Tauko

Joskus kaipaa itselleen taukoa. Eikä se tarkoita, että pitäisi ottaa töistä lomaa. Siihen ei auta, vaikka viettäisi joululoman vanhemmilla tekemättä mitään. Enkä tarkoita nyt sitäkään, kun tekee mieli juosta 5 kilometriä satunnaisesti valittuun suuntaan ja ajatella perille ei-mitään päästyään koko paluumatkan sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Tauolla tarkoitan sitä, että ei vaadi itseltään sitä mitä normaalisti vaatii, ja antaa olla laiska ja tehdä huonoja päätöksiä ihan vaan siksi, ettei huvita. Sellaisen tauon minä halusin itselleni joululoman jälkeen, ja sellaisen itselleni otin. Ja pullon viiniä.

Tavan mukaisesti mainittakoon tässä välissä, että kuuntelen tällä hetkellä Nightwishin Ever Dreamia. Mutta en alkuperäistä Century Childin Ever Dreamia (joka ei näytä olevan Spotifyssa, vaikka muut Nightwishin vanhemmatkin levyt näyttävät sinne päässeen). Sain nimittäin joululahjaksi levyn, jolla yhdistyy hienolla tavalla kaksi hieman eri suunnan metalliartistia: livetaltioinnin Showtime, Storytime, featuring Floor Jansen, After Foreverin . Eilen sain vihdoin tilaisuuden kuunnella tuplaCD:n läpi, ja tykkäsin! Vaikka Tarja Turunen on voittamaton Nightwishin perinteisissä kappaleissa, saa Floor jopa joissain niissä levyltä välittyvän yleisön tunnelman kanssa aikaan kylmät väreet. Ja jokaisella kuuntelukerralla innostun enemmän huhtikuussa odottavasta Within Temptationin ja Delainin keikasta.

Ja koska olen niin hyvä menemään asiaan ilman turhia jaaritteluita, mainittakoon vielä jotain päivän viinistä. Jo eilen oli sellainen olo, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo viiniä (kun se täällä on mahdollista aina, paitsi yöaikaan torstain ja sunnuntain välissä). Tänään päätin antaa itselleni periksi. Tutkailin iltapäivällä lähi-Tescon valikoimaa varmaan puolisen tuntia, vaikka valikoima oli täysin outo Alkoon tottuneelle, tai ehkä juuri siksi. Lahjaksi saatu aloittelijan viinikirja opasti perusominaisuuksien tunnistamisessa, mutta englannin viinivalikoiman edessä sekin oli hukassa. Päädyin kuitenkin hieman tavoistani poiketen Ranskaan, koska ilmeisesti sieltä pitäisi ihan oikeasti hyviäkin viinejä löytyä muitakin kun Rosiere. Eikä tuo Red Burgundy Pinot Noir nyt ihan metsään mennyt, tajusin sentään valita jonkun kutakuinkin pelkiltään juomakelpoisen (ei ollut ajatuksena mitään pihviä alkaa tekemään). Mitään ammottavaa aukkoa ei missään tapauksessa lompakkoon ollut tulossa, ja hetken harkitsin jo Australialaista alle 4 punnan Shirazia. Joku päivä pitää kyllä maistaa, vastaako se maan ja rypäleen asettamia odotuksia.

Vuosi loppui. Loppuvuoteen mahtui lopulta kaksi matkaa Suomeen, mikä tarkoitti yhteensä yli kuukautta kotimaan kamaralla. Toisaalta reissaaminen on aina rasittavaa, mutta toisaalta se toi ehdottomasti tarpeellista vaihtelua lopulta aika kylmään ja yksinäiseen ulkomailla asumiseen. Pitäisi vaan opetella ottamaan paremmin yhteyttä ystäviin, koska muuten niitä on aika hankala tavata. Kerrottakoon kuitenkin, ettei täälläkään ole ihan ilman ystäviä tarvinnut olla. Kendo on jälleen ollut pelastava enkeli, kun meinaan pudota liian äkkiä kovalle maan kamaralle ulkomailla asumisen hienoutta liioittelevista unelmistani. Vaikka treeneissä on parhaimmillaakin päässyt käymään vain kahdesti viikossa, saa siitä jotenkuten riittävän viikon liikunta-annoksen ja ennen kaikkea henkisen rauhoittumisen, keskittymisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Ja loppuvuoden huipennuksena pääsin kuin pääsinkin lopulta osallistumaan British Kendo Open Championshipiin. Alkuerissä olisi pitänyt olla kolmen hengen ryhmästä paras, jotta olisi päässyt jatkoon, joten aika oletetusti ottelut jäi kahteen. Ensimmäinen ottelu meni kuitenkin mielestäni hienosti, ja voitin sen 2-0. Toisessa oli liian kova vastus, joka vei ottelun 0-2. Olen kuitenkin omaan panokseen kutakuinkin tyytyväinen. Kestävyyttä pitää selvästi parantaa (pääosin henkisellä puolella), sillä väsymys oli yksi iso syy toisen ottelun tappioon, ja siinäkin olin ottelun alussa vielä vajaan puolen minuutin ajan melko hyvin mukana.

Tässä vaiheessa huomaan, että jotain puuttuu. Katselen kirjoitukseen liitettäviä tageja, ja jotenkin tuo "viini" kaipaisi seurakseen "anime". Mutta niin valitattavaa kun sen onkin, en ole sitten syksyn ainana katsotun Shingeki no Kyojinin jälkeen päässyt minkäänlaisiin kosketuksiin animen kanssa. Jotenkin on aina viime vuosina tuntunut, että pitää tehdä valinta kendon ja animen välillä, eikä se ole ollenkaan kivaa. Ja koska olen todennut fyysisen rasituksen aiheuttavan vääjäämättä onnellisuuden tunteen, on anime jäänyt ikävästi taustalle. Sen verran otakua minussa kuitenkin vielä on, että tällainen muistelu ajaa vääjäämättä selailemaan, mikä voisi olla sopiva sarja katsottavaksi. Ehdotuksia? Eniten kaikista on miellyttänyt n. 2002-2005 julkaissut slice-of-life -tyyliset vähän vakavampaan painottuvat sarjat, mutta olisiko kuitenkin myös tuon jälkeen tehty jotain oikeasti hienoa? Oli miten oli, uusin Trick on aivan pakko nähdä heti kun se vaan on mahdollista (näytetään Japanissa 12.1.)!

Eksyin katselemaan aikoinaan ahkerasti käyttämäni AnimeNfo:n Top 200 Anime -listaa. Se tuo kyllä helposti pintaan ne kokemukset, joita läpi yön katsotuista sarjoista jäi mieleen, ja muuallekin. En taida mahtaa sille mitään, mutta taidan haluta aika paljon palata siihen. Tiedän, että pari kendotreeniä tai reilu annos mitä tahansa kunnon treeniä saisi luultavasti mielen aika nopeasti muuttumaan, mutta nyt olen jollain yhdistelmällä aineita ja ympäristöä saanut pitkästä aikaa itselleni vahvasti sellaisen olon. Jos nyt vain koneella olisi KgNE:n soundtrack niin tästä voisi olla aika hankalaa toipua. Jo pelkkien sarjojen nimien näkeminen vetää vastustamattomasti puoleensa; Elfen Lied, Juuni Kokki, Full Moon wo Sagashite, Onegai Teacher... Neon Genesis Evangelion... Kimi ga Nozomu Eien. Vielä joskus ostan DVD:llä (tai mikä tulevaisuuden media lieneekään) vähintäänkin kymmeniä sarjoja, joiden koen kuuluvan hyllyyni. Se hylly tulkoot vaikka kirjastohuoneeseen, tyttöystäväni elämänmakuisten ja -näköisten kirjojen viereen.

Haluan elämältä paljon! Voisinkohan saada sen kaiken? Jos nyt ihan teitä viihdyttääkseni yrittäisin luetella, mitä kaikkea haluan oikeasti niin paljon, että olisin valmis luopumaan lähes kaikesta muusta niiden eteen. Leivonta, jossain määrin myös ruoanlaitto, on ollut pienestä pitäen mieluisimpia tekemisiä. Kahvilan perustaminen ei ole ehkä realistisimpia haaveitani, mutta leipominen tuntuu vähitellen saavan koko ajan tärkeämmän osan. Kendo on varmaan blogia yhtään seuranneille itsestäänseävästi yksi asia, jonka eteen olen jo pari kertaa meinannut uhrata vähän enemmänkin, mutta jokin viimeinen sysäys on jäänyt aina puuttumaan. Ehkäpä tänä keväänä, niin kuin useamman kertaa on jo käynyt mielessä. Koodaaminen, eikä mikä tahansa koodaaminen, vaan jonkin pienen yrityksen kautta omaa osaamista täysin hyödyntäen ja äärirajoille venyttäen jonkin suurmenestyksen eteen voimakkaasti panostaminen. Tätä yritän aina välillä, mutta sitä rajoittaa muun muassa se, ettei yksin voi lähteä taivaita tavoittelemaan. Äsken mainittu anime... tiedän, että monista se kuulostaa typerältä, mutta en voi olla huomaamatta sitä, miten parhaimpiin sarjoihin eläytyminen saa maailman muuttumaan täysin. Ongelmana lienee, kuten veljeni vaimo osuvasti vuosia sitten minulle sanoi, unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ja siinä jää myös aivan liian helposti yksin. Kirjoittaminen. En minä ilman kunnianhimoa blogiakaan kirjoita, vaan haluan antaa ihmisille oikeasti mielenkiintoisia lukukokemuksia. Ja ennen kaikkea itselleni kirjoituskokemuksia, sillä niin hyvältä kun lukijoiden saaminen omalle kirjoitukselle tuntuukin, ei yksikään niistä synny halusta tulla luetuksi, vaan puhtaasti halusta kirjoittaa. Ihmiset. Yksi, harvat, monet, läheiset ja satunnaiset. Voi vaikuttaa hieman eri tason asialta, mutta loppujen lopuksi myös ihmisten saaminen elämään vaatii uhrauksia, jotka ei ole kaikille itsestäänselviä. Eikä kaikki kaipaa ihmisiä yhtä paljon kuin minä, minkä olen matkan varrella useampaan otteeseen todennut. Oikeastaan harva tuntuu kaipaavan seuraa yhtä paljon kuin minä, vaikka totta kai minullakin on olemassa yksinäisyyden kaipuu.

En tiedä tuliko listasta mitenkään kattava, edes tärkeimmistä asioista, mutta niistä tuntuu löytyvän kuitenkin kaikki asiat, joiden eteen olen joskus panostanut kaikkea muuta enemmän. Listasta jäi pois esimerkiksi musiikki, mutta en koe päässeeni siinä tarpeeksi pitkälle, että voisin kokea halua uhrata elämääni sille. Se on jollain tavalla erilainen asia, täydellisen välttämätön osa elämää, mutta ei ehkä päämääränä. Koodaaminen on ollut itseni kehittämisen pääosassa useampaan otteeseen jo melkeinpä ala-asteelta lähtien. Leivontaa olen yrittänyt muutamaan otteeseen vakavammin, mutta se on tyssännyt usein aika nopeaan. Kendoon panostin vuoden ajan enemmän kuin mihinkään muuhun, mutta sen jälkeen se on saanut vain suhteellisen normaalin osan. Anime oli joitain vuosia selkeästi elämää hallitseva osa. Kirjoittaminen ei ole yrityksistä huolimatta päässyt vielä merkittävään rooliin päämääränä. Ihmisiin panostaminen on ollut tavoitteena sen jälkeen, kun tajusin niiden tärkeyden, mutta siinäkin on vielä tekemistä.

Tässä välissä, suokaa anteeksi, kokeilen aloittaa uuden sarjan katsomista.

---

Steins;gate, vähän ehkä sekavalta mutta kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoiselta vaikuttava sarja, joka lienee sekoitus scifiä ja jotain hyvälle animelle tyypillistä lisämaustetta, jota on suurin piirtein yhtä vaikea kuvailla kun umamia. Mutta se tunne, kun on hetken katsonut, ja tajuaa unohtaneen täysin kaiken muun. Sen, että sattuu olemaan englannissa. Sen, että sattuu olemaan ihan normaali keskiviikko ja huomenna työpäivä. Sen, että olin äsken vielä ihan vaan muistelemassa, minkälaista olikaan katsella animea yöt ja päivät, ja ajattelin ihan vaan kokeilla, josko löytyisi jokin tarpeeksi mielenkiintoinen sarja. Tätä haluan, tätä haluan enemmän. Miksi ihmeessä se vetää puoleensa niin paljon? Onko todellisuudesta irtautuminen niin addiktoivaa? Vai onko kyse kuitenkin siitä, mitä katson? Osasyynä on varmasti myös viini, jota on kohta jäljellä enää reilu lasillinen, mutta se ei ole kaikki, ei läheskään. Viinistä tulen humalaan, mutta animesta synnyn toiseen maailmaan.

---

Toinen jakso katsottu. Kuvan- ja äänenlaatu on harmillisen huono, joten jätän kahteen tällä erää. Ja blogauskin lienee tässä, menee sen verran lennokkaaksi teksti. Tosin vanhoina hyvinä aikoina olisin tässä tilassa vasta alkanut kirjoittamaan, ja siitäkös sitä riemua syntyi. Noh, jos nyt jaksatte taas seuraavaan kertaan odotella, niin saattaa olla taas jotain järkevää luettavaa luvassa. Tai sitten ei. Luettavaa kuitenkin tulee.