Viiniä, animea ja jotain kendosta

Joskus meneen kesän viikonloppuiltana rentoutuessani huomasin, että punaviini on edelleen hyvää ja anime on edelleen mielenkiintoista. Ajattelin silloin, ettei pidä jättää onnistunutta iltaa ainokaiseksi. Niinpä nyt sopivan tauon jälken ajattelin taas palkita ensin vaimoni (ilta ilman ruuanlaittoa, vähän viiniä ja jalkahierontaa) ja sitten itseni (loput viinistä ja animea). Nyt jokusen lasillisen jälkeen, kun "työ"viikko alkoi painaa silmissä mielenkiintoisesta Kinosta huolimatta, päätin siirtyä hieman enemmän fyysistä aktiivisuutta vaativan tietokoneen pariin, ja päädyin päivittämään blogia. Saa nähdä joudunko katumaan sitä myöhemmin...

Niin, ja väittämättä tietäväni yhtään viineistä, voin sanoa tämänkertaisen valinnan, Rosière Syrah, onnistuneen kutakuinkin yhtä mainiosti kun edellinen, kiitos viini-webin.

Lupailin tosiaan kertoilla jotain kendosta. Ja toivottavasti lukuisissa lukijoissani on myös joukko kyseisestä lajista kinnostuneita. Nyt aikomukseni on nimittäin kerrata vähän kendoon liittyviä tekemisiäni Tampereella.

Taustani lajin parissa on siis n. 1,5 vuotta kohtuullisen innokasta harjoittalua Japanissa, Tohoku Universityn lääkärilinjan (lääkärit, hoitajat, hammaslääkärit, ei mitään tekemistä oman alani kanssa) kendo-klubissa, johon vaihtovuoteni melko alussa huomasin liittyneeni (kiitos muuten animen kautta tutustumani Kousain). Itse asiassa oleskelulupani 3kk pisennyksen onnistuminen oli kendon ansiota, sillä se perustelunani sain lupaa jatkettua käymättä välillä Japanin ulkopuolella. Viime syksynä harrastukseen tuli neljän kuukauden tauko, kun oleskelin suomessa vähän niinkun opiskellen enkä yhtä harjoitusvierailua lukuunottamatta ehtinyt edistää harrastustani kotimaassa. Palattuani joksikin aikaa Japaniin jatkoin myös jossain määrin harkoissa käymistä, vaikkakin vasta sikäläisen kerhon talvitauon (joka on myös paikallinen koulun loma-aika) jälkeen. Keväällä Suomeen palattua oli taas asioita hoidettavana siinä määrin, että Kendo jäi pienemmälle huomiolle, aina elokuulle asti, jolloin viimein voitin laiskuuteni (...eikun kiireen) ja otin yhteyttä Tampereen kendoklubi Fudo Kamaen aktiiveihin.

Siitä lähtien päätin, etten enää jätä harrastusta sivuseikaksi, ja aloin käymään harjoituksissa 3 tai vähintään 2 kertaa viikossa. Tuntuma harjoitteluun palasikin vähitellen, opin paikalliset tavat ja pääsin taas vauhtiin. Erityisesti siinä vaiheessa oli kuitenkin mielessä monia asioita, mitkä harjoittelussa Sendaissa ja Tampereella erosi.

Selkein ero lienee harjoituspaikka. Vaikka Sendaissakaan ei mitään tavallista liikuntasalia kummempi tila ollut käytössä, oli siellä kuitenkin riittävästi tilaa ajoittain jopa 20 hengen harjoittelulle, kun taas täällä tulee monesti kovin tiivistä jo kudella hengellä. Lisäksi lattia on sen verran erilainen, että oikeata kantapäätä särkee edelleen kutakuinkin joka harjoitusten jälkeen. (Syynä siis fumikomi-askel, jossa tömistetään lattiaa. Tai ennemminkin se, etten osaa sitä kunnolla ja siksi kipeytän kantapääni.) Myös sijainti on täällä hieman etäisempi, ja joudun kulkemaan 20-40 minuuttia suuntaansa bussilla joka harjoituksiin (vrt. 10min pyöräily Sendaissa).

Itse harjoituksien eroista ei varmaan kendoa tuntemattomat juurikaan ymmärtäisi, joten niistä on ehkä turha selittää. Loppujen lopuksi harjoittelu on nimittäin jopa yllättävän samanlaista, johtuen luultavasti siitä, että Fudokamaen harjoitusten vetäjät ovat ottaneet oppinsa osittain Japanilaislta, Suomessa vierailleilta opettajilta. Eroja kuitenkin on harjoitteluun tottuneelle melko paljon. Toisaalta on ihan mielenkiintoisia uusia harjoituksia, mutta toisaalta kaipaa välillä Sendaista tuttuja tapoja, kuten itse valitsemansa tekniikan harjoittelua, jota Sendaissa oli yleensä suuri osa harjoitusajasta. Myös harjoitusten rankkuus ei tunnu olevan aivan sitä luokkaa mitä se Sendaissa normaalisti oli, puhumattakaan niistä harjoituksista, joissa "kasvatettiin kuntoa" eli harjoiteltiin niin täysillä että varmasti jokainen oli puhki sekä tauolla että lopussa varusteita riisuessa. Toki täälläkin yritetään ajoittain harjoitella kovaa, mutta tavallaan sitä vaikeutta asenne, joka juontuu varmasti syvemmältäkin suomalaisen ja japanilaisen yhteiskunnan eroista. Vaikka Tampereen harkkojen ohjaajat kuinka yrittäisivät viestiä asenteen merkityksestä, ei se ole sama kuin Japanissa, jossa senpain (ylempiluokkalaisen) sanan kuuntelematta jättäminen on koetaan hyvin törkeänä ellei sille ole erittäin hyvää syytä.

Ehkä eniten Japanista kaipaamani seikka on kutenkin harjoitusten ulkopuolinen ajanvietto. Sendaissa oli harjoitusten jälkeen tapana käydä porukalla syömässä jossain tutussa (tai ajoitain tuntemattomassakin) ruokapaikassa ja siten vähän palauttamassa harjoittelussa käytettyjä voimia ja jutella porukalla kendosta ja kaikesta muusta. Senpait maksoivat yleensä ruokailusta suurimman osan, alempiluokkaiset vähemmän (yleensä n. yhden hengen verran) ja ekaluokkalaset saivat sapuskat ilmaiseksi (kuten siis myös minä ensimmäisen vuoden ajan). Vastaavasti ekaluokkalaisilla oli tavallaan velvollisuus pysyä seurassa, ellei ollut hyvää syytä (tai tekosyytä, tai hyvä valehtelija) poistua paikalta. Lisäksi kerholla oli erityisesti lukukauden alussa paljon kerhoon liittyviä tapahtumia, kuten uusille opiskelijoille esittäytymistä ja illanviettoa potentiaalisten kerholaisten kanssa. Kyseistä "kerhoonliittymisaikaa" vastaavaa en usko Suomessa voivan kokea, joten olin erittäin mielelläni mukana sen minkä pystyin, peräti kahtena vuotena.

Japanissa kerhon toimintaan liittyi vahvasti yhteiset illanvietot ties minkä syyn varjolla. Esimerkiksi uusien jäsenien liityttyä pidettiin vähintään kaksi juhlailtaa, joissa koitettiin saada tutustuman uutta porukkaa vanhaan. Jossain välissä (yleensä alkupuolella) jompaa kumpaa iltaa kävi paikalla myös kerhon johtohahmot eli "senseit", opettajat, joiden osuus kerhon tapahtumiin oli muuten aika pieni, erityisesti minun näkökulmasta, sillä en (tietenkään) osallistunut mihinkään monista mestaruuskilpailuista joissa kerhon mainetta levitettiin. Lisäksi iltaa vietettiin esim. harjoittelukauden alkaessa ja loppuessa (kesätauko, talvitauko), ystävyysotteluiden yhteydessä Sendaissa tai jossain muualla vieraillessa, kerholaisten valmistuessa jne. Kerhosta tuli kaikenkaikkiaan melko tiivis kaveripiiri, jonka parissa vietettiin suuri osa ajasta.

Tampereella ei tietenkään täysin samanlainen ole mahdollista, sillä kendon harrastajat hajaantuvat elämäntilanteen ja iän mukaan huomattavasti laajemmalle kuin Sendain opiskelijakerhossa. Jotain vastaavaa toivoisin kuitenkin näkeväni täälläkin. Tähän mennessä oikeastaan ainoa tapaaminen harjoituksien ulkopuolella on ollut kerhon esittely Tampereen Liikkis-tapahtumassa.

Jotain normaalista harjoittelusta poikkeavaa tapahtuu kyllä täälläkin. Pari viikkoa sitten oli Tampereen kerhon järjestämä kendo-leiri kangasalalla (eli aivan Tampereen vieressä), jonne saapui paikalle erittäin kokenut kendon opettaja / tuomari ohjaajaksi. Viikonlopun mittaisella leirillä tuli opittua paljon ja väsyttyä kunnolla. Väsymiseen saattoi vaikuttaa se, että sopivan (halvan) bussin puutteessa päätin pyöräillä paikalle, sillä matkaa ei ollut mitenkään mahdottoman paljon. Eikä loppujenlopuksi n. 8km etäisyys edestakasin kerran päivässä mitenkään mahdoton ollut, vaikka reitillä oli vähän normaalia enemmän nousuja ja laskua. Tulipahan lämmiteltyä hyvin aina ennen harjoituksia.

Tästä eteenpäin on kendon osalta luvassa aluksi Suomen kyu-cup, eli kilpailu alempien vyöarvojen omaavien harrastajien välillä (vyöarvot jaetaan ylempiin (dan) ja alempiin (kyu)) . Itse olen tasoltani korkeintaankin alempien vyöarvojen yläpäässä, joten osallistun kilpailuun erittäin mielelläni ja odotan saavani erityisesti kisakokemusta. Tavoite on saada jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa ensimmäinen ylempi vyöaro, mutta nyt on katse vielä vahvasti kohti lokakuun ensimmäisen viikonlopun kyu-cupia hyvinkäällä.

Se siitä tällä kertaa. Koittakaa ehtiä kommentoida ennen kun huomenna tajuan tulla katsomaan, mitä illalla tuli oikein kirjoiteltua. Nyt takaisin Kinon pariin.