo viimeinen ei kyllä tule tapahtumaan koskaan, mutta eiköhän tämä blogi sätki hengissä siitäkin huolimatta vielä hyvän tovin.

Viiniä ja Animea

Vaikka paljoa en viineistä edelleenkään tiedä, niin joitain suosikkeja olen jo oppinut tunnistamaan Alkon hyllyiltä. Yksi niistä on tämän päivän valintani, Australialainen Yellow Tail Shiraz. Jääkaapista löytyi sopivasti puoliksi syöty Aura-juusto ja jälkinaposteltavaksi nappasin tarjouksesta paketin viinirypäleitä. Vaikka päivä oli alkanut äärimmäisen harmittavasti kavereiden kanssa vietettävän leffaillan peruuntumisella, olin kotiin päästyäni jo melko hyvillä mielin valmistautumassa huolellisesti illanviettoon. Kehuskeltuani työkavereille juovani pullon viiniä tuosta vain, piti aloittelemassa olla hyvissä ajoin. Kokkailtuani nopeasti mutta siltikin ihan onnistuneesti kanaa ja tofua nuudeleitten seuraksi, sain pullon avattua ja korkattua myös kauan odottamani animen Clannad.

Sarja miellytti sekä taiteellista että esteettistä silmääni heti alkumetreiltä. Katsoin hyvällä ruokahalulla viisi jaksoa, heittäytymättä kuitenkaan aivan täysin mukaan. Vaatinee vielä jonkin verran katsomista pohjalle ennen kuin pystyn siihen entisaikojen tavoin, sillä edellinen täysin animelle pyhitetty katsomiskerta on jo monien monien kuukausien verran takanapäin. Taaksejäänyttä elämää se ei kuitenkaan suinkaan ole, vaan kun vain aikataulu suo, pyrin viettämään animentäyteisiä iltoja myös täst'edes.

Mutta en myöskään tule jättämään blogaamista yhtä pahasti heitteelle kun tein aiemmin. Kirjoittamisinnostukseni hiipumisesta ei ole tietoakaan, päinvastoin, yritän jopa löytää vartavasten aikaa blogaamiselle. Saattaa jopa olla, että innostun kirjoittamaan jotain muutakin joku kaunis kevätpäivä.

Jos kerrotaan vielä taustatietoina taustamusiikista, niin myös siitä voi aistia tiettyä nostalgiaa, tai ainakin jossain määrin paluuta aiempaan. Siinä ei ole sinällään mitään uutta, että valitsin Yuki Kajiuraa blogaamisen taustaksi, mutta Noirin soundtrackin ensimmäisten kappaleiden soidessa tajusin, että edellisestä kuuntelemiskerrasta on kulunut jo aivan liian pitkä aika.

"Ja sitten asiaan," ajattelen, vain tajutakseni, ettei minulla tapani mukaan ole mitään asiaa. Mutta ei se ole ennenkään minua estänyt, eikä estä nytkään. Kunhan vaan hyvää vauhtia kuluva pullollinen viiniä ei aiheuttaisi liikaa kirjoitusvirheitä ja muutenkin kirjoituksen taso pysyisi jossain määrin siedettävänä.

Jossain määrin tunnen olevani samassa tilanteessa kuin muistan joskus aiemminkin olleeni. Kertomista riittäisi, mutta en oikeastaan osaa arvioida, kuinka paljon asioita kannattaa alkaa julkisessa blogissa läpikäymään. Omasta yksityisyydestänihän en koskaan ole välittänyt tuon taivaallista, mutta kun asia koskee myös muita, en viitsi ihan mitä tahansa alka kirjoittelemaan. Jotain voinen kuitenkin paljastaa pelkäämättä suututtavani ketään.

Alkuun voisi kertoa vaikka tylsiä(?) tilannetietoja kendosta. Joukkue-SM oli ja meni Helsingissä viime viikonloppuna. Kapteenina pidin oman joukkueen suoritusta erinomaisena, ja myös henkilökohtaisia suorituksiani ihan siedettävänä, osittain jopa hyvänä. Sain monen muun tavoin ensimmäiset SM-pisteet, ja joukkue pääsi alkusarjasta jatkoon. Sen jälkeen tie tyssäsi melko selkeään tasoeroon, mutta kaikenkaikkiaan hyvä kokonaissuoritus. SM-joukkueen selvittyä lauantaina jatkui kisailu hieman erilaisissa merkeissä sunnuntaina dan-cupissa. Kyseessä oli siis tietyntasoisten kendo-harrastajien cup, joka oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa jaettu kahteen osasarjaan. Osallistuin alempaan sarjaan, mutta syystä tai toisesta en pystynyt lähellekään sellaista suoritusta mihin voisin olla tyytyväinen. Liekö edellisen päivän kisaväsymystä, ihan unenpuutteesta johtuvaa väsymystä vai mitä, mutta kisan jälkeen oli melko tympiintynyt olo omaan heikkotasoiseen suositukseen. Pitää siis yrittää panostaa enemmän ensi kerralla. Mutta se kendosta.

En muista miten avoimesti olen aiemmin puhunut erinäisistä asioista, mutta viinipullon lopun häämöttäessä parin lasillisen päässä tunnen olevani valmis kertomaan teille vaikka luottokorttini numeron. Parisuhdeasiat lienee kuitenkin ainakin joidenkin lukijoiden mielestä mielenkiintoisempaa luettavaa, joten pysyttäydyn niissä. Jos joku lukijoista ei vielä satu asiaa tietämään, niin elämäni ensimmäinen rakkaustarina on saatettu onnellisesti päätökseen. Koin siinä paljon, opin siinä paljon, kasvoin siinä paljon. Ja paljosta siitä olen kiitollinen Maille, vaikka pitäisi luultavasti osata arvostaa myös omaa osuuttani siinä. Syksy oli vaikea, mutta selvisin, paneutuen täysillä erityisesti töihin, kiitos työkavereiden niistä ajoittain myös nauttien. Mutta tarpeeksi kauaksi itseni unohdettua halusin jo päästä takaisin olemaan edes jollain tasolla iloinen, onnellinen. En edes muista miten, mutta jostain syystä sain kavereita. Kutsuin kavereita kylään, ja vietin kavereiden kanssa uskomattoman mukavia iltoja.

Alkuvuodesta vietin ystävien kanssa entistä enemmän aikaa. Tuntui, että elämisen mielekkyys oli vähintäänkin palannut, ellei jopa näyttäytynyt minulle todellisessa loistossaan ensimmäisiä kertoja. No ei, ei minulla mikään ankea lapsuus ole ollut, mutta ystävien kanssa oleminen nyt vaan on niin paljon mukavampaa kun mikään yksin puuhaaminen. Ja... ei, en enää pidä arvostelukykyäni riittävänä, jotta uskaltaisin kirjoittaa mitään henkilökohtaisempaa tänne. Parempi tyytyä vain sanomaan, että kun tutustuu ihmisiin ja ystäviin tarpeeksi hyvin, heistä voi löytyä todellisia... "helmi" tai "tähti" ei mitenkään tee oikeutta sille mitä yritän sanoa. Joskus vaan kaunis ulkokuori peittää alleen vielä kauniimman sisuksen, jonka nähdessään ei voi välttyä hämmästykseltä.

Mitenköhän paljon tämä blogaus alkaa vaikuttaa vahvasti humaloidulta? No, jos ei tarpeeksi, niin asian voi korjata lopettamalla sen runoon. Ja jos edellisen viestin "spontaani" ei riittänyt, niin nyt on luvassa "spontaani ja ~1 promille" (okei, en tiedä paljonko, mutta pullo viiniä ja pieni mies, laskekaa itse... okei, laskin itse, ja tulos tasan 1 promille).

No ny ei tuu kyllä yhtään mitään!

XD

Uusi elämä

Kliseinen otsikko? Kliseinen otsikko. Ei se mitään, se on siitä huolimatta alkanut.

En ole ihan varma mitä blogiin haluaisin tällä hetkellä kirjoittaa, mutta kirjoittaa haluan, siitä olen varma. Jossain määrin tunnen jonkin verran enemmän painetta tekstin tasoa kohtaan, sillä tätä saattaa oikeasti joku lukeakin. Se saattaa johtaa yliyrittämiseen ja tehdä tekstistä vain teennäistä ja tarpeettoman vaikeaselkoista, mutta toivottavasti pääsen jossain vaiheessa vauhtiin ja unohdan kaiken ylimääräisen, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Mutta asiaan. Voisi vaikka kertoa lyhyehkösti viimeisen puolen vuoden tapahtumista, sillä edellinen viesti ei välttämättä avaa ihan kaikille ihan kaikkia yksityiskohtia menneestä syksystä. Pintapuolisesti syksyä voisi kuvata työntäyteiseksi sivarin ja muiden projektien parissa, mutta pinnan alla tapahtui taas niin paljon, etten malta olla kirjoittamasta sitä kaikelle maailmalle (eli niille parille tätä lukevalle...).

Jos kuiten aloitetaan siitä pintapuolesta. Syvemmälle alan porautua vähitellen, kun musiikki alkaa nousta päähän ja vihreän teen lämpö leviää sormenpäihin asti. Jos en ole aiemmin asiaa kovin selkeästi nostanut esille, niin sivarihan tarkoittaa osaltani Tampereen Yliopiston interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa työskentelyä. Käytännössä olen ollut mukana muutamassa projektissa. Yhdestä ei ole sen kummempaa kerrottavaa, toisesta on tullut jo ensimmäinen julkaisu (wikiselvitys, osa 1), ja kolmatta voi ihailla ITK-konfferenssin ohjelma-sivulla. Wikiselvitys on ollut varsin erilaista työskentelyä kuin mihin olen tottunut, ja on ehdottomasti positiivinen kokemus, vaikkakaan en tunne olevani ihan aina oikeassa tehtävässä tai pystyväni tekemään asiat samalla teholla ja tasolla kuin oman alani tehtävät (eli koodailun). Kaksi muuta projektia on taasen ollut hyvinkin tuttua ja turvallista webbisivujen koodausta, mutta niissäkin on tarjoutunut tilaisuuksia opetella esimerkiksi uusia työkaluja. Erityisesti ITK-ohjelman parissa olen viihtynyt niin hyvin, ettei muita hommia meinaa malttaa tehdä lainkaan. Siitä saattaa myös seurata jonkinlaista työnsarkaa sivarin päätyttyä, mutta se selvinnee tarkemmin myöhemmin, mahdollisesti jo huomisaamun palaverissa.

Työt ei ole suinkaan rajoittuneet sivariin, vaan projekteja on tullut muualtakin. Niissä ei tosin ole mitään uutta, pari kotisivua / yksinkertaista webbipalvelua on tullut pyöräytettyä. Hieman pitkäjänteisempi projekti saattaa syntyä Lahjalistan ympärille, mutta siitä enemmän ehkä toisaalla. Viimeistä lukuunottamatta sivuprojekteilla on ollut huomattavan positiivinen vaikutus henkilökohtaiseen taloustilanteeseen, mikä on erittäin hyvä, sillä yritän epätoivoisesti kerätä matkakassaa kesää varten. Eikä varmaan kukaan arvaa, mikä mahtaa olla matkakohde... mutta joo, siitäkin enemmän vähän myöhemmin.

Töiden ja töiden lisäksi olen sovitellut viikkorytmiin melko säännöllisesti kolmet kendo-harkat. Kendo on yksi niistä asioista, joiden avulla selvisin syksystä ehjin nahoin ja vieläpä loppujenlopuksi melko hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Niin tosiaan, en liene blogissa vielä kertonutkaan, että suoritin syksn Helsinki-leirillä onnistuneesti ensimmäisen tason "mustan vyön" eli dan-arvon tasokokeen. Olen asiasta huomattavasti ylpeämki kuin mitä annan ihmisten ympärilläni ymmärtää. Toisaalta, jo oli aikakin, mutta 1. danin arvoa voinee kuitenkin pitää jonkinlaisena merkkinä edistymisestäni. Ja nyt kun kendosta tuli puhe, niin mainittakoon, että muutaman viikon päästä suuntaan muun Tampereen Kendoklubin joukkueen kanssa joukkue-SM-kisoihin Helsinkiin. Joukkuekisaa seuraavana päivänä on myös dan-cup, jossa osallistun alempaan sarjaan. Tavoite on aikalailla vastaava kuin syksyn yksilö-SM-kisoissa; ennen kaikkea kokemusta lähdetään hakemaan. Yksilökisoissahan tuloksena oli kaksi alkusarjaottelua, joista toinen meni ihan ok (hävisin 0-1), toisessa oli ehkä vieläkin enemmän parantamisen varaa (hävisin 0-2).

Mutta kendoharkoissa käymisestä on loppusyksystä seurannut muutakin hyvää kuin hyvä, endorfiinintäyteinen mieli ja riittävänä pysynyt kunto. Kendon kautta olen löytänyt kavereita, tai mielumminkin ystäviä (mitä pidän siis läheisempänä sanana). Nyt kun asiaa ajattelen, niin Japanissa kävi hyvin paljon samoin, sillä parhaat kaverit oli kämppisten jälkeen kendokerholaisia. Kendo taitaa oikeasti olla hyvä juttu!

Muttasiis. Olen koko pienen elämäni valitellut kaikille sisaruksille ja kavereille, miten minulla ei ole juuri ollenkaan kavereita. Kuitenkin vasta nyt, kun (mielestäni) alan oikeasti löytämään kavereita ensimmäistä kertaa sitten lukioajan, tajuan niiden merkityksen elämän mielekkyydelle olevan aika paljon enemmän kuin pelkkä viihdyke tylsiin iltoihin, joina en ole keksinyt muuta tekemistä. Ehkä vihdoin alan olla oikeasti kiinnostunut muista ihmisistä ihmisinä. Ja miten paljon paremmin pystynkään sitten näkemään kaiken sen kauneuden. Kornia? Kornia. Ei se mitään, minusta tuntuu nyt juuri siltä.

Jos nyt jotain kiinnostaa, mistä minä oikein yritän puhua moisella tekotaiteellisella höpinällä, niin pitänee vähän avata asiaa konkreettisemmin. Joulukuussa (tai luultavasti jo aiemmin) alkoi kiehtomaan ajatus siitä, että järjestäisin jonkinlaiset pikkujoulut kämpässäni, josta löytyy iso olohuone, sauna ja sohvatilaa isommallekin porukalle. Pitkä tarina lyhyesti (pitäisköhän alkaa harrastamaan sanontojen suomennosta?), pikkujouluthan siitä tuli ja vieläpä ihan onnistuneet. Mitään väenpaljoutta tai naapurisopua uhkaavaa rientoa ei joulun alla kämppääni syntynyt, mutta hauskaa oli. Tarpeeksi hauskaa, että alettiin saman tien miettimään seuraavaa vastaavanlaista pikku juhlimista. Vielä hieman (...) pessimistiselle itselleni yllätykseksi monella ei tuntunut olevan vielä suunnitelmia uudenvuoden aatolle, joten suunnitelma lähti liikkeelle kuin raketti. Juhlathan siitäkin sitten tuli, joskin ilman raketteja, mutta sähkökitara, syntikka, karaoke-peli kahdella mikillä ja loistava porukka teki rakettien puuttumisesta täysin toisarvoista. Juhlien sivussa tuli vietettyä porukalla aikaa esim. kahviloissa, luistinradalla ja uimahallissa. Aloin janota lisää, ja muillakin tuntui olevan innostusta (syöden pessimistisyyttäni pois isoilla haukkauksilla).

Nyt viimeisimmän porukalla enemmän tai vähemmän yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tunnen olevani onnellisempi kuin... no, en halua alkaa vertailemaan. Joka tapauksessa, minulla on nyt tosi hyvä olo! Voisiko olla mahdollista, että se ei lopu, ainakaan ihan heti?

Suomessa, taas

Matka tuli ja meni, ja nyt on taas koulukin hyvässä vauhdissa. Aikaero paina vielä jonkin verran, ja illalla viiden-kuuden aikaan (japanin aikaa 11-12 illalla) alkaa väsyttämän niin ettei hereillä pysy millään. Torstaina äiti yritti soitella, mutta en herännyt kännykän ääneen. Eilen soitteli sitten jo viiden jälkeen, ja puhelun jälkeen aloin taas samatien torkkumaan. Torkuinkin ihan hyvän tovin, ja heräsin seuraavana aamuna klo 7. Laskekaa siitä kauanko nukuin... no, toivottavasti tuolla unella pärjää sitten vähän pisempään iltaan tänään.

Jep, mutta ei siitä sen kummempaa näillä näkymin. Tänään on kendon Suomenmestaruuskilpailut tampereella, ja niitä on tarkoitus mennä katsomaan aivan kohta. Toimitsijaksikin olisi voinut mennä, jos olisi ollut paikalla kun kyseiseen toimeen annettiin opastusta. Olin kuitenkin muilla mailla, ja vähän sitä ennen harkoistakin poissa, flunssasta johtuen. Nyt kuitenkin on korkea aika palata kendon pariin, ja jospa tuoreista suomen mestareista saisi kunnon innostuksen harkkoihin. Eipä toisaalta innostuksen pula ole missään vaiheessa ollut ongelmana, kunhan vaan aika riittäisi. Ainakin sen kahdesti viikossa yritän taas käydä, vaikka ohjelmistoprojektin pakolliset luennot menee aina välillä ikävästi päälle.

Niin, ja kerron kyllä lisää matkasta myöhemmin. Voisi vaikka vähän kuvailla tuomisia, tällä kertaa ei kyllä mahdu yhteen kuvaan :)

Kuumeesta toivuttu, ja blogikin takaisin henkiin

Vähemmän yllättävästi on syksyn kiireisyys jättänyt kovin vähän aikaa blogista huolehtemiselle. Yli kuukaus on taas päässyt vierähtämään edellisestä viestistä, mutta toisaalta kutakuinkin saman verran on myös aikaa edellisestä kerrasta kun on ehtinyt kunnolla rentoutua. Eikä tätä oikeastaan valitettavasti voi sanoa vielä kunnolla rentoutumiseksi, yskiessäni viimeisiä flunssan jäänteitä pois. Eiliselle oli kyllä suunnitelmissa reissu Helsinkiin isoveljen lisääntyvää jälkikasvua poikaseurassa juhlistamaan, mutta oman ja Jyväskylästä mukaan tulevan seurueen kohtalo oli jäädä kotiin sairastamaan. Toivottavasti pääsee ottamaan aikanaan vahingon takaisin. Nyt on onneksi olo jo parempi, siinä määrin että kehtaan valvoa tähän aikaan yöstä, joskin osasyynä on myös herääminen pitästä aikaa puolenpäivän jälkeen. Vaika yhden pitkän, merkityksettömän ja ah niin vaikeaselkoisen kappaleen kirjoittaminen tuntuu sujuvan kuin vanhoina hyvinä aikoina, käväisen keittämässä kupillisen senchaa ja lisään tähän kohti kappaleenvaihdon.

Vielä tässä kunnossa en viitsi rentoutua Viiniä ja Animea -kaavalla, mutta viherä tee, tumma suklaa ja hyvä musiikki kelpaa myös erinomaisesti, ja mikä parasta, samalla voi kirjoittaa blogia. En tosin ole varma onko satunnaisesti valitsemani Xandria paras vaihtoehto, joten pitänee etsiä jotain parempaa. Suklaa sentään tuntuu olevan hyvää; Lidlistä tarjouksesta ostettu 81% ei ole juuri lainkaan makeaa.

Edellisen kerran kertoilin innokkaana, miten edessä on Kendon kyu-cup kuvitellen pääseväni vihdoin kokeilemaan japanissa oppimaani taitoja oikeassa kisassa. Joukkuekisa oi odotuten mukaisesti melkolailla mahdoton, sillä saimme kasaan vain 3 hengen joukkueen muiden 5 henkeä vastaan. 2 ottelua oli siis luovutettava, ja toisen joukkueen päihittäminen olisi vaatinut kaikilta voiton ilman yhtä tasapeliäkään. Ensimmäinen otteluni meni ihmetellessä, miten tuomareilla oli hyvin erilainen mielikuva siitä osuiko vastustaja oikein vai ei (hävisin 0-2). Toinen oli sitten ehkä koko turnauksen paras otteluni, ja päättyi 1-1 tasapeliin. Vastustajan tasosta en ole varma, mutta kotimaa oli venäjä ja kovasti tuli päälle, ja itse samanlaisena ottelijana koitin tehdä samaa vielä vähän nopeammin. Kolmannessa ottelussa olin saanut ehkä vähän omasta tasostani kiinni, ja voitin ehkäpä hieman kokemattomamman vastustajani 2-0 (vai oliko se 2-1?). Joukkueen matka päättyi kuitenkin siihen, ja joukkuekisan voiton vei venäläisten tiimi. Joukkuetoverini palkittiin vielä päivän päätteeksi Fighting Spirit -palkinnolla.

Yöpaikasi sain lähistön koulun kylmän lattian sijaan äskettäin palkitun joukkuetoverini paikallisen kaverin pehmeän ja lämpimän sohvan, puhumattakaan saunasta ja hyvästä illanviettoseurasta. Tuopin äärellä tuli huomattua, että en ole ainoa, joka kaipaisi lisää tiivistä yhteisöllisyyttä ja pienienkin seurojen välistä ystävämielistä kilpailua kendopiireihin. Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen oli vuorossa ensin yhden joukkuetoverin kannustaminen alempien kyu-arvojen yksilökisassa, ja sen jälkeen oma koitos. Oletetusti vastus tuntui selvästi kovemmalta kuin edellisen päivän kisassa, mutta oma suoritus yllätti erittäin negatiivisesti. Hävisin kaksi otteluani suoraan 2-0, ja turnaus päättyi siihen. Sen jälkeen tuli mietittyä pitkä tovi mikä meni pieleen, mutta ei se oikein miettimällä selvinnyt. Luultavasti syy oli jossain taidonpuutteen ja kokemuksenpuutteen välissä, mutta seuraaviin harjoituksiin motivoituminen vaati jonkin verran ponnisteluja. Vähitellen olen saanut taas jonkinlaisesta ideasta kiinni, ja yritän korjailla tekniikkavirheitäni ja sitä kautta nostaa mahdollisuuksiani pärjätä seuraavassa kilpailussa, mikä se sitten tulee olemaankaan. Kendon SM-kisoihin ei taida vielä olla asiaa, mutta toimitsijaksi olisin voinut lähteä ellei reissu Japaniin olisi aiheuttanut vähän kiirettä aikataulussa.

Ja niin päästäänkin sopivasti seuraavaan aiheeseen. Seuraava reissu Japaniin on nimittäin pian edessä, sillä vaimon sisko (joku voisi kommentoida tällaiselle sukulaiselle käytetyn nimen, mikälie nato tai jotain, en jaksa itse etsiä) menee naimisiin lauantaina 14.11. Tätä varten matkaamme Iwaten pääkaupunkiin Moriokaan hääjuhliin, ja otamme samalla viime kerralla 2 x 20 kg matkatavaroiden painorajoituksen ulkopuolelle jäänyttä tarpeistoa mukaan kotiin tuotavaksi. Saa nähdä miten kouluhommat saa hoidettua kuntoon noin viikon reissun aiheuttaman loven jäljiltä. Itse reissua odotan kyllä innolla, ja hääjuhlissa riittää varmasti jännittämistä, sillä meidän osana on toimia vieraiden vastaanottajina. Luulisin että juhlista löytyy jälkikäteen blogiinkin kaikenlaista kertomista, sillä kyseessä on jonkin verran omia häitä isompi tapahtuma ja vieraitakin taitaa olla kolminumeroinen luku.

Opiskelut edistyy ihan siedettävää vauhtia, lukuunottamatta diplomityötä, jota en ole vielä saanut aloitettu. Tai edes aihetta valittua. Jostain syystä TTY:n hypermedian laitos ei ilmeisesti pidä tapanaan antaa opiskelijoille aiheita, vaan yrittää väkisin saada opiskelijat tekemään työnsä omista huonoista ehdotuksistaan. No, ehkä tulostan lentokoneeseen ison kasan artikkeleita ja hoidan työn taustaan tutustumisen lentäen. Kunhan vaan saisi sen aiheen keksittyä, siis hyvän aiheen...

Ne muut opiskelut, eli ohjelmistoprojekti, ruotsi sekä jokunen hypermedian kurssi sujuu kovin vaihtelevasti. Viime viikolla oli yksi hypermedian tentti, ja tällä viikolla onnistuin tartuttamaan itseeni flunssan ja jäin siten pois suurimmalta osalta luennoista, parista palaverista ja esim. valmistumis-infosta jossa olisin kyllä mielelläni käynyt avautumassa tilanteestani. Lisäksi ruotsin tunnilta pois jääminen aiheutti sen, että en ole ollenkaan varma onko enää varaa jättää ensi perjantain ruotsi väliin ja mennä sen sijaan hypermedian diplomityösminaariin. Ei tosin siellä seminaarissakaan mitään hyödytä ilman aihetta olla, näköjään. Ja kaiken lisäksi Hypermediajärjestelmät-kurssi, jolle asetin jonkinlaisia tavoittaita ihan oikeasti hyödylliseksi kurssiksi, paljastui hypermediaa vasta johdatuskurssin verran käyneiden seuraavaksi askeleksi perusasioihin tutustumisessa. No luultavasti se sitten ei tule olemaan mikään vaikea, mutta toivottavasti nyt edes vähän hyödyllinen.

Luultavasti pitäisi vähitellen alkaa tehdä varasuunnitelmaa, jos se diplomityön valmistuminen maaliskuuhun mennessä alkaa kovin vaikealta vaikuttamaan.

Tuosta japanilaisesta ruuasta ei ole tullut sitten blogattua, vaikka luvattua tuli. Minkähänlaisen kirjoituksen siitä tekisi? Haluaisiko joku jotain reseptikirjaa vai ennemmin epämääräisiä mielipiteitä ja ravintolasuosituksia? Jos ette kommentoi ollenkaan niin saattaa jopa olla etten kirjoita sitten siitä, ainakaan ihan heti.

Myöhäisestä heräämisestä huolimatta lienee jo aika painaa pää uniin. Katsotaan jospa seuraavalla kerralla saisin jotain pirteämpää aikaan. Jos vaikka saisi sen viininkin mahdutettua vielä yhteen iltaan ennen reissua.

Viiniä, animea ja jotain kendosta

Joskus meneen kesän viikonloppuiltana rentoutuessani huomasin, että punaviini on edelleen hyvää ja anime on edelleen mielenkiintoista. Ajattelin silloin, ettei pidä jättää onnistunutta iltaa ainokaiseksi. Niinpä nyt sopivan tauon jälken ajattelin taas palkita ensin vaimoni (ilta ilman ruuanlaittoa, vähän viiniä ja jalkahierontaa) ja sitten itseni (loput viinistä ja animea). Nyt jokusen lasillisen jälkeen, kun "työ"viikko alkoi painaa silmissä mielenkiintoisesta Kinosta huolimatta, päätin siirtyä hieman enemmän fyysistä aktiivisuutta vaativan tietokoneen pariin, ja päädyin päivittämään blogia. Saa nähdä joudunko katumaan sitä myöhemmin...

Niin, ja väittämättä tietäväni yhtään viineistä, voin sanoa tämänkertaisen valinnan, Rosière Syrah, onnistuneen kutakuinkin yhtä mainiosti kun edellinen, kiitos viini-webin.

Lupailin tosiaan kertoilla jotain kendosta. Ja toivottavasti lukuisissa lukijoissani on myös joukko kyseisestä lajista kinnostuneita. Nyt aikomukseni on nimittäin kerrata vähän kendoon liittyviä tekemisiäni Tampereella.

Taustani lajin parissa on siis n. 1,5 vuotta kohtuullisen innokasta harjoittalua Japanissa, Tohoku Universityn lääkärilinjan (lääkärit, hoitajat, hammaslääkärit, ei mitään tekemistä oman alani kanssa) kendo-klubissa, johon vaihtovuoteni melko alussa huomasin liittyneeni (kiitos muuten animen kautta tutustumani Kousain). Itse asiassa oleskelulupani 3kk pisennyksen onnistuminen oli kendon ansiota, sillä se perustelunani sain lupaa jatkettua käymättä välillä Japanin ulkopuolella. Viime syksynä harrastukseen tuli neljän kuukauden tauko, kun oleskelin suomessa vähän niinkun opiskellen enkä yhtä harjoitusvierailua lukuunottamatta ehtinyt edistää harrastustani kotimaassa. Palattuani joksikin aikaa Japaniin jatkoin myös jossain määrin harkoissa käymistä, vaikkakin vasta sikäläisen kerhon talvitauon (joka on myös paikallinen koulun loma-aika) jälkeen. Keväällä Suomeen palattua oli taas asioita hoidettavana siinä määrin, että Kendo jäi pienemmälle huomiolle, aina elokuulle asti, jolloin viimein voitin laiskuuteni (...eikun kiireen) ja otin yhteyttä Tampereen kendoklubi Fudo Kamaen aktiiveihin.

Siitä lähtien päätin, etten enää jätä harrastusta sivuseikaksi, ja aloin käymään harjoituksissa 3 tai vähintään 2 kertaa viikossa. Tuntuma harjoitteluun palasikin vähitellen, opin paikalliset tavat ja pääsin taas vauhtiin. Erityisesti siinä vaiheessa oli kuitenkin mielessä monia asioita, mitkä harjoittelussa Sendaissa ja Tampereella erosi.

Selkein ero lienee harjoituspaikka. Vaikka Sendaissakaan ei mitään tavallista liikuntasalia kummempi tila ollut käytössä, oli siellä kuitenkin riittävästi tilaa ajoittain jopa 20 hengen harjoittelulle, kun taas täällä tulee monesti kovin tiivistä jo kudella hengellä. Lisäksi lattia on sen verran erilainen, että oikeata kantapäätä särkee edelleen kutakuinkin joka harjoitusten jälkeen. (Syynä siis fumikomi-askel, jossa tömistetään lattiaa. Tai ennemminkin se, etten osaa sitä kunnolla ja siksi kipeytän kantapääni.) Myös sijainti on täällä hieman etäisempi, ja joudun kulkemaan 20-40 minuuttia suuntaansa bussilla joka harjoituksiin (vrt. 10min pyöräily Sendaissa).

Itse harjoituksien eroista ei varmaan kendoa tuntemattomat juurikaan ymmärtäisi, joten niistä on ehkä turha selittää. Loppujen lopuksi harjoittelu on nimittäin jopa yllättävän samanlaista, johtuen luultavasti siitä, että Fudokamaen harjoitusten vetäjät ovat ottaneet oppinsa osittain Japanilaislta, Suomessa vierailleilta opettajilta. Eroja kuitenkin on harjoitteluun tottuneelle melko paljon. Toisaalta on ihan mielenkiintoisia uusia harjoituksia, mutta toisaalta kaipaa välillä Sendaista tuttuja tapoja, kuten itse valitsemansa tekniikan harjoittelua, jota Sendaissa oli yleensä suuri osa harjoitusajasta. Myös harjoitusten rankkuus ei tunnu olevan aivan sitä luokkaa mitä se Sendaissa normaalisti oli, puhumattakaan niistä harjoituksista, joissa "kasvatettiin kuntoa" eli harjoiteltiin niin täysillä että varmasti jokainen oli puhki sekä tauolla että lopussa varusteita riisuessa. Toki täälläkin yritetään ajoittain harjoitella kovaa, mutta tavallaan sitä vaikeutta asenne, joka juontuu varmasti syvemmältäkin suomalaisen ja japanilaisen yhteiskunnan eroista. Vaikka Tampereen harkkojen ohjaajat kuinka yrittäisivät viestiä asenteen merkityksestä, ei se ole sama kuin Japanissa, jossa senpain (ylempiluokkalaisen) sanan kuuntelematta jättäminen on koetaan hyvin törkeänä ellei sille ole erittäin hyvää syytä.

Ehkä eniten Japanista kaipaamani seikka on kutenkin harjoitusten ulkopuolinen ajanvietto. Sendaissa oli harjoitusten jälkeen tapana käydä porukalla syömässä jossain tutussa (tai ajoitain tuntemattomassakin) ruokapaikassa ja siten vähän palauttamassa harjoittelussa käytettyjä voimia ja jutella porukalla kendosta ja kaikesta muusta. Senpait maksoivat yleensä ruokailusta suurimman osan, alempiluokkaiset vähemmän (yleensä n. yhden hengen verran) ja ekaluokkalaset saivat sapuskat ilmaiseksi (kuten siis myös minä ensimmäisen vuoden ajan). Vastaavasti ekaluokkalaisilla oli tavallaan velvollisuus pysyä seurassa, ellei ollut hyvää syytä (tai tekosyytä, tai hyvä valehtelija) poistua paikalta. Lisäksi kerholla oli erityisesti lukukauden alussa paljon kerhoon liittyviä tapahtumia, kuten uusille opiskelijoille esittäytymistä ja illanviettoa potentiaalisten kerholaisten kanssa. Kyseistä "kerhoonliittymisaikaa" vastaavaa en usko Suomessa voivan kokea, joten olin erittäin mielelläni mukana sen minkä pystyin, peräti kahtena vuotena.

Japanissa kerhon toimintaan liittyi vahvasti yhteiset illanvietot ties minkä syyn varjolla. Esimerkiksi uusien jäsenien liityttyä pidettiin vähintään kaksi juhlailtaa, joissa koitettiin saada tutustuman uutta porukkaa vanhaan. Jossain välissä (yleensä alkupuolella) jompaa kumpaa iltaa kävi paikalla myös kerhon johtohahmot eli "senseit", opettajat, joiden osuus kerhon tapahtumiin oli muuten aika pieni, erityisesti minun näkökulmasta, sillä en (tietenkään) osallistunut mihinkään monista mestaruuskilpailuista joissa kerhon mainetta levitettiin. Lisäksi iltaa vietettiin esim. harjoittelukauden alkaessa ja loppuessa (kesätauko, talvitauko), ystävyysotteluiden yhteydessä Sendaissa tai jossain muualla vieraillessa, kerholaisten valmistuessa jne. Kerhosta tuli kaikenkaikkiaan melko tiivis kaveripiiri, jonka parissa vietettiin suuri osa ajasta.

Tampereella ei tietenkään täysin samanlainen ole mahdollista, sillä kendon harrastajat hajaantuvat elämäntilanteen ja iän mukaan huomattavasti laajemmalle kuin Sendain opiskelijakerhossa. Jotain vastaavaa toivoisin kuitenkin näkeväni täälläkin. Tähän mennessä oikeastaan ainoa tapaaminen harjoituksien ulkopuolella on ollut kerhon esittely Tampereen Liikkis-tapahtumassa.

Jotain normaalista harjoittelusta poikkeavaa tapahtuu kyllä täälläkin. Pari viikkoa sitten oli Tampereen kerhon järjestämä kendo-leiri kangasalalla (eli aivan Tampereen vieressä), jonne saapui paikalle erittäin kokenut kendon opettaja / tuomari ohjaajaksi. Viikonlopun mittaisella leirillä tuli opittua paljon ja väsyttyä kunnolla. Väsymiseen saattoi vaikuttaa se, että sopivan (halvan) bussin puutteessa päätin pyöräillä paikalle, sillä matkaa ei ollut mitenkään mahdottoman paljon. Eikä loppujenlopuksi n. 8km etäisyys edestakasin kerran päivässä mitenkään mahdoton ollut, vaikka reitillä oli vähän normaalia enemmän nousuja ja laskua. Tulipahan lämmiteltyä hyvin aina ennen harjoituksia.

Tästä eteenpäin on kendon osalta luvassa aluksi Suomen kyu-cup, eli kilpailu alempien vyöarvojen omaavien harrastajien välillä (vyöarvot jaetaan ylempiin (dan) ja alempiin (kyu)) . Itse olen tasoltani korkeintaankin alempien vyöarvojen yläpäässä, joten osallistun kilpailuun erittäin mielelläni ja odotan saavani erityisesti kisakokemusta. Tavoite on saada jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa ensimmäinen ylempi vyöaro, mutta nyt on katse vielä vahvasti kohti lokakuun ensimmäisen viikonlopun kyu-cupia hyvinkäällä.

Se siitä tällä kertaa. Koittakaa ehtiä kommentoida ennen kun huomenna tajuan tulla katsomaan, mitä illalla tuli oikein kirjoiteltua. Nyt takaisin Kinon pariin.

Kendoa ja muita kiireitä...

Kanji-tentin ollessa vartissa ohi, on vihdoin hyvä tilaisuus kirjoitella blogiinkin jonkinlaista selostusta viimeaikojen tapahtumista. Voisin alkuun kuvailla minkälainen meininki mainitsemassani kendo-turnauksessa oli, ja sitten yrittää keksiä jotain uskottavia selityksiä kirjoittamattomuudelleni.

Elikkä, lauantaina vajaa pari viikkoa sitten oli tosiaan tavallisten harkkojen sijaan harjoitusaika ja aikalailla loppupäivä varattu kerhon osalta siihen, että Iwaten jostain lääkärikorkeakoulusta tuli joukko opiskelijoita ottamaan mittaa paikallisten taidoista. Joukko olikin varsin monipäinen, ja oman kerhon n. 20 osallistujaa oli kutakuinkin puolet vastustajien lukumäärästä. Päivä alkoi normaaliharkkojen aikoihin kahden kentän (11x11 metriä) reunojen merkkaamisella salin lattiaan ja muilla satunnaisilla valmisteluilla. Vieraiden saapuessa pidettiin alkutervehdysten jälkeen kutakuinkin tavanomaisten harkkojen ensimmäinen puolisko, eli lämmittely ja valikoitujen liikkeiden harjoitteleminen, aluksi oman kerhon porukalla, varusteisiinsa päästyä myös loppujen liittyessä mukaan. Kun kaikilla oli lämmin (melkein pakkasen paukkuessa ulkona, salin ollessa kutakuinkin lämmittämätön), siirryttiin taas tervehdys ym. muodollisuuksien kautta itse kamppailuun. Tätä valvomaan/seruraamaan saapui myös ilmeisestikin yksi kerhon senseistä eli opettajista (lähinnä korkeamman voiman asemassa, vähemmän itse kerholaisille näkyvänä hahmona), mitä varten kahden kentän suuntaan hyvälle näköalapaikalle oli varattu penkki ja pöytä.

Kamppailu eteni vailla erityisempää hierarkisuutta seuraavasti: kummaltakin puolelta valittiin aluksi muistaakseni 5 tai 6 kisaajaa, jotka kukin vuorollaan kummempia viivyttelemättä ottelivat kahden kesken 3 minuuttia (tai vähemmän, jos voittaja selvisi aiemmin, tai jos ei vielä kolmessa minuutissa niin enemmän), kolmen joukkueista valitun tuomarin tarkkaillessa pisteiden saantia. Kun kaikki olivan kisanneet, valittiin edustajat uudestaan ja toistettiin tätä muutaman kerran. Kaksi kenttää oli miesten ja naisten erottelua varten, joista itse seurasin kutakuinkin yksinomaan miesten kenttää ja esim. varmaan kerhon eniten tutun Atsushin suoriutumista, joka oli taistelutovereiden tasoon nähden varsin hyvä (mitä yli 12 vuotta harrastaneelta saatettiin odottaakin). Oma joukko oli siis auttamatta alakynnessä, mihin tuskin oma osallistumiseni olisi kamalasti apua tuonut... Kuitenkin, seuratessa parhaiden senpaiden otteita kentän viereltä, ei jäänyt itselleni epäselväksi harrastuksen jatkaminen. Harkoissa hyvin harvoin näkyvän en-muista-kuka -senpain shinai heilui siihen tahtiin, että edessä on tosiaan vähintään se 10 vuotta jotta vastaavaan pystyisi.

Kun ottelut oli oteltu, jatkettiin vielä normaalien harjoitusten tyyliin vapaalla kaksinkamppailulla, joissa siis kukin sai kysyä haluamaansa vastusta ottelemaan, salin ollessa varsin vilkas parinkymmenen ottelun ollessa käynnissä. Mitatessani kuhunkin kohtaamiseen varattua kolmea minuuttia, pomppi kello lattialle jätettynä jalkojen tömähdyksien voimasta (kendossa siis tömäytetään jalalla lyönnin kanssa samanaikaisesti). Vierestä seuranneena varsin vaikuttavaa oli myös lopun kirikeashi, eli peruslyönnin harjoittelu, jolla harkat päätetään. Kun nopeasti arvoin, niin 25-30 miekkaparia löi yhteen silmien edessä. Jälkeenpäin vähän asiaa tutkineena, on isomman joukon vastaavanlainen harjoittelu ainakin kendossa ilmeisesti tapana, mutta ei se ruudulta katsottuna (tai erityisesti kuunneltuna) ihan samalta tunnu. Päätösseremonioissa taas vaihdettiin sanoja ja lahjuksia, sekä kuultiin sananen myös sensein ajatuksia. Lopuksi kasattiin kukin tahollaan tavarat kokoon ja siivottiin salia, ennen siirtymistä illanviettoon. Itse jätin kuitenkin illan juhlinnan kokonaan väliin, tavoitteena saada tiistain harkkoihin mennessä flunssa pois häiritsemästä, mikä onneksi sitten onnistuikin, ja harkkarutiini ehti vielä pyörähtää jotenkuten käyntiin, kun parin viikon päästä alkaa tauko talven ajaessa kendoilijat pois salista palelemasta.

Sunnuntain otin vielä rauhallisesti, turnauksen ollessa ihan riittävän rasittava kylmässä ja nuhaisena ilman osallistumistakin, mutta seuraava viikko meni sitten rutiineihin palatessa, sairastelun jättämien asioiden aiheuttaessa kohtuullisen kiireen kutakuinkin joka päivälle. Tällä viikolla ei kuitenkaan kiire ole kamalasti hellittänyt, mutta siihen kyllä alkaa jo tottua, enkä aiemmasta poiketen usko että harkkojen jääminen pois mitään kovin merkittävää ajantappamisen tarvetta tuo talvipäiville. Sitäpaitsi nyt useisiin uusiin tekniikoihin opastusta saaneena käyn varmaan itsekseni niitä harjoittelemassa, jotta on sitten jotain oppinutkin kun taas ensi vuoden puolella harkat jatkuu.

Nyt siis on kanjikurssi 2 ohi, mutta se ei suinkaan tarkoita neljän kanjitunnin häipymistä viikko-ohjelmasta, vaan jatkan samantien seuraavalle tasolle, lisäten joukkoon vielä lukemisen pikakurssin 2 luentokertaa loppuviikkoon. Lisäksi luvassa lienee erinäisten tahojen vuoden loppumisen juhlistamista, ja onhan tässä joulukin tulossa. Vielä kun löytäisi aikaa labratyön edistämiselle, siitä kun on pari päivää ennen joulua pidettävä esitys... No ei sitä varmaan oikeasti ihan niin kiire olisi, jos vaan tekisi jatkuvasti jotain hyödyllistä, mutta eihän sitä nyt sellasta jaksa. Tänään saattaakin löytyä tovi aikaa leipomisille, tai sitten jätän sen huvin sunnuntaille. Muuta ohjelmaa olisi esim. vaateostokset (ulkokelpoisia housuja tällä hetkellä yhdet), pyörän lampun korjaaminen (pimeä kun tulee monesti ennen koululta palaamista), tulevien opintojen suunnitteleminen (juu, sitäkin pitää aina välillä miettiä...) ja kaikennäköinen mielenkiintoinen byrokratia johon törmää mitä yllättävimmissä tilanteissa. Niin, ja blogin kirjottaminen, kyllähän sitä nyt ainakin kerran viikossa pitäisi jonkinlainen raportti saada aikaan.

Vielä vähän joululomasta. Sellainen nimittäin saattaa ehkä olla tiedossa, joskaan se ei mikään joululoma ole, vaan ennemminkin talviloma. Labralla ei tosin ole moista mitenkään noteerattu, vaan maaliskuussa on vielä pidettävä esitelmöinti valmiista työstä. En kuitenkaan ole enää rasittanut itseäni moisella, vaan edistän asiaa omaan tahtiin (eli turhan hitaasti / viime hetkellä) lähinnä kotosalla, käyden labralla monen mielestä ehkä hälyyttävän harvoin. Kukaan ei ole kuitenkaan vastaan sanonut, joten oletan työskentelyn kotona olevan ok, vaikkakaan se ei tuo kanssalabrailijoiden silmissä ahkeruuspisteitä sai sitten aikaan minkälaisia ihmeitä tahansa. Luennot kuitenkin on tauolla, ömm... no, varmaan jonkin aikaa, otan selvää sitten joskus.

Kateslua (elokuvat, kendo, kuu)

Maanantaina oli tosiaan tarkoitus kirjoitella lisää elokuvakokemuksia, mutta pääsi sitten taas kiireessä unohtumaan (vois ehkä keksiä pian toisenkin tekosyyn...). Kerrataan nyt kumminkin vähän mitä nähdystä jäi mieleen, muun raportoinnin lisäksi. Mutta ensin kumminkin, näin johdannon valmiiksi kirjoitettuani, käväisen taas tovisen keppijumppaamassa.

...Ja tovista tuli vähän odotettua pisempi, kun kerhon nuorempi porukka päätti (minä muassa) lähteä katselemaan kuuta. Ja kellon tullessa puoli kaksi, alkaa väsymys siinä määrin painaa, että siirryn kirjoittelun sijaan nukkumaan. Jatkan tähän asiasta herättyäni.

...

Jep, huomenta vaan kaikille. Jos vaikka alottaisin erikoisesti siitä mistä oli tarkoituskin alottaa, eli maanantain elokuvankatselusta. Ohjelmanumero oli tällä kertaa kuudesta Studio4c:n (firma, joka mitä ilmeisemmin sisältää joukon erilaisia, ja erikoisia, lahjakkuuksia) pätkästä, toiset vähän vaikeasti ymmärrettäviä ja toiset täysin sekavia. Ja sellaisestahan minä pidän, joten olin varsin innoissani päästyäni katsomaan kyseisiä uutuuksia. Sisältöä on vähän avattu ohjelma japaninkielisellä esittelysivulla, mutta voisin osittain ihan omaksi iloksi yrittää muistella mitä tuli nähtyä. Käyn osat läpi esitysjärjestyksessä, mikä näyttää olevan eri kuin sivulla näkyvä, mutta japaninkielisistä selostuksista kiinnostuneet lienevät kykeneviä selvittämään yhteyden. En ota vastuita muistitoimintani häiriöistä, jos tulen kertoneeksi jotain paikkansapitämätöntä...

Ensimmäinen oli pituudeltaan vaan minuutin tai parin Le Saunda"Mary Janes", joka muistutti erehdyttävästi pitkää mainosta, minkälaiseksi se äsken lukemani perusteella osoittautuikin. Ollen toki mainokseksi varsin tyylikäs ja tarinapitoinen (mitä nyt pariin minuuttiin mahtuu).

Seuraavana näytti olevan jonkinlainen Studio4c:n intro, ilmaisten tyyliä onnistuneesti, ja jättäen vaikutelman, että takana olisi tosiaan jonkinlainen tarina. Varsinaisesta sisällöstä en edellenkään juuri osaa mitään sanoa, tyttö pomppi taukoamatta kumirengasta pidellen ja siirtyi (teleport-tyylillä) paikasta toiseen jne... nimi 次元ループ selittää luultavasti suunnilleen yhtä paljon, ymmärsi kanjit tai ei.

Kolmantena vuorossa olevalla oli sitten sekä pituutta että tarina. Ilmeisesti kiinalainen (ja myös kiinaa puhuva, osittain japanaksi tekstittämättä) kavereiden kiusaama nuhanenä löytää meteoriitista kepin, ja sillä maahan töhertämällä saa haluamiansa esineitä ilmestymään. Taito tulee tarpeeseen, kun paikkaan hyökkää jokin kumma avaruuslaivue, jolloin nokkela poju tekee itselle TV:ssä näkemistään sarjoista matkitun puvun, ja kolmannesaikuisen mittainen megaman ryhtyy puolustustehtäviin. Vaikka selostuksesta ei tarina tuntuisi animeksi välttämättä niin poikkeavalta, teki yksityiskohdat ja kerrontatyyli siitä vakavassa humoristisuudessaan oivaa katseltavaa.

Yli 10 vuoden ikäiseksi osoittautunut neljäs pätkä, Eternal Family, oli palautelomakkeessa vastaukseni kysymykseen parhaasta pätkästä. Kun on vähän myös lyhyempiin teoksiin tutustunut, tietää, että puoleen tuntiin saa mahtumaan jo vaikka minkälaisen tarinan. Kertomuksen kohteena oli ulkomaailmasta tietämätön perhe, jonka seikkailuja lähetettiin tosi-TV-tyylisesti katsojille, kunnes perhe kohtaa pienen ulkoilun. Sanoja vaan ei sanomaa säästelevä tyyli ja siihen oivallisesti sovitettu musiikki toimii sulavasti, pitäen kiinnostuksen yllä sekavassa vai jatkuvasti vaihtuvassa ympäristössä.

Tässä vaiheessa alkaa omat selostukset vaikuttamaan sen verran turhilta, että käyn vaan loput nopeasti läpi, huolimatta siitä että jäljelläolevat kaksi olivat myös harkinnassa parasta pätkää valikoidessa. Baby Blue oli sarjan ilmeisen selväjärkisin, piirrostyylinkin pitäessä ruumiinosat varsin normaalissa järjestyksessä, kertomuksenakin vähemmän erikoinen muuton edessä olevan koulupojan ensimmäinen lintsaaminen, ja käsikranaatti... Viimeisen noudattaessa taas tuttua Studio4c linjaa oli suurin yllätys lopputeksteissä huomaamani kohta, pätkän musiikista vastaavan nimi Yoko Kanno. Studio4c:n muiden tuotosten tavoin, kyseessä oli mielestäni enemmän abstrakti taideteos kuin tarina.

Ja sitten jotain muuta. Eilen tosiaan kirjoittelu katkesi kendo-harkkoihin, jotka olivat tällä kertaa varsin kevyet, mutta sitäkin mielenkiintoisemmat, kun pääsin jo vähän enemmän kokeilemaan ihan oikeaa kendoa, eli iskun perille saamisen yrittämistä yrittäen samalla estää isketyksi tulemista. Itse asiaassa taisi olla ensimmäinen kerta, kun kokeilin torjumista, minkä kyllä huomasi, sillä muutamaan ensimmäiseen kertaan ei torjunta osunut kohdalleen alkuunkaan. Kyse ei kuitenkaan tietysti ollut kovin totisesta kamppailusta, jollaisessa olisin ollut vähän turhan alakynnessä, mutta kiinnostuksen kasvun lajia kohtaan se sai taas hyvin vauhtiin. Tänään olisi tarkoitus, tässä reilun kolmen tunnin päästä, mennä pitkästä aikaa hiomaan lyöntitekniikkaa ihan pelkän miekan heiluttelulla, vaikka suuri osa tämän hetken haasteesta tuleekin varusteitten kanssa liikkumisen erilaisuudesta. Muiden kamppailua katsellessa kuitenkin huomaa parannettavaa olevan ihan itsekseenkin harjoittelemalla esim. jalkatyöskentelyssä, jonka huomaa joillain senpailla vastakkain asettuessa olevan uskomattoman nopeaa. Mutta eipähän ole ainakaan tullut hetkeäkään kaduttua sijoitusta varusteisiin, vielä kun keksisi minkälaisen nimen kirjoittaa edessä olevaan lappuun, tareen. Myös oman hakaman ja kendogin eli alle tulevan vaatetuksen hankkiminen saattaisi olla tarpeen, vähintäänkin jos alan jossain muualla harrastamaan.

Harkkojen jälkeen oli taas ruokailun aika, ja minut pistettiin syömään ylisuuri kiinalainen ateria, joka kyllä aluksi maittoi tuttuun tyyliin erinomaisesti, mutta kolme gyouzaa ja vähän "salaattia" oli pakko jättää syömättä siinä vaiheessa, kun ylitäyden mahan olo alkoi tuntua jo päässä asti... kotiin ei kuitenkaan vielä ollut aika palata, sillä kuun ollessa kauneimmillaan tähän aikaan vuodesta, ja säänkin suosiessa pilvettömyydellään, päätettiin suunnata lähistön puistoon katselemaan taivaan valkeaa ilmetystä. Keskustelun sisältäessä kovin paljon itselleni tuntemattomien ihmisten nimiä sekä lääketiedettä lukevien opiskelijoiden alan termejä, en ihan koko aikaa pysynyt kärryillä, osaanottamisesta puhumattakaan, mutta nautin silti sekä kuusta että varsin mukavan oloisen kaverusporukan seuraamisesta. Lopussa tuli vielä juteltua hyvä tovi englantia Kousain kanssa, kuun lisäksi esim. japanin ja suomen lukion päättävästä/yliopiston aloittavasta kokeesta, mikä on asemaltaan samankaltainen, mutta ainakin toteutustavaltaan hyvin erilainen. Jos nyt joku haluaa tietää, niin japanin Central Exam eli kaikkien (kai) mihin tahansa yliopistoon pyrkivien japanin kattava koe, johon otetaan osaa yliopistoon pyrkiessä, mikä käsitykeseni mukaan ei Japanissa ole aivan yhtä kattavasti heti lukion jälkeen, muodostuu kahden päivän sisällä tehtävästä noin seitsämästä suunnilleen tunnin mittaisesta testistä. En löytänyt lyhyellä etsimisellä lähteitä, joten en ota taaskaan mitään vastuuta virheellisestä infosta...

Kummempaa kerrottavaa ei sitten taida olla. Eilen aamupäivästä käväisin hakemassa japanin kielen opetuksen aikataulut yms. paperit kyöpelinvuorelta (aobayama), ja vähitellen voikin valmistautua taas opiskeluun, kun maanantaina on luvassa kielen tasokoe. Tarpeesta siihen osallistumiseen en ole tietoinen, sillä tarpeeksi hyvillä arvosanoilla pääsee seuraavalle tasolle ilman koetta, mutta koska pyrin (epätoivoisesti) vähän korkeammalle tasolle, ei tietämättömyys suoriutumisestani erityisesti haittaa, sillä kokeeseen osallistun joka tapauksessa.

Uusien opiskellen ollessa jo paikalla asuntolassa tekisi jo mieli tehdä tuttavuutta, mutta tieto tapaamisista ei asuntolan järjestämää reilun viikon päästä olevaa tervetulojuhlaa lukuunottamatta ole saapunut itselleni asti. Myöskin ikääntyminen uhkaa, joten siinäkin merkeissä lienee luvassa jonkinlaista kokoontumista, toivon mukaan vähän tavanomaista isommalla porukalla.

Mutta näissä merkeissä, otan kielioppikirjan esille ja alan kertailemaan mennyttä puolivuotista koulun penkillä.

Loman loppua odotellessa

Vähitellen alkaa tosiaan koittaa paluu arkeen, mutta siinä määrin vähitellen, ettei siitä juuri kerrottavaksi asti riitä. Labralla olen käynyt tässä kuussa vasta kerran, ja luennoista ei ole vielä mitään tietoa. Kendo oli siis ensimmäinen kosketus tasaisempaan viikkorytmiin, kun tiistaina jatkui harkat entiseen malliin.

Omalta osaltani ei kuitenkaan aivan entiseen, joten voisin siitä jotakin mainita. Kuten varmaan olen aiemmin maininnut, tuli hankittua n. 800 eurolla varusteet kendon oikeaan harrastamiseen, eli sillä aiemmin ostamallani kepillä muiden hakkaamiseen ja hakatuksi tulemiseen. Ei kuitenkaan ole terveellistä ottaa vastaan iskuja edes neljään osaan hajoitetusta bambukepistä, joten varustus on huomattavan kattava, ja painoakin on. Vaikka olin toki aiemmin harjoituksen vuoksi pukenut ja riisunut varustusta, oli tiistaina ensimmäinen kerta käyttää sitä varsinaisessa harjoittelussa.

Saavuttuani paikalle tylysti myöhässä (mikä ei ole tapana, vaikka onnistuin möhlimään aikataulun kanssa hieman myös seuraavissa harkoissa), jäi venyttelyt sikseen, ja lämmittelyhuitelun jälkeen pistinkin jo varusteet niskaan. Muiden ollessa huomattavasti edistyneemmällä tasolla sain erikoiskohteluna tehdä lähinnä yhdenlaista harjoitusta, mikä ei kyllä sekään vielä oikein lähtenyt sujumaan, sillä huidoin tosiaan ensimmäistä kertaa täydellä varustuksella. Innostusta se ei kuitenkaan häirinnyt, ja totesin sijoituksen varusteisiin olleen varmasti oikea päätös, tarkoituksena kun on jatkaa harrastamista tosiaan mahdollisimman aktiivisesti ja pitkälle.

Vaikka ennen lomaa uhkailin käyväni ahkerasti harjoittelemassa itsekseen, jäi kiireiden ja laiskuuden yllättäessä shinain heiluttelu lomalla muutamaan kertaan. Ei siis tullut yllätyksenä, kun sain heti lämmittelyssä varpaat punaisiksi ja lihaksia kipeiksi sieltä täältä, yleisen väsymyksen lisäksi, mutta pienenä yllätyksenä sain myös selkäni kipeäksi, mikä rajoitti huomattavasti liikkumista seuraavana päivänä (yleisen väsymyksen lisäksi). Venyttelyn puute ja varusteiden ensimmäinen kunnon käyttökerta lienee syinä, mutta kyseessä oli luultavasti kuitenkin vain lihaskipu, sillä torstain harjoitukset sujuivat selän osalta taas ongelmitta. Paria uutta harjoitustapaa opetellessa sain kuitenkin japanin "eihän tosta tuu mitään"-muunnoksen eli "ihan hyvä, mutta..." sen verran useasti vastaukseksi, että pitää taas miettiä josko kävisi itsekseen harjoittelemassa vähän sujuvammaksi shinain liikeratoja. Jos nimittäin itse liikkeen tekeminen vaatii suuremmin keskittymistä, ei sen tekeminen varusteissa vastustajan seisoessa edessä ole kovin sujuvaa, vielä kun pitäisi muistaa missä järjestyksessä mitäkin piti tehdä ja kuinka monta kertaa. Mutta vasta kahdet harkat takana, eiköhän se siitä vähitellen.

Mutta otsikkoon viitaten, lomaa tässä vielä koulun osalta on, joskin on hieman enemmän kun hieman hämärän peitossa, milloin pitäisi alkaa näkyä labralla aktiivisemmin. Tänään oli suunnitelmissa käväistä taas näyttämässä naamaansa tylyn lyhyesti lukien sähköpostit ja tarkistaen onko jotain tapahtumia luvassa, mutta kellon lähestyessä jo kahta alkaa vähitellen laiskuus voittaa. Jos vaan lähettäis tutorille viestin...

Kielen opettelu etenee luonnollisella (liian hitaalla) tahdilla televisiota seuratessa, mangaa lukiessa ja käyttäessä parhaansa mukaan hyväksi mahdollisuudet keskustella japaniksi. Harvoin olen näin paljon odottanut tunneille pääsemistä, kieliopinnot ovat tosiaankin nyt tärkeimmässä asemassa koulunkäynnin osalta.

Päivän ohjelmaan saattaa sisältyä myös vaateostoksia, sillä kaapin sisältö on jo osoittanut monenlaisia puutteita. Saatuani tietää parin käytettyjen vaatteiden kaupan (olettaisin suomessa olevan vastaavan konseptin, mutta itse en juuri tunne), voisin käydä esim. oleskeluvaatteita metsästämässä. Ennen mihinkään liikkumista taitaa kuitenkin olla venyttelyn aika.