Myös pohjoisessa on elämää

Tänään ehkä huomasin jotain. Joskus tarvitsee olla itsekseen, ehkä yksinkin, jotta voi tietyllä tavalla heittäytyä tilanteeseen. Sen tiesin. Mutta se ei välttämättä ole sitä, että olisi yksin, vaan että olisi mahdollisimman vähän ihmisiä, joita tarvitsee olla huomioimatta, jotta pystyy heittäytymään. Se on riittävän iso haaste yksinkin, joten en kuvitellut, että se voisi mitenkään muuten onnistua. Saatoin olla väärässä, saa nähdä.

Viime kerrasta on aikaa, kiire on kova, paljon on tapahtunut, ajatukset virtaa, ja kaikkea muuta sitä rataa. Jotta välttyisin edes jossain määrin itseni toistamiselta, niin siinä taas nuo perusaiheet heti kättelyssä yhteen virkkeeseen tiivistettynä. Musiikkina Lucy Schwartz, johon törmäsin, sattumalta toistamiseen, What Maisie Knew'n lopussa. Kunhan kantrivaikutteet pysyy riittävän hyvin piilossa, tarjoaa artisti hienoja melodioita.

Kohta kuukausi pohjoisessa, siitä kolme viikkoa töissä ja omassa kämpässä asustellen. Loppujen lopuksi totuttelua oli varmaankin enemmän ajatuksessa kun käytännön asioissa, jotka kyllä aina välillä osaa edelleen vaivata, mutta lopulta olosuhteet huomioiden on kuitenkin sujunut paljon odotuksia helpommin. Pienempiä hyviä ja huonoja yllätyksiä on aina välillä tipahdellut, mutta sitä mukaa kun elo alkaa vähitellen tasaantumaan, alkaa tuntumaan siltä, että ei tämä muutos ainakaan esteenä tavoitellulle nautinnolliselle elämälle ole. Vielä puuttuu kiinteä netti, tietokonepöytä, seinätauluja ja teekannuja, mutta lattia on (riittävän) puuta, keittiön työtasolle mahtuu levittämään korvapuustitaikinan, lämpöpatterit toimii ja melkein joka huoneessa on kello.

Vajaan vuoden etätöitä tehtyä (ja siitä puoli vuotta osa-aikaisena) tuntuu siltä, että normaali työnteko ja puoli yhdeksästä viiteen työpaikalla oleminen vie valtavan suuren osan ajasta. Olkoonkin, että tunnin lounastauko on usein lähes pakko hyödyntää lounaan lisäksi (tai sijaan) aivan muiden kuin työasioiden hoitamiseen, tuntuu viiden jälkeen kotiin tullessa siltä, että ei mitenkään jaksa ja ehdi tehdä kaikkea sitä mitä joskus aiemmin jaksoi. Tiedä sitten liittyneekö se jotenkin leppoisampaan työtahtiin yliopistolla työskennellessäni, mutta loppukesästä oli pakko irroittaa otetta muutamista meneillään olevista ja potentiaalisista projekteista, sen lisäksi, että piti saada itsensä irtisanottua työsuhteesta. Palkkatyön puolesta hieman helpotti, että yliopistotyösuhteelle tyypillisesti työsopimuksia oli pienissä pätkissä ja viimeisin (kolmen kuukauden jakso) loppui sopivasta seuraavan työn alkuun. Kuitenkin hieman se kirpaisi jokaisen projektin kohdalla, joista piti jättäytyä pois. Mutta tavoite oli jo pitkään ollut lähteä etenemään ammatillisesti hieman eri suuntaan kuin mihin suurin osa niistä projekteista sekä myös työsuhteesta oli viime vuosina ajanut.

Uusi työ on osoittanut monta asiaa, jotkut positiivisempia kuin toiset, useat enemmän tai vähemmän yllättäviä. Yksityiskohdat lienevät sen verran harvoille yhtään kiinnostavia, että sanottakoon vaan yleisesti, että roolitus projekteissa on ollut hieman erilainen kuin mitä odotin. Kovaa työtahtia osasin odottaa, mutta yhdistettynä melko samankaltaisiin työtehtäviin (roolituksesta johtuen) se tekee työntevon helposti melko raskaaksi. Toisaalta olen saanut opetella uusia asioita juurikin siltä alueelta, miltä halusin vahvistaa osaamistani. En ehkä kuitenkaan koe vielä pystyväni käyttämään sitä osaamista täysin, ja toivon jatkolta enemmän erilaisia haasteita. Mutta kuten sanottu, tätä uraa on takana vasta muutama viikko, joten ei tässä mitään suuria johtopäätöksiä voine tehdä.

Kuten kronologisesti vinksahtaneelta kirjoitukselta ja sen kirjoittajalta saattaa odottaa, voisin seuraavaksi kertoa vähän aiemmin tapahtuneesta. Täällä tosiaan ollaan, ja keli on vuoroin hieno, huono ja vaihtuu vartin välein, tai vaihtoehtoisesti on jotain käsittämättömän outoa kuten sankkaa sumua ja auringonpaistetta. Tänne päästiin autolla, mikä osoittautui monin puolin onnistunneksi vaihtoehdoksi lentokoneelle (myös junaa ja bussia mietittiin, mutta ensimmäinen olisi kustantanut mahdottoman paljon ja jälkimmäinen ollut järkyttävän pitkä ja rankka). Iso kiitos kuuluu vuokraamosta saadulle, hieman maksettua paremman luokan autolle, joka osoittautui monella tavaa mukavaksi menopeliksi, ja söi lisäksi suurimman osan muuttotavaroista, kunhan käytti tarpeeksi aikaa pakkaamiseen. Näkymät Skotlannin "moottoriteillä" oli myös sen verran vaikuttavat, että ajaminen ei ollut lainkaan niin tylsää kun mitä tuli etukäteen pelättyä. Pari pysähdystä enemmän olisi voinut matkan varrella tehdä, mutta sen verran kuluttavaa muuton suunnittelu oli jo näinkin, että kaikki ei-välttämätön jäi väistämättä hyvin pienelle huomiolle. Mutta loppujen lopuksi väliaikaisessa kämpässä riitti alle viikko, sillä heti ensimmäisen näytön jälkeen tärppäsi ja pääsimme muuttamaan omaan kotikoloon. Jos nyt kattokerroksen kämppää koloksi voi sanoa. "Täysin kalustettu" asunto ei kuitenkaan sisältänyt esim. yhtäkään tuolia, mutta vähitellen asunnosta näyttää tulevan oikein mukava.

Valitettavasti kello alkaa tässä vaiheessa painaa silmiä kiinni siinä toivossa, että osaisin seuraavana yönä mennä maate vähän sopivammalla ajalla ja siten maanantaina pääsisin ylös ilman aamuväsymystä joka väkisin suihkun voimin syrjäytettynä iskee kahta kauheammin lounaan jälkeen työkoneelle istahtaessa. Siispä se siitä tältä erää, lisää taas kun siihen löytyy aikaa, asiaa ja sopiva mielentila.

Kovin vakavia juttuja

Tahti kiristyy, niin päässä kuin näppäimistölläkin. Vaikka edellisestä kirjoituksesta ei ole kun pari hassua viikkoa aikaa, syyhyää sormet päästä päästämään pihalle kesähelteessä kertyneitä höyryjä. Mutta kuuma ei suinkaan ole syynä tilanteen höyrystymiseen, vaan monen monituiset päässä pyörivät ja päätä pyörittävät päätökset ja haasteet. Luultavastikin tuleva muutto aiheuttaa sen verran edellä mainittuja pyörteitä, että lienee perusteltua odottaa kirjoitustahdin pysyvän myös jatkossa hurjassa vähintään kahden tekstin kuukausivauhdissa. Siitäkin huolimatta, asiaan.

Asiat etenevät, ja viime kerran jälkeen erityisesti työasiat. Lähetin kuun alussa pari työhakemusta, joista toiseen vastattiin melko nopeasti. Sain kutsun työhaastatteluun, ja tavanomaisen hermoja raastavan pohdiskelun jälkeen päätin ostaa lennot ja käydä kokeilemassa onneani. Tarkoitus oli koittaa saada samalle reissulle varattua pari asuntonäyttöä, mutta näyttöjen varaaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut. Yhtenä isona ongelmana oli se, että useimmat vuokranvälittäjät eivät vuokraa opiskelijoille, joidenkin ollessa jopa niin tiukkoja, että vaikka toinen vuokraaja olisi täyspäiväisesti työssäkäyvä, tulee asiakaspalvelijalta samantien luuria korvaan jos mainitsee opiskelijan olevan mukana kuvioissa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti huono maine, mutta en silti pysty täysin käsittämään sitä suunnatonta töykeyttä, joilla opiskelijoihin asunnon etsimisessä suhtaudutaan. Niiltä osin siis etsinnät jatkuu, mutta työhaastatteluun silti menin. Aliarvioituani taas kerran Aberdeenin kesän, saavuin omassa mittakaavassani poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneena lentokentältä kahvilan kautta toimistolle haastateltavaksi, ja olin viidessä minuutissa hiestä märkänä. En antanut sen kuitenkaan haitata menoa, ja haastattelu sujui niin mukavasti kun työhaastattelun ylipäätään voisi odottaa sujuvan. Ilmeisesti olin onnistunut maan tapoihin kuuluvassa virallisessa pukeutumisessa riittävän hyvin, sillä haastattelija katsoi tarpeelliseksi mainita heidän firmassaan olevan rento pukeutumiskoodi. Ilmapiiri ja kaksi haastattelijaani antoivat myös kuvan mukavasta työpaikasta, jonkalaisessa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Ja vaikka nykyiset taitoni eivät täysin kohdannut vaadittavien erityisosaamisalueiden kanssa, osasin ilmaista riittävän selkeästi olevani innokas ja kykeneväinen oppimaan hallitsemaan tarvittavat työkalut. Tämä pääteltynä siitä, että sain pian haastattelun jälkeen sähköpostilla tiedustelun palkkatoiveestani, ja seuraavana päivänä tarjouksen työpaikasta. Mietittyäni muutaman päivän tilannetta totesin, että asunnon saamisen ja rahatilanteen turvaamisen kannalta erinomaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Vaikuttaa siis siltä, että muutaman kuukauden päästä olen koodarina ihan oikeassa ohjelmistotalossa.

Kello on harmillisen paljon siihen nähden, että tulin aloittaneeksi kirjoittamisen ja en malttaisi millään jättää käyttämättä mahdollisuutta jatkaa sitä maailman ääriin, tai ainakin vielä muutaman pitkän kappaleen verran. Päätän siis ottaa vielä kupin teetä ja pysyä koneella vielä vähän enemmän liian myöhään. Mistä huomaankin ihmetyksekseni, etten näy käyttäneen avainsanaa "tee" vielä missään aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Tähän sitä tuskin viitsin laittaa, sillä tämänkertainen kirjoitus ei liittyne asiaan juurikaan paremmin kuin kupissani lojuva juoma siihen huolella ja tarkkuudella haudutettuun teehen, jota olen jo kohta vuoden ajan kaivannut.
Jos nyt koitan keksiä jotain oikeasti merkillistä merkittävää kirjoitettavaa, niin mieleen tulee ainakin yksi asia, joka on pyöriskellyt mielessä viime päivinä. Erinäisistä syistä johtuen erinäisiä projekteja lähinnä webbisivujen toteutukseen liittyen on viime vuosien aikana kertynyt ehkä enemmän kun olisi tarpeen. Nyt kun reissut Suomeen tulee luultavasti harventumaan entisestään ja sitoutuminen täkäläiseen työelämään alkaa, en varmastikaan voi ottaa vastuuta kaikista erillisistä projekteista. Yritän siis miettiä pääni puhki, miten tulisi valita ne, joissa aion olla jatkossakin mukana, ja miten irtautua hallitusti muista.

Mutta voi hyvänen aika kun tämä nyt menee vakavaksi. Ei ole tarkoitus, enkä halua ottaa tavaksi. Siksipä pyrin lopettamaan tämänkin tekstin aina yhtä antoisaan ajatustenvirtaan, jota vihdoinkin kelvollinen Spotifyn onnettomasta Japanilaisen musiikin valikoimasta löytämäni Spitz vauhdittaa. Harmillistä kyllä, että valikoimassa ei ole juurikaan mitään nimekkäitäkään artisteja, joita aikoinaan totuin kuuntelemaan ajoittain hyvinkin intensiivisesti. Eikä tuo Spitz kuulunut niihin, vaikka nimi onkin jäänyt niiltä ajoilta mieleen. Erityisesti Mr. Childrenin kappaleita olen kaivannut jo vuosia, kuten aiemminkin blogissa varmasti mainittu Tomorrow Never Knows. Niitä harvoja kappaleita, joissa sanoitus aukeaa myös minulle ja tuntuu osuvan.

Useasta yrityksestä huolimatta tämä tuntuu nyt menevän vain väkisin vääntämiseksi, jotan parasta vaan luovuttaa tältä erää ja toivoa parempaa onnea ensi kerralla, pahoittelut. Kirjoittamistahti saattaa hyvinkin tiivistyä jatkossa nyt kun on taas uudenlainen tilanne edessä. Pahoittelut siitäkin.

Paluu tulevaisuuteen

Tervehdys taas.

[käyn täyttämässä sherrylasin]

Heti alkuun pitää taas vilkuilla itsekin, mitä on viimeksi tullut kirjoitettua, sillä siitä on vierähtänyt jo oikein reipas tovi yhtä reippaine poikineen. Joten jospa tavoistani poiketen aloittaisin kertaamalla enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestykessä viime kuukausien/vuosien edesottamuksiani.

Ensinnäkin, olen muuttanut! Nykyään ehtana keskustalaisena tunnen olevani elintärkeä osa tämän kulttuurikaupungin identiteettiä aina kahviloista koskien rantoihin. En nyt oikeasti, mutta jotain runollista tässä on pakko yrittää keksiä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin olen ajatellut viime päivät, tai viikot, tai kuukaudet, niin auttamattoman koruttomasti kaikkea aikuisten tärkeitä juttuja, niin kun vaikka töitä ja... töitä. Ja niitä vapaaehtoisesti, projektinomaisesti, kavereitten kanssa ilman palkkaa tekemiäni töitä. Kirjoittaminen on todellakin hämmästyttävän retrospektiivistä toimintaa (kyllä, sivistyssana, enkä edes kaiken nolouden uhalla aio googlata käytinkö sitä oikein). Alan nimittäin tajuamaan, että taidan tehdä aika paljon töitä. Joo, muttaniiiin, se muutto.

Aika pian edellisen kirjoituksen jälkeen alkoi elo Hervannassa tuntua sopivan pitkään eletyltä, erityisesti työmatkan viedessä päivittäin vähintään tunnin lohkareen kallisarvoisesta ajasta, jota muutenkin alkoi olla niin kovin rajallisesti. Siksipä päätimme metsästää suhteellisen ahkerasti sopivaa kämppää lähempää keskustaa, mielummin kuitenkin niin, ettei tasosta joudu aivan kamalasti tinkimään. Keskustaan muutto oli ollut mielessä jo pisemmän aikaa, mutta kun olin vuokrayksiöiden markkinoita hetken katsellut, vaikutti riittävän edullisen ja tasokkaan kämpän löytyminen yhtään lähempää keskustaa kovin epätodennäköiseltä. Jo siinä vaiheessa olin pannut merkille, miten paljon helpommin löytyisi kaksioita. No ei se sitten kaksionkaan osalta loppujen lopuksi sen helpommin sujunut, vaan useampia kämppiä sai kierrellä ja viettää tuntitolkulla aikaa netti-ilmoituksia selaillen. Lopulta kuitenkin tärppäsi, ja hyvin tärppäsikin, sillä ainakin omalta osalta sain kaikki vaatimukseni kämpältä täytettyä, vieläpä melko kohtuulliseen hintaan. Ei täällä mitään hervannan kämpän kaltaista n. 100 hengen oleskelutilaa ole, mutta yhtä kaikki tarpeelliset huonekalut mahtuu sopivasti. Vielä kun käytiin yksi "kaikki-parit-tappelee-ikeassa" -reissu eräänä kauniina en muista enää minä päivänä, saatiin keittiöön pöytä ja pari muuta puutetta paikattua. Mutta huomaan kirjoitelleeni ehkä vähän turhan pitkään ja tylsästi selostaen muutosta, joten eiköhän tämä riitä. Lopputulos on se, että työmatkaan kuluvasta ajasta puolet menee ulkovaatteiden laittamiseen ja pyörän lukon kanssa leikkimiseen. Ja viime tiistaina huomasin, että kahden muun treenipaikan lisäksi myös kolmanteen pääsee - ainakin kesällä - ihan kätevästi ja bussia nopeammin pyörällä.

Muutto, mitäs muuta... onkohan tämä Kronologia nyt se järkevin tapa täyttää tämä kirjoitus? Pitäisikö kuitenkin vaan kirjoittaa jotain ymmärryksen rajamailla keikkuvaa epäselvää ajatusvirtaa juuri leipomistani kolmen värin korvapuusteista? Vai... onko minusta ehkäpä tullut tylsä? Ei, enköhän minä ihan riittävän tylsä ole aina ollut, joten jatketaan nyt vaan kun kerta vauhtiin päästiin.

Jotain vähän töistä, mutta se saa luvan olla viimeinen täysjärkinen asia, johon tässä kirjoituksessa puutun. Tehtävät on jatkunut aika lailla samanlaisina, vaikka yhden projektin osalta palkanmaksaja on vaihtunut. Aiemmin mainittuihin linkkeihin voisi lisätä www.itk.fi/2012, joka on loogista jatkoa sekä niihin että viime vuoden ITK-konferenssiin, josta muuten kirjoitin blogiinikin useampaan kertaan. Myös tänä vuonna tuli vietettyä kolme railakasta päivää Hämeenlinnassa, tosin tällä kertaa nimenomaan päivää, sillä matkustin huoneen puutteessa aina iltaisin kotiin ja aamulla taas junalla paikalle. Mutta jos hyvin käy, niin tuota sivustoa pyörittävä konferenssisysteemi on jatkossa käytössä muuallakin, ja palkanmaksajallani on jatkossakin varaa maksaa siitä minulle palkkaa.

Vaikka kovin nyt alan innostumaan tästä blogaamisesta, niin pitää luultavasti alkaa vähitellen hiljenemään. Huomenna on taas treenit, ja kun tässä on jonkin aikaa tullut melko ahkerastikin treenattua, voisi elätellä vähän toiveita taitojen karttumisesta ja sen näkymisestä peräti kilpailuissa joku kaunis päivä tulevaisuudessa. Seuraava selkeä graduointitavoite, 3. dan, on vielä vähintään 1,5 vuoden päässä. Mutta ehkäpä kendo mielessä sänkyyn, jossa nukahtaminen on yksin kovin ikävää. Muutama päivä (tai oikeastaan jo ensimmäinen) riittää näköjään siihen, että muistuu mieleen, miten ikävää on olla yksin. Onneksi enää tämä yö.

Mutta jotta ette nyt tämän kirjoituksen luettuanne täysin menettäisi toivoa blogin mielenkiintoisuuden suhteen, pitää vielä sanomani, että jatkossa kirjoitan (ihan oikeasti (ihan oikeasti)) blogia useammin. Ihan vaan siksi, että tämä on oikeastaan aika kivaa. Ja sopivasti loppuun alkoi soimaan vielä toiseen kertaan uskomattoman hienon pianomusiikin huipennus, Yiruman River Flows In You.

Muuttotouhuja

Edellisestä kunnon blogauksesta on jo sen verran aikaa, etten enää juurikaan muista mitä viime aikojen tapahtumista pitäisi kertoa ja mikä on jo kerrottu. Alkamatta sen tarkemmin selittämään yksityiskohtia syistä, miksi olin Japanissa suunnitelmista poiketen kevääseen asti, voisin kuitenkin kertoa vähän siitä mitä kyseisenä aikana tein.

...

Virkistettyäni muistiani omaa blogiani lukemalla olen kutakuinkin ajantasalla, ja huomaan kertoneeni paljon enemmän kuin luulin. Oleskelin tosiaan talven kämpässä tehden lähinnä jonkin verran työhommia. Osittain työprojektien epäselvyydestä ja osittain omasta laiskuudestani johtuen, en loppujenlopuksi saanut yhtäkään opiskelukurssia tehtyä. Yksi kursseista kaatui siihen, ettei kukaan halunnut pakollisen ryhmätyön jäseneksi etäopiskelijaa. Erikoistyökurssiin oli taas tarkoitus yhdistää työprojekti, mutta palavereista huolimatta työasioita ei koskaan saatu siihen pisteeseen asti. Tein siis lähinnä vähän satunnaisia töitä, tuskailin opintosuunnitelmani kanssa ja kävin melkeinpä entiseen malliin kendo-harkoissa. Ei niinkään ikävää ajanvietettä, mutta tulevaisuus valui uhkaavasti kohti mahdotonta kiirettä. Jos joku ihmettelee (ja kukapa ei) miksi sitten olin Japanissa, voin oikeastaan vastata vain "henkilökohtaisista syistä".

Muutto päätettiin sitten lopulta huhtikuun lopulle. Irtaimiston hävittämisessä kämpästä oli oma vaivansa, jossa esim. vanhan jääkaapin ja mikron kelpuuttavat Main kaverit auttoivat paljon. Mietin kyllä vaihtoehtoa ottaa selville Suomesta tulleiden vaihto-oppilaiden tarpeita tavaroille, mutta en siinä vaiheessa tiennyt onko Sendaihin edes tullut uusia suomalaisia. Kämppä saatiin siis lopulta tyhjäksi lentopäivää edeltävänä aamuna. Asunnon lopputarkastuksen jälkeen siirryimme pikimmiten Tokioon ja sieltä Naritaan, sillä loppupäiväksi oli luvassa viimeinen ateria saattamaan tulleen Main perheen kanssa ja porukalla lentokentän lähellä yöpyminen. Aamulla lentokentällä Mai näki vielä Tokiossa asutavaa kaveriaan, minkä jälkeen n. 20 tunnin lentomatka alkoi. Sen erityisempää muistikuvaa lennosta ei ole, eikä siinä mitään sen erikoisempaa ollutkaan. Ensin Tokiosta Köpenhaminaan, sopivan rauhallinen kävely lentokentän läpi ja sitten Helsinkiin suuntaavaan koneeseen. Helsingissä oli vastassa Isoveli ja taksi, ja edessä mielenkiintoinen kuukausi lapsiperheessä :)

Suunitelmissa oli muuttaa Tampereelle heti kun sieltä asunto vapautuu. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vielä toukokuussa, joten isoveljen tarjottua sijaa majatalossaan päätimme ottaa tarjouksen vastaan. Itse olin varsin mielelläni vähän aikaa kummitytön kanssa saman katon alla, mutta ymmärrettävistä syistä oli kuukausi ihan tarpeeksi itse kullekin. Olosuhteisiin nähden sujui oleskelu kuitenkin mukavasti, ja isoveljelle perheineen siitä suuri kiitos. Toukokuun aikana tuli myös käytyä (hyvin) vähän Helsinkiä kiertämässä sekä maalla että merellä, ja myös Tallinnassa vierailu onnistui kun vanhemmat pyysivät laivareissulle mukaan. Muuta aktiviteettia oli mm. lapsiperhepainotteiset vappujuhlat ja picnic Helsingin "kirsikkapuistossa" (kuvassa).

Toukokuun lopussa suuntasimme ensin Jyväskylän kautta mummoni syntymäpäiville Joensuuhun, sieltä takaisin Jyväskylään tavaroita pakkaamaan ja pakettiautolla Tampereelle uuteen asuntoon. Sieltä nimittäin vapautui kesäkuun alusta varsin sopivan oloinen kämppä, jota sitten vähitellen kalustettiin ja varusteltiin lahjoituksilla sisaruksilta, kotoa saaduilla huonekaluilla ja kirpputorilöydöksillä. Ehdoton apu sekä kotoa että kirpputorilta vähänkään isompien tavaroiden hankkimisessa oli vanhepien pakettiauto ja reissut Jyväskylästä Tampereelle. Japanista ei juuri tavaraa saanut tuotua, vaikka esim. riisinkeitin olisi ollut mukava lisä täälläkin. Matkalaukku (tai lähinnä 20kg painoraja) täyttyi vaatteista ja muusta tarpeellisesta heti, ja myös myöhemmin lähetetyt laatikot sisältivät lähinnä (Main) vaatteita. Laivarahti eli "perillä joskus, jonkinlaisessa kunnossa" olisi ollut yksi vaihtoehto, mutta mitään erityisen painavaa ei lopulta tullut lähetettyä, joten EMS vaikutti parhaalta vaihtoehdolta parille pienemmälle lähetykselle.

Sen verran muutosta. Seuraavaksi voisi koota kokemukset viime viikonlopun Kendo-leiriltä. Muutenkin innostus Kendoon on vaan koko ajan kasvamassa. Toivottavasti en vaan ala kuvittelemaan liikoja itsestäni, kun ensimmäistä kertaa kohtaan harjoituksissa myös oman tasoisiani ja heikompiakin. Onneksi (?) silti suurin osa on edelleen paljon tai vähän parempia.

Talvi, asunnot ja lämmitys

Kuukausi pääsi vaihtumaan ennen kun tekemisen puute johti bloggaukseen. Nyt kuitenkin vähän juttua Sendain talvesta, asunnoista ja miten ne kaksi yhdistetään paleltumatta.

Talvi tosiaan yllätti vajaa viikko sitten, ja pari päivää kaduillakin oli oikein kunnolla lunta. En jaksanut tai muistanut lähteä kuvailemaan kaikista lumisimpana päivänä, mutta kun yllättäen lumi ei ollutkaan seuraavana aamuna sulanut pois, kävin tekemässä pienen kävelylenkin kameran kanssa. Kuvassa siis tilanne yhden aurinkoisen aamun jälkeen, kun käveleminen ilman lumen saamista kenkien sisälle jo onnistui.

Vaikka näin luminen Sendai oli minulle uusi kokemus, ei lumiset talvet täällä mikään erikoisuus ole, vaan ennemminkin viime talvi oli yllättävän vähäluminen. Siitä huolimatta ei taloissa ole juurikaan eristykseen panostettu (toisin kun esim. pohjoisemmassa Hokkaidolla), vaan mikäli huoneen jättää lämmittämättä lähestyy huoneenlämpö vähitellen ulkolämpötilaa.

Helpoin tapa lämmittää talo on käyttää samaa laitetta, joka kesällä puskee kylmää ilmaa ulkoa tulevan n. 40-asteisen tilalle. Laitteeseen kuuluu ulkona oleva isompi möhkäle, joka ilmeisesti hoitaa itse työn, sekä sisällä oleva osa (kuvassa). Sähkösyöppö "Eakon" on kuitenkin lämmittämiseen varsin kallis vekotin, sillä sähkölasku kipuaa talvella muutenkin helposti kaksin- tai kolminkertaiseksi leppoisiin kevätpäiviin verrattuna. Lisäksi sillä on ikävä tapa kuivattaa jo ennestään kuivaa talvi-ilmaa, mistä syystä talvella on usein käytössä erillinen ilmankostutin.

Luultavasti halvempi tapa lämmittää talo on käyttää tarkoitusta varten suunniteltua öljylämmitintä. Vekottimeen tulee kuitenkin hankkia varta vasten öljyä (tai mitälie kerosiiniä on) joko tilaamalla kotiin tai hakemalla esim. huoltoasemalta tai muualta jakelupisteestä. Tavallinen kanisterin koko on 18 litraa, ja siitä riittää kuvan laitteeseen n. 4-5 täyttöä. Kylmimpinä aikoina kerran täytetty lämmitin kuluttaa öljyn loppuun reilusti alle päivässä, säästellen käytettäessä taas kestää pari tai kolmekin päivää. 18 litran kanisterin hinta vaihtelee jonkin verran. Viime vuonna sitä sai pulittaa yli 1800 jeniä / 18 litraa, mutta nyt selviää n. 1100 jenillä (vajaa 10e). Kotiinkuljetusmaksun ollessa alle euron, ei 18 kilon törppöä ole kovin monesti tullut käsin kotiin kannettua.

Yksi tapa pitää itsensä (ei niinkään taloa) lämpimänä on tietysti kotatsu eli lämmitetty pöytä. Laite on siis tyypillinen matala Japanilainen pöytä, jonka alla on sähkölämmitin ja ympärillä peitto. Jalat (ja halutessa vähän enemmänkin, aina kaulaa myöten) voi pitää pöydän ja peiton alla lämpimänä, vaikka ilma huoneessa olisikin kylmä. Tällöin ei tarvitse koko huonetta lämmittää, ja vaikutuskin on selvästi suurempi ja nopeampi. Käyttö kuitenkin rajoittaa jonkin verran liikkumavapautta, eikä mahdollista kovin mukavaa asentoa, joten itse käytän lähinnä vain erityisen kylminä päivinä. Kuvassa pöydän alta lämmitinlaitteesta.

Kylmä ulkoilma, huono eristys ja lämmitetty sisäilma tuo mukanaan joitain ongelmia, kuten vetävien paikkojen kostuminen. Ikkunat ovat illasta aamuun täysin märät, ja esim. komeron lattialle ilmestyy helposti vesipisaroita. Kosteusvaurioita niistä ei kuitenkaan ilmeisesti ole tiedossa, vaan lämpimät kelit kuivattavat hatarat talorakenteet hyvissä ajoin. Toivottavasti.

Tällä hetkellä lämmitykseksi riittää avata verhot ja päästää ulkona porottavan auringon valoa sisälle. Hyvä sää on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toivottavasti vähitellen myös lämpötila alkaa nousta.

Viime aikojen kirjoituksista on tainnut tulla kokoajan vähemmän henkilökohtaisia. Ehkä se on ihan hyväkin asia, mutta voisi sitä välillä kirjoitella myös mitä tänne kuuluu. Oleskelulupa on jälleen epävarma, kun sain pyynnön toimittaa syntymätodistus (suomessa virkatodistus / ote väestörekisteristä) kahden viikon sisällä maahanmuuttoviranomaisille. Tilasin kyseisen lapun Suomesta, mutta en ole varma ehtiikö se ajoissa perille. Vielä epävarmempaa on, että ehtisin saada oleskeluluvan ennen kuin väliaikainen lupani päättyy, joten tässä on tullut harkittua taas myös reissua Koreaan. Siitä kumminkin lisää kunhan vähän asiat selviää.