Rumbling Hearts

Hetki aikaa, tauko keskelle viikkoa. Katsottuani viisi jaksoa Your Lie in April laitan koneelta vielä löytyviä anime-soundtrackeja soimaan. Tajuan hyväksyväni ajatuksen siitä, että kuuntelen tänään Kimi ga Nozomu Eien musiikkeja. Muutama minut tunteva tietää, että jos todella pidän jostain
musiikista, en todellakaan kuuntele sitä toistolla päiväkausia. Säästelen kappaleita kuin ne olisi harvinaisia mausteita, joiden makua voi todella arvostaa vain jos sen kokee tarpeeksi harvoin. Välttelen viimeiseen asti kuulemasta pieniäkään pätkiä, ja ärsyynnyn suunnattomasti jos joku päättää laittaa jotain sellaista soimaan ilman sen syvempää ajatusta. Kyseisen animen musiikkia kuuntelin viimeksi luultavasti ennen ulkomaille muuttoa, yli kolme vuotta sitten.

Liian paljon, parin viimeisen vuoden aikana, olen ajelehtinut elämäni mukana. En ole välittänyt siitä, koska minulle on tapahtunut niin paljon hyvää, osittain siitä johtuen ja osittain siitä huolimatta. Olen päässyt uralle, jossa on helppo pysyä, jossa pysymisestä palkitaan, ja josta poikkeamisesta rankaistaan. Pyrin saavuttamaan tavoitteita, jotka kuuluvat sille uralle. Jos nyt kerrankin ottaa esille konkreettisia esimerkkejä koodareille niin mukavan tutun abstraktion sijaan, niin käytännössä olen ohjannut arkeani kahden uran mukana, joista toinen on työ ja toinen kendo. Työni kohalla olen kaiken lisäksi yhä enenivissä määrin turvautunut päivätyöhöni ja pyrkinyt saamaan intohimoni sammutettua sen pohjalta, mikä on jättänyt monet aikaisemmin hyvinkin mielenkiintoiset projektit selkeästi taustalle. Kendossa oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja tuntuu, että en itsekään ole erityisemmin muuttunut, ellen sitten hieman vähemmän innostuneeksi. Edistyminen tuntuu olevan täysin kiinni siitä, miten paljon muuta aikaa uhraan harjoittelulle, miten monena viikonloppuna jätän ottamatta univelkaa kiinni ja pakkaan aamuseitsämältä kendokassiani. Eikä se koskaan tunnu olevan tarpeeksi, kilpailuissa pärjään tuskin senkään vertaa mitä ennen.

Mutta mitä minun pitäisi asialle tehdä? Ainoat vaihtoehdot tuntuu olevan, että luovun kunnianhimostani joko työtä tai kendo kohtaan, ja käytän aikaani jollain tavalla palkitsevammin. Kun löydän hetken aikaa ajatella, tajuan onneksi melko nopeasti, ettei kyse ole siitä iänikuisesta kiireestä, ajan puutteesta tai tekemättömistä töistä. Jos on joutunut oravanpyörään ja haluaa pitää tauon, ei ole mitään hyötyä yrittää ottaa suurempia harppauksia ja toivoa saavuttavansa jonkinlaisen suvannon omien ponnisteluiden ansiosta. Ainoa vaihtoehto on hidastaa, astua sivuun, ja katsella edes hetken verran pyörää ulkopuolelta. Oli se sitten vaikka keskiviikkona!

Kaikista toiveistani ja uskomuksistani huolimatta epäilen vahvasti, että en valitettavasti ole mitenkään erityislaatuinen tai poikkeava yksilö. Siksi luulen, että en ole yksin, kun huomaan tarvitsevani etäisyyttä maailmaan, omaan elämääni ja ylipäätään itseeni. En pidä siitä, miltä sana "todellisuudenpako" kuulostaa, mutta se tuntuu kaikesta huolimatta varsin kuvaavalta. Olen kuitenkin eri mieltä sanan negatiivisen sävyn kanssa, ja pidän jonkinlaista irtautumista todellisuudesta ainakin omalla kohdallani tarpeellisena. Enkä olisi lainkaan varma, että tästä todellisuudesta löytyy välttämättä kaikki se, mihin meidän kannattaisi panostaa ja uskoa. Puuttumatta nyt millään tavalla mihinkään hengellisiin asioihin, tarkoitan vain korostaa sitä, miten tärkeää on elää muutakin kuin omaa elämää. Jos haluaa saada omasta elämästä kaikean, mitä elämiseltä kaipaa, jotuu sen eteen uhraamaan paljon, eikä lopputulos ole juuri koskaan sitä mitä toivoisi.

Joku tähän asti kirjoituksen lukenut saattaa hieman arvuutella, mitä tämä kaikki höpinä oikeastaan tarkoittaa, paitsi että olen selvästikin juonut pulloni loppupuolelle. Tässä vaiheessa olen hieman ajanut itseni pussiin, enkä ole ihan varma, pitäisikö jakaa jonkinlaisia neuvoja, antaa epätoivon kipinän syttyä joka kodin nurkkaan, vai julistaa maailman pelastavan animen ilosanomaa. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mieleen hiipii vähitellen myös huominen työpäivä ja herätyskello kuuden tunnin yöunien jälkeen. Okei, seitsämän, kauan eläköön joustava työaika. Mutta itselleni osaan tässä vaiheessa sanoa yhden asian: ota aikaa, pidä tauko.

Tällä saatteella, valmistelen muutaman kappalen musiikkia kännykkään ja lähden rauhalliselle kävelylle läpi keskiöisen skotlannin. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin graniitinharmaan keskustan sijaan kävellä järven rantaan ja istahtaa laiturille, vapaat juuri ja juuri vedessä, ympärillä täydellinen hiljaisuus ja maailma täynnä toisenlaista todellisuutta.

日記 (Päiväkirja)

Kevään aikana on tapahtunut paljon. Ja koska tuli aloitettua kauan odotettu (tai ainakin kauan odottamani) kirjoitus niin mahdottoman tylsästi, niin pitänee kompensoida sitä tekemällä lopputekstistä niin monimutkaista kuin vain parin viinilasillisen jälkeen pystyy. On kuitenkin totta, että tämän ja edellisen kirjoituksen välissä on tapahtunut sen verran paljon asioita, että en tällä kertaa edes kuvittele kirjoittavani mitään kattavaa päiväkirjaa niistä. Kaikesta huolimatta tällaisella ajatuksella kirjoitin otsikon, jonka idea johtaa ensimmäisen jakson perusteella ihan hyvältä vaikuttavaan sarjaan Future Diary (未来日記). Valitettavasti paria satunnaista jaksoa enempää aikaa animelle ei ole viime kuukausina löytynyt, joten pyrin ottamaan nyt kaiken irti tästä itselleni ryöstämästä illasta / yöstä. Jos vain jollakulla on hyviä ehdotuksia hienoista ja koskettavista 2007 jälkeen tehdyistä sarjoista, niin otan ilolla vastaan (sitä aiemmista minulla on mielestäni varsin kattava kuva, mutta ehdotuksia saa toki sieltäkin sanoa).

Mutta aloitetaanpas asioiden purkaminen. Ensinnäkin, vuosi Englannissa on osoittautunut oletettua rankemmaksi, mistä syytän paljolti asumisoloja, mutta myös jatkuvaa matkojen järjestelyä, tuttujen ihmisten ja asioiden puutetta, sekä tiettyjen (aika monien) asioiden hoitamisen käsittämätöntä hankaluutta. Kämppääni ei esimerkiksi tule juuri koskaan posti perille (mainospostia lukuunottamatta), vaan sitä pitää käydä kyselemässä alakerran pikaruokalasta. Eikä kysymälläkään saa läheskään kaikkea postia, mikä minulle on lähetetty, ja tästä on seurannut mm. isoja kuluja myöhästyneiden laskujen vuoksi. Mutta ehkä lopetan nyt tähän, koska tarkoitus ei ole haukkua koko maata maanrakoon, vaan kertoa yksinkertaisesti missä mennään ja miksi. Mutta tuli kuitenkin nyt mieleeni, että jos joku on yrittänyt ilahduttaa minua lähettämällä postia viimeisen vuoden sisällä, niin valitettavasti se ei ole onnistunut. Kannattaa lähettää kaikki posti, jonka haluaa tulevan perille, paremmalle puolis(k)olle. Mutta kyllä, vähän hankalaa on ollut, mutta sehän tässä oikeastaan on ollut ideanakin. Kulttuurin tutustuminen tarkoittaa kulttuuriin totuttelemista, eikä se koskaan ole helppoa. Ja ihan tasapainon vuoksi mainittakoon muutama hyvä puoli, joista päällimmäisinä tulee mieleen mukavat tuntemattomat ihmiset (oikeasti, suomalaiset, tässä kohtaa on vaikea yllättyä negatiivisesti missään päin maailmaa), halpa ruoka (30 eurolla syö helposti yli viikon, eikä ollenkaan huonosti) ja kaasuhella (otti aikansa tottua siihen, että pannun lämpenemistä ei tarvitse odottaa).


Mutta jos viimeinen vuosi on ollut hankala, niin sitä tulee luultavasti olemaan tulevatkin, vaikkakin varmaan aika eri tavalla (koska en enää suostu muuttamaan asuntoon, jossa on ruma kokolattiamatto ja vuotava katto). Pitkän, tuskallisen ja äärimmäisen vaikean pohdinnan jälkeen päädyimme nimittäin suuntaamaan katseemme seuraavaksi opiskelupaikan perässä Skotlantiin. No, linkkiä klikanneet saattavat saada kuvasta hieman vääristyneen kuvan tulevasta asuinpaikastamme, joka on yksi Britannian voimakkaimmin kasvavia ja rikkaimpia (lue: kalleimpia) kaupunkeja, Aberdeen. Tässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta täytyy myöntää, että kaupunki oli kyllä aikalailla minun makuuni. Melkein hävettää myöntää, sillä rahat ovat pääosin peräisin öljystä, jonka avulla yksi tärkeimmistä satamakaupungeista on päässyt rikastumaan.

Oli miten oli, kävimme tosiaan Aberdeenissa vierailulla ennen päätöstä opiskelupaikan vastaanottamisesta. Vierailua edelsi viikon visiitti Suomessa. Se sai ajatukset ainakin omalta osaltani hieman siihen suuntaan, että Suomi olisi oikeastaan aika mukava paikka asua, ja moni asia hoituu niin paljon helpommin.

Mutta Skotlannista oli siinä vaiheessa mielikuva sateisena, kylmänä, etäisenä paikkana jossa ei löytyisi oikein mitään mielekästä tekemistä, ja Aberdeenista pikkukylänä, jonka anti jäisi monelta osin esimerkiksi Tampereen tai jopa Jyväskylän taakse. Mutta heti kun aloimme kolmen päivän visiitin Aberdeenissa, ennakkoluulot piti heittää samantien romukoppaan. Lähes koko ajan paistoi aurinko, jopa siinä määrin, että sain kesän ensimmäiset palovammat. Palovammoja edelsi useamman tunnin kävely läpi kaupungin, yliopistokampuksen ja hiekkarannan sekä visiitti huvipuistoon, joka vaan sattui tulemaan eteen.

Aberdeenin yliopisto oli myös varsin vakuuttava. Mainitsen tämän erikseen ihan vaan siksi, että saan liitettyä mukaan kuvan kampuksesta. Eikä kyseinen otos ole ainoa, jota kuvatessa tunsi olevansa vierailulla jossain keskiaikaisessa linnoituksessa. Sisätiloihin ei (kirjastoa lukuunottamatta) valitettavasti päässyt tai ollut aikaa tutustua, mutta jo pelkästään tuollaiseten rakennusten ympäröimänä opiskeleminen on varmasti vaikuttava kokemus. Mutta jotain tuollaista saattoi kyllä olettaakin yliopistolta, joka on perustettu 1400-luvulla.

Edellä mainittujen lisäksi kaupungista löytyi mm. useampia isoja ostoskeskuksia, kivoja kahviloita, kohtalaisen hyvältä vaikuttavat bussiyhteydet sekä kaikenlaista kulttuuria, joka on varmasti tutustumisen arvoista. Aberdeen oli siis hieno, joten jouduimme yhteistuumin toteamaan, että vaihtoehto "ei muuteta kaupunkiin, josta kumpikaan ei tykkää" oli suljettava pois laskuista. Ja loppu onkin historiaa, ainaki muutamien vuosien päästä. Tällä hetkellä tilanne on se, että etsimme epätoivoisesti asuntoa ja minä töitä (joskaan se ei vaikuta ihan niin epätoivoiselta kuin asuntojen suhteen). Nykyisten töiden jatkaminen on myös vaihtoehtona, mutta sitä varten pitäisi sopia kaikenlaista ja saada vähän vakaampi työsopimus, mikä on yliopistomaailmassa tällä hetkellä vähän hankala tavoite.

Enough of me, siirtykäämme ajatusten virtaan, joka vie mukanaan niin mielen kuin järjenkin. Tässä vaiheessa lisättäneen kirjoituksen tunnisteisiin (labels) höpinä. Asia vaikuttaa siis hyvin vahvasti tällä hetkellä siltä, että jatkossa tämä blogi tullaan julkaisemaan Skotlannin Graniittikaupungista. Vaikka olenkin päällisin puolin hyvin huolissani monista yksityiskohdista, joita muuttamiseen ja uudessa paikassa asumiseen liittyy, näen edessäni kuitenkin jälleen uuden mahdollisuuden tutustua uuteen kulttuuriin. Ja ennen kaikkea näen tällä kertaa mahdollisuuden myös aloittaa jollain tavalla alusta, sillä urani osalta olisi Suomessa ollut suuri mahdollisuus jämähtää paikalleen. Jos vain kaikki menee hyvin, saatan päästä isoin harppauksin eteenpäin seuraavien vuosien aikana. Raha-asiat huolettavat melko paljon, ja niiden mukana tulevat asunnonhankintaongelmat (tiesin Aberdeenin olevan kallis, mutta en kuvitellut lähellekään niin kallista miksi se osoittautui). Mutta jos vain saan kokopäiväisen kohtuullisesti palkatun työn, niin mitään suurempaa syytä huoleen ei pitäisi olla.

Tässä vaiheessa huomaan, että vaikka kuinka yritän sitä vältellä, kirjoitus siityy aina väkisinkin jonkin mutkan kautta Aberdeeniin. Tämä ei suinkaan ole tarkoitukseni, sillä haluan nimenomaan päästä hetkeksi irti kaikesta suunnittelusta ja tulevaisuuden maalailusta erilaisilla mustan ja valkoisen sävyillä. Liekö se viini, vaiko jokin mielen sopukka jonka kyseinen litku on vapauttanut, mutta nämä asiat tuntuvat pyörivän päässä turhankin paljon. Jotenkin niistä pitäisi päästä hetkeksi eroon. Jotenkin minulla on kuitenkin olo, että olen tilassa, jossa itsesensuuri on alittanut sen vähimmäistason, minkä haluiaisin julkaisemalleni tekstille asettaa, joten pitäisikö lopettaa vai päästää kerrankin ajatukset valloilleen jopa siinä määrin, että paljastan oikeasti olevani vain keskinkertainen kynäniekka? Ei suinkaan, vaan lopetan tähän, jos en muusta syystä niin siksi, että vielä pystyessäni pääsen jakamaan tämän ihastuttavan tekstin kaikille sadoille (tai sadalle) kavereilleni Facebookissa. Kommentoikaa, hyvänen aika sentään!

Tauko

Joskus kaipaa itselleen taukoa. Eikä se tarkoita, että pitäisi ottaa töistä lomaa. Siihen ei auta, vaikka viettäisi joululoman vanhemmilla tekemättä mitään. Enkä tarkoita nyt sitäkään, kun tekee mieli juosta 5 kilometriä satunnaisesti valittuun suuntaan ja ajatella perille ei-mitään päästyään koko paluumatkan sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Tauolla tarkoitan sitä, että ei vaadi itseltään sitä mitä normaalisti vaatii, ja antaa olla laiska ja tehdä huonoja päätöksiä ihan vaan siksi, ettei huvita. Sellaisen tauon minä halusin itselleni joululoman jälkeen, ja sellaisen itselleni otin. Ja pullon viiniä.

Tavan mukaisesti mainittakoon tässä välissä, että kuuntelen tällä hetkellä Nightwishin Ever Dreamia. Mutta en alkuperäistä Century Childin Ever Dreamia (joka ei näytä olevan Spotifyssa, vaikka muut Nightwishin vanhemmatkin levyt näyttävät sinne päässeen). Sain nimittäin joululahjaksi levyn, jolla yhdistyy hienolla tavalla kaksi hieman eri suunnan metalliartistia: livetaltioinnin Showtime, Storytime, featuring Floor Jansen, After Foreverin . Eilen sain vihdoin tilaisuuden kuunnella tuplaCD:n läpi, ja tykkäsin! Vaikka Tarja Turunen on voittamaton Nightwishin perinteisissä kappaleissa, saa Floor jopa joissain niissä levyltä välittyvän yleisön tunnelman kanssa aikaan kylmät väreet. Ja jokaisella kuuntelukerralla innostun enemmän huhtikuussa odottavasta Within Temptationin ja Delainin keikasta.

Ja koska olen niin hyvä menemään asiaan ilman turhia jaaritteluita, mainittakoon vielä jotain päivän viinistä. Jo eilen oli sellainen olo, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo viiniä (kun se täällä on mahdollista aina, paitsi yöaikaan torstain ja sunnuntain välissä). Tänään päätin antaa itselleni periksi. Tutkailin iltapäivällä lähi-Tescon valikoimaa varmaan puolisen tuntia, vaikka valikoima oli täysin outo Alkoon tottuneelle, tai ehkä juuri siksi. Lahjaksi saatu aloittelijan viinikirja opasti perusominaisuuksien tunnistamisessa, mutta englannin viinivalikoiman edessä sekin oli hukassa. Päädyin kuitenkin hieman tavoistani poiketen Ranskaan, koska ilmeisesti sieltä pitäisi ihan oikeasti hyviäkin viinejä löytyä muitakin kun Rosiere. Eikä tuo Red Burgundy Pinot Noir nyt ihan metsään mennyt, tajusin sentään valita jonkun kutakuinkin pelkiltään juomakelpoisen (ei ollut ajatuksena mitään pihviä alkaa tekemään). Mitään ammottavaa aukkoa ei missään tapauksessa lompakkoon ollut tulossa, ja hetken harkitsin jo Australialaista alle 4 punnan Shirazia. Joku päivä pitää kyllä maistaa, vastaako se maan ja rypäleen asettamia odotuksia.

Vuosi loppui. Loppuvuoteen mahtui lopulta kaksi matkaa Suomeen, mikä tarkoitti yhteensä yli kuukautta kotimaan kamaralla. Toisaalta reissaaminen on aina rasittavaa, mutta toisaalta se toi ehdottomasti tarpeellista vaihtelua lopulta aika kylmään ja yksinäiseen ulkomailla asumiseen. Pitäisi vaan opetella ottamaan paremmin yhteyttä ystäviin, koska muuten niitä on aika hankala tavata. Kerrottakoon kuitenkin, ettei täälläkään ole ihan ilman ystäviä tarvinnut olla. Kendo on jälleen ollut pelastava enkeli, kun meinaan pudota liian äkkiä kovalle maan kamaralle ulkomailla asumisen hienoutta liioittelevista unelmistani. Vaikka treeneissä on parhaimmillaakin päässyt käymään vain kahdesti viikossa, saa siitä jotenkuten riittävän viikon liikunta-annoksen ja ennen kaikkea henkisen rauhoittumisen, keskittymisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Ja loppuvuoden huipennuksena pääsin kuin pääsinkin lopulta osallistumaan British Kendo Open Championshipiin. Alkuerissä olisi pitänyt olla kolmen hengen ryhmästä paras, jotta olisi päässyt jatkoon, joten aika oletetusti ottelut jäi kahteen. Ensimmäinen ottelu meni kuitenkin mielestäni hienosti, ja voitin sen 2-0. Toisessa oli liian kova vastus, joka vei ottelun 0-2. Olen kuitenkin omaan panokseen kutakuinkin tyytyväinen. Kestävyyttä pitää selvästi parantaa (pääosin henkisellä puolella), sillä väsymys oli yksi iso syy toisen ottelun tappioon, ja siinäkin olin ottelun alussa vielä vajaan puolen minuutin ajan melko hyvin mukana.

Tässä vaiheessa huomaan, että jotain puuttuu. Katselen kirjoitukseen liitettäviä tageja, ja jotenkin tuo "viini" kaipaisi seurakseen "anime". Mutta niin valitattavaa kun sen onkin, en ole sitten syksyn ainana katsotun Shingeki no Kyojinin jälkeen päässyt minkäänlaisiin kosketuksiin animen kanssa. Jotenkin on aina viime vuosina tuntunut, että pitää tehdä valinta kendon ja animen välillä, eikä se ole ollenkaan kivaa. Ja koska olen todennut fyysisen rasituksen aiheuttavan vääjäämättä onnellisuuden tunteen, on anime jäänyt ikävästi taustalle. Sen verran otakua minussa kuitenkin vielä on, että tällainen muistelu ajaa vääjäämättä selailemaan, mikä voisi olla sopiva sarja katsottavaksi. Ehdotuksia? Eniten kaikista on miellyttänyt n. 2002-2005 julkaissut slice-of-life -tyyliset vähän vakavampaan painottuvat sarjat, mutta olisiko kuitenkin myös tuon jälkeen tehty jotain oikeasti hienoa? Oli miten oli, uusin Trick on aivan pakko nähdä heti kun se vaan on mahdollista (näytetään Japanissa 12.1.)!

Eksyin katselemaan aikoinaan ahkerasti käyttämäni AnimeNfo:n Top 200 Anime -listaa. Se tuo kyllä helposti pintaan ne kokemukset, joita läpi yön katsotuista sarjoista jäi mieleen, ja muuallekin. En taida mahtaa sille mitään, mutta taidan haluta aika paljon palata siihen. Tiedän, että pari kendotreeniä tai reilu annos mitä tahansa kunnon treeniä saisi luultavasti mielen aika nopeasti muuttumaan, mutta nyt olen jollain yhdistelmällä aineita ja ympäristöä saanut pitkästä aikaa itselleni vahvasti sellaisen olon. Jos nyt vain koneella olisi KgNE:n soundtrack niin tästä voisi olla aika hankalaa toipua. Jo pelkkien sarjojen nimien näkeminen vetää vastustamattomasti puoleensa; Elfen Lied, Juuni Kokki, Full Moon wo Sagashite, Onegai Teacher... Neon Genesis Evangelion... Kimi ga Nozomu Eien. Vielä joskus ostan DVD:llä (tai mikä tulevaisuuden media lieneekään) vähintäänkin kymmeniä sarjoja, joiden koen kuuluvan hyllyyni. Se hylly tulkoot vaikka kirjastohuoneeseen, tyttöystäväni elämänmakuisten ja -näköisten kirjojen viereen.

Haluan elämältä paljon! Voisinkohan saada sen kaiken? Jos nyt ihan teitä viihdyttääkseni yrittäisin luetella, mitä kaikkea haluan oikeasti niin paljon, että olisin valmis luopumaan lähes kaikesta muusta niiden eteen. Leivonta, jossain määrin myös ruoanlaitto, on ollut pienestä pitäen mieluisimpia tekemisiä. Kahvilan perustaminen ei ole ehkä realistisimpia haaveitani, mutta leipominen tuntuu vähitellen saavan koko ajan tärkeämmän osan. Kendo on varmaan blogia yhtään seuranneille itsestäänseävästi yksi asia, jonka eteen olen jo pari kertaa meinannut uhrata vähän enemmänkin, mutta jokin viimeinen sysäys on jäänyt aina puuttumaan. Ehkäpä tänä keväänä, niin kuin useamman kertaa on jo käynyt mielessä. Koodaaminen, eikä mikä tahansa koodaaminen, vaan jonkin pienen yrityksen kautta omaa osaamista täysin hyödyntäen ja äärirajoille venyttäen jonkin suurmenestyksen eteen voimakkaasti panostaminen. Tätä yritän aina välillä, mutta sitä rajoittaa muun muassa se, ettei yksin voi lähteä taivaita tavoittelemaan. Äsken mainittu anime... tiedän, että monista se kuulostaa typerältä, mutta en voi olla huomaamatta sitä, miten parhaimpiin sarjoihin eläytyminen saa maailman muuttumaan täysin. Ongelmana lienee, kuten veljeni vaimo osuvasti vuosia sitten minulle sanoi, unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ja siinä jää myös aivan liian helposti yksin. Kirjoittaminen. En minä ilman kunnianhimoa blogiakaan kirjoita, vaan haluan antaa ihmisille oikeasti mielenkiintoisia lukukokemuksia. Ja ennen kaikkea itselleni kirjoituskokemuksia, sillä niin hyvältä kun lukijoiden saaminen omalle kirjoitukselle tuntuukin, ei yksikään niistä synny halusta tulla luetuksi, vaan puhtaasti halusta kirjoittaa. Ihmiset. Yksi, harvat, monet, läheiset ja satunnaiset. Voi vaikuttaa hieman eri tason asialta, mutta loppujen lopuksi myös ihmisten saaminen elämään vaatii uhrauksia, jotka ei ole kaikille itsestäänselviä. Eikä kaikki kaipaa ihmisiä yhtä paljon kuin minä, minkä olen matkan varrella useampaan otteeseen todennut. Oikeastaan harva tuntuu kaipaavan seuraa yhtä paljon kuin minä, vaikka totta kai minullakin on olemassa yksinäisyyden kaipuu.

En tiedä tuliko listasta mitenkään kattava, edes tärkeimmistä asioista, mutta niistä tuntuu löytyvän kuitenkin kaikki asiat, joiden eteen olen joskus panostanut kaikkea muuta enemmän. Listasta jäi pois esimerkiksi musiikki, mutta en koe päässeeni siinä tarpeeksi pitkälle, että voisin kokea halua uhrata elämääni sille. Se on jollain tavalla erilainen asia, täydellisen välttämätön osa elämää, mutta ei ehkä päämääränä. Koodaaminen on ollut itseni kehittämisen pääosassa useampaan otteeseen jo melkeinpä ala-asteelta lähtien. Leivontaa olen yrittänyt muutamaan otteeseen vakavammin, mutta se on tyssännyt usein aika nopeaan. Kendoon panostin vuoden ajan enemmän kuin mihinkään muuhun, mutta sen jälkeen se on saanut vain suhteellisen normaalin osan. Anime oli joitain vuosia selkeästi elämää hallitseva osa. Kirjoittaminen ei ole yrityksistä huolimatta päässyt vielä merkittävään rooliin päämääränä. Ihmisiin panostaminen on ollut tavoitteena sen jälkeen, kun tajusin niiden tärkeyden, mutta siinäkin on vielä tekemistä.

Tässä välissä, suokaa anteeksi, kokeilen aloittaa uuden sarjan katsomista.

---

Steins;gate, vähän ehkä sekavalta mutta kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoiselta vaikuttava sarja, joka lienee sekoitus scifiä ja jotain hyvälle animelle tyypillistä lisämaustetta, jota on suurin piirtein yhtä vaikea kuvailla kun umamia. Mutta se tunne, kun on hetken katsonut, ja tajuaa unohtaneen täysin kaiken muun. Sen, että sattuu olemaan englannissa. Sen, että sattuu olemaan ihan normaali keskiviikko ja huomenna työpäivä. Sen, että olin äsken vielä ihan vaan muistelemassa, minkälaista olikaan katsella animea yöt ja päivät, ja ajattelin ihan vaan kokeilla, josko löytyisi jokin tarpeeksi mielenkiintoinen sarja. Tätä haluan, tätä haluan enemmän. Miksi ihmeessä se vetää puoleensa niin paljon? Onko todellisuudesta irtautuminen niin addiktoivaa? Vai onko kyse kuitenkin siitä, mitä katson? Osasyynä on varmasti myös viini, jota on kohta jäljellä enää reilu lasillinen, mutta se ei ole kaikki, ei läheskään. Viinistä tulen humalaan, mutta animesta synnyn toiseen maailmaan.

---

Toinen jakso katsottu. Kuvan- ja äänenlaatu on harmillisen huono, joten jätän kahteen tällä erää. Ja blogauskin lienee tässä, menee sen verran lennokkaaksi teksti. Tosin vanhoina hyvinä aikoina olisin tässä tilassa vasta alkanut kirjoittamaan, ja siitäkös sitä riemua syntyi. Noh, jos nyt jaksatte taas seuraavaan kertaan odotella, niin saattaa olla taas jotain järkevää luettavaa luvassa. Tai sitten ei. Luettavaa kuitenkin tulee.

Viiniä ja Animea

Vaikka paljoa en viineistä edelleenkään tiedä, niin joitain suosikkeja olen jo oppinut tunnistamaan Alkon hyllyiltä. Yksi niistä on tämän päivän valintani, Australialainen Yellow Tail Shiraz. Jääkaapista löytyi sopivasti puoliksi syöty Aura-juusto ja jälkinaposteltavaksi nappasin tarjouksesta paketin viinirypäleitä. Vaikka päivä oli alkanut äärimmäisen harmittavasti kavereiden kanssa vietettävän leffaillan peruuntumisella, olin kotiin päästyäni jo melko hyvillä mielin valmistautumassa huolellisesti illanviettoon. Kehuskeltuani työkavereille juovani pullon viiniä tuosta vain, piti aloittelemassa olla hyvissä ajoin. Kokkailtuani nopeasti mutta siltikin ihan onnistuneesti kanaa ja tofua nuudeleitten seuraksi, sain pullon avattua ja korkattua myös kauan odottamani animen Clannad.

Sarja miellytti sekä taiteellista että esteettistä silmääni heti alkumetreiltä. Katsoin hyvällä ruokahalulla viisi jaksoa, heittäytymättä kuitenkaan aivan täysin mukaan. Vaatinee vielä jonkin verran katsomista pohjalle ennen kuin pystyn siihen entisaikojen tavoin, sillä edellinen täysin animelle pyhitetty katsomiskerta on jo monien monien kuukausien verran takanapäin. Taaksejäänyttä elämää se ei kuitenkaan suinkaan ole, vaan kun vain aikataulu suo, pyrin viettämään animentäyteisiä iltoja myös täst'edes.

Mutta en myöskään tule jättämään blogaamista yhtä pahasti heitteelle kun tein aiemmin. Kirjoittamisinnostukseni hiipumisesta ei ole tietoakaan, päinvastoin, yritän jopa löytää vartavasten aikaa blogaamiselle. Saattaa jopa olla, että innostun kirjoittamaan jotain muutakin joku kaunis kevätpäivä.

Jos kerrotaan vielä taustatietoina taustamusiikista, niin myös siitä voi aistia tiettyä nostalgiaa, tai ainakin jossain määrin paluuta aiempaan. Siinä ei ole sinällään mitään uutta, että valitsin Yuki Kajiuraa blogaamisen taustaksi, mutta Noirin soundtrackin ensimmäisten kappaleiden soidessa tajusin, että edellisestä kuuntelemiskerrasta on kulunut jo aivan liian pitkä aika.

"Ja sitten asiaan," ajattelen, vain tajutakseni, ettei minulla tapani mukaan ole mitään asiaa. Mutta ei se ole ennenkään minua estänyt, eikä estä nytkään. Kunhan vaan hyvää vauhtia kuluva pullollinen viiniä ei aiheuttaisi liikaa kirjoitusvirheitä ja muutenkin kirjoituksen taso pysyisi jossain määrin siedettävänä.

Jossain määrin tunnen olevani samassa tilanteessa kuin muistan joskus aiemminkin olleeni. Kertomista riittäisi, mutta en oikeastaan osaa arvioida, kuinka paljon asioita kannattaa alkaa julkisessa blogissa läpikäymään. Omasta yksityisyydestänihän en koskaan ole välittänyt tuon taivaallista, mutta kun asia koskee myös muita, en viitsi ihan mitä tahansa alka kirjoittelemaan. Jotain voinen kuitenkin paljastaa pelkäämättä suututtavani ketään.

Alkuun voisi kertoa vaikka tylsiä(?) tilannetietoja kendosta. Joukkue-SM oli ja meni Helsingissä viime viikonloppuna. Kapteenina pidin oman joukkueen suoritusta erinomaisena, ja myös henkilökohtaisia suorituksiani ihan siedettävänä, osittain jopa hyvänä. Sain monen muun tavoin ensimmäiset SM-pisteet, ja joukkue pääsi alkusarjasta jatkoon. Sen jälkeen tie tyssäsi melko selkeään tasoeroon, mutta kaikenkaikkiaan hyvä kokonaissuoritus. SM-joukkueen selvittyä lauantaina jatkui kisailu hieman erilaisissa merkeissä sunnuntaina dan-cupissa. Kyseessä oli siis tietyntasoisten kendo-harrastajien cup, joka oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa jaettu kahteen osasarjaan. Osallistuin alempaan sarjaan, mutta syystä tai toisesta en pystynyt lähellekään sellaista suoritusta mihin voisin olla tyytyväinen. Liekö edellisen päivän kisaväsymystä, ihan unenpuutteesta johtuvaa väsymystä vai mitä, mutta kisan jälkeen oli melko tympiintynyt olo omaan heikkotasoiseen suositukseen. Pitää siis yrittää panostaa enemmän ensi kerralla. Mutta se kendosta.

En muista miten avoimesti olen aiemmin puhunut erinäisistä asioista, mutta viinipullon lopun häämöttäessä parin lasillisen päässä tunnen olevani valmis kertomaan teille vaikka luottokorttini numeron. Parisuhdeasiat lienee kuitenkin ainakin joidenkin lukijoiden mielestä mielenkiintoisempaa luettavaa, joten pysyttäydyn niissä. Jos joku lukijoista ei vielä satu asiaa tietämään, niin elämäni ensimmäinen rakkaustarina on saatettu onnellisesti päätökseen. Koin siinä paljon, opin siinä paljon, kasvoin siinä paljon. Ja paljosta siitä olen kiitollinen Maille, vaikka pitäisi luultavasti osata arvostaa myös omaa osuuttani siinä. Syksy oli vaikea, mutta selvisin, paneutuen täysillä erityisesti töihin, kiitos työkavereiden niistä ajoittain myös nauttien. Mutta tarpeeksi kauaksi itseni unohdettua halusin jo päästä takaisin olemaan edes jollain tasolla iloinen, onnellinen. En edes muista miten, mutta jostain syystä sain kavereita. Kutsuin kavereita kylään, ja vietin kavereiden kanssa uskomattoman mukavia iltoja.

Alkuvuodesta vietin ystävien kanssa entistä enemmän aikaa. Tuntui, että elämisen mielekkyys oli vähintäänkin palannut, ellei jopa näyttäytynyt minulle todellisessa loistossaan ensimmäisiä kertoja. No ei, ei minulla mikään ankea lapsuus ole ollut, mutta ystävien kanssa oleminen nyt vaan on niin paljon mukavampaa kun mikään yksin puuhaaminen. Ja... ei, en enää pidä arvostelukykyäni riittävänä, jotta uskaltaisin kirjoittaa mitään henkilökohtaisempaa tänne. Parempi tyytyä vain sanomaan, että kun tutustuu ihmisiin ja ystäviin tarpeeksi hyvin, heistä voi löytyä todellisia... "helmi" tai "tähti" ei mitenkään tee oikeutta sille mitä yritän sanoa. Joskus vaan kaunis ulkokuori peittää alleen vielä kauniimman sisuksen, jonka nähdessään ei voi välttyä hämmästykseltä.

Mitenköhän paljon tämä blogaus alkaa vaikuttaa vahvasti humaloidulta? No, jos ei tarpeeksi, niin asian voi korjata lopettamalla sen runoon. Ja jos edellisen viestin "spontaani" ei riittänyt, niin nyt on luvassa "spontaani ja ~1 promille" (okei, en tiedä paljonko, mutta pullo viiniä ja pieni mies, laskekaa itse... okei, laskin itse, ja tulos tasan 1 promille).

No ny ei tuu kyllä yhtään mitään!

XD

Animen toinen tuleminen

Viikko sitten oli todella virkistävää kirjoittaa blogia pitkästä aikaa. Ja heti seuraavana päivänä, ellei jo aiemminkin, alkoi sormet syyhyämään ja teki mieli jatkaa kirjoittamista. Hillitsin kuitenkin itseni, koska pelkäsin peloittelevani sekä lukijat että itseni yhtäkkiä alkavalla liian tiiviillä kirjoittelulla. Kerran viikossa kuulostaa ihan riittävän haasteelliselta aikatauluun sovittamisen ja järkevän asian löytämisen kannalta, joten pyrin pysymään nyt tovin aikaa siinä.

Tällä kertaa ajattelin purkaa viikonloppuna kertynyttä hyvää oloani kirjoittamalla vähän kaikenlaista animesta ja siitä, miksi sitä olen katsonut joskus niin paljon, joskus niin vähän ja taas viime aikoina enenevissä määrin. Viesti saattaa olla vähän kuivaa luettavaa niille, joita aihe sinällään ei kiinnosta, mutta koitan tehdä parhaani pitääkseni heidänkin mielenkiinnon yllä. Eikä sitä tosiaan aina tässä vaiheessa tiedä, mitä lopulta tuleekaan kirjoitettua. Mutta, ensin tee hautumaan ja sopivaa musiikkia valitsemaan.

Illan valinnat ovat valkoinen ja (ainakin alkuun) Cocco.

Viikonloppuna tuli vietettyä usean aiemman tavoin aikaa kendon kautta tutustuneessa kaveriseurassa. Illan aikana tehtiin ruokaakin (ihan onnistunutta yakiniku-kastiketta ja lihaa kasviksilla), mutta elokuvien katselu oli tällä kertaa pääosassa. Aluksi oli luvassa Ghiblin Laputa. Lähes minkä tahansa Ghiblin elokuvan tavoin, voin suositella elokuvaa varauksetta kenelle tahansa. Aloin jo kirjoittamaan listaa omista suosikeistani, mutta koska kaikki ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, tyydyn mainitsemaan vain Nausicaän, joka vetoaa voimakkaimmin sisäiseen luonnonsuojelijaani passiivisen ja väliinpitämättömän ulkokuoreni läpi.

- - -

Ps. (11.2.2011)

Tässä välissä vierähti sitten melkein viikko taas, enkä koskaan saanut yo. kirjoitustani valmiiksi. Voisin toki yrittää kirjoittaa sen loppuun, joskus, mutta pelkään pahoin, että se jäisi vain julkaisemattomiin kirjoituksiin, kunnes joku päivä totean sen turhaksi ja poistan. Joten julkaisen tämän nyt keskeneräisenä. Toivottavasti siitä on sellaisenaankin iloa jollekin. Ehkä tärkein syy julkaisemiseen on se, että saan asian pois mielestäni, ja voin vapaasti keskittyä seuraavaan kirjoitukseeni. Mikä ei varmastikaan tule olemaan kaukana, sillä viime aikoina kirjoittamishaluni on vain päivä päivältä kasvanut. Sen ansiosta, bonuksena spontaani runo :). Heh, mitähän siitäkin tulee, kokeillaan:

yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta,
 on elämä
kaksikymmentäkolme vuotta,
 on elämä
kolme vuotta,
 on elämä,
jota ei ole, vaan joka on me

elämä ei ole
 kolme vuotta
elämä ei ole
 kuusitoista vuotta
elämä ei ole
 kaksikymmentäseitsämän vuotta,
vaan nyt, kaikki ne vuodet, eikä yksikään niistä
 on me

Intermission

Aina välillä on kiva katsella jotain tällasta:


日本語も書こうかなぁ　誰か読んでる？　↑最高の気分転換☆

Jos ei tuosta tule hyvälle tuulelle niin ei sitten mistään ^^

コメントしてください～
これの続きも少しずつ書いている。

No, ehkä ei kaikki, mutta minä ainakin. Jatkoa tarinalle on jo tekeillä, kirjoittelen kun löytyy sopiva aika ja tunnelma. Kiinnostuneille voisi kertoa, että aikalailla on laidasta laitaan menty, laidat kolisten, ja kyljet ruhjeilla taivallettu eteenpäin. Tai taaksepäin. Tai välillä jääty pomppimaan paikallaan niin kun videon Miku. Hmm, siinäpä muuten mukava kivan kuulonen japanilainen lempinimi, ja naisen nimi tottakai...

Viiniä ja Animea

Kahden kuukauden päästä ei ehkä ole ihan niin "pian" kun oli tarkoitus, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai? No, A State of Trance soimaan ja kirjoittamaan. Otsikon ajanvietettä on jo pari-kolme tuntia takana, joten pahoittelen, jos kirjoitusvirheitä jää huomaamatta. Mistähän sitä aloittaisi? Mitähän kaikkea olen lupaillut kirjoittavani...

Alkuun voisin kertoa missä menen ja miten olen siihen päätynyt. Sain kuin sainkin kevään aikana opintoni sievään pakettiin, joskin osittain kiireestä johtunut pieni kauneusvirhe oli toivottua heikompi diplomityön arvosana. Ja sitä myöten stipendiä vaille jääminen... mutta kun ajattelee, että sain työn kasaan oikeastaan 3-4 kuukauden aikana, voi olla ihan tyytyväinen suoritukseen. Seuraavassa vähän diplomityöstä ja sen tekemisestä, sillä jos sanoisin tapani mukaan "lisää luvassa myöhemmin", saisi kirjoituksen ilmestymistä odottaa varmasti taas vähintään vuoden.

Diplomityö, eli diplomi-insinöörin tutkinnon päättötyö, on 20 opintoviikon (ja olisikohan ollut nykyään 30 opintopisteen) arvoinen osa opintoja. Normaalisti se tehdään jollekin työnantajalle tai muulle tehtävänannosta vastaavalle taholle. Itse en kuitenkaan laman synkimpinä kuukausina etsiessäni löytänyt mitään sopivaa, joten päätin valita aiheeni itse. Ja sitä päätöstä olen joutunut katumaan pitkään. Eli ensimmäisenä ohjeena työtään aloitteleville: etsikää valmis aihe, säästytte paljolta ylimääräiseltä työltä ja saatte todennäköisesti edes jonkinlaisen korvauksen. Itselläni oli tavoite tehdä työ valmiiksi viimeisen lukuvuoden aikana. No, syksy meni aiheen valitsemiseen, tammikuu aiheeseen tutustumiseen, ja sitten alkoikin tulla jo kiire. Ja tuo kiirehän johtui siitä, että vanhassa tutkintorakenteessa (suoraan DI ilman kandin tutkintoa) raja valmistumiselle oli heinäkuun 2010 loppuun mennessä. Enkä tietenkään vielä edellisenä kesänä tajunnut sen tarkoittavan käytännössä sitä, että työn pitäisi olla valmis jo toukokuun alkupuolella, hallinnollisista syistä johtuen. "Teen sitten keväällä" oli siis jo alun perin huono idea.


Ilman työnantajaa ajauduin valitsemaan aiheekseni jotain vähemmän konkreettista, josta loppujenlopuksi tuli vain kirjallisuuteen ja pieneen kyselyyn pohjautuva. En siis tehnyt käytännössä mitään konkreettista, mikä oli erittäin huono idea, sillä pidän itseäni taitavana toteuttajana mutta vähemmän taitavana tutkijana. Tällä verukkeella hyväksyn siis sen, että sain arvosanaksi lopulta vain 3, mikä on käytännössä alin arvosana, joka kelvollisesta työstä annetaan (tai tällaisen käsityksen sain diplomityön arvosteluperiaatteista). Ohjaaja perusteli kuitenkin antamansa arvosanan hyvin, eikä aikarajan vastaan tuleminen antanut mahdollisuutta enää työn parantamiseen, joten siihen oli tyytyminen ja "oivallisesti" suoritetulle tutkinnolle sai antaa hyvästit.
Itse työn tekemisestäkin voisi antaa pari vinkkiä. Tai jos tähän nyt ei kovin moni työtään aloitteleva opiskelija kuitenkaan törmää, niin ehkäpä niistä saa jonkinlaisen kuvan omista kokemuksistani työtö tekiessä. Kuten äsken jo tuli ilmi, aiheen valitseminen oli erittäin haastavaa. Jos vain aihe on jonkin toisen ehdottama, on ehdotuksen avulla huomattavasti helpompi vastata kysymyksiin "mihin tämä työ pyrkii" tai "mitä hyötyä tästä työstä on". Itse jouduin keksimään vaan jotain uskottavan kuuloista, sillä tuskin kukaan koskaan tulee työtäni lukemaan. En ole itsekään jaksanut lukea sitä kokonaisuutena läpi. Ehkä sitten joskus vuosien päästä... Toisen vinkin voisi antaa kirjoittamisesta. Oikaestaan sain tämän vinkin toiselta työn tekijältä. Kirjoittamiseen kannattaa varata kerralla paljon aikaa, sillä tunnissa tai parissakaan ei yleensä saa juuri mitään aikaan. Tavallisesti aikaa menee hyvin paljon miettiessä, missä vaiheessa oikeastaan olikaan ja mitä oli aikonut kirjoittaa. Nelisen tuntia oli itselleni pienin järkevä kirjoittamisaika, ja monenmonet tunnin pätkät tuli heitettyä hukkaan kirjoittamista yrittäessä. Enempää mitään kummempia vinkkejä en kyllä osaa antaa. Kannattaa muistaa rentoutua ja tehdä muita asioita. Ja kannattaa opetella kirjoittamaan silloinkin, kun se ei ole kivaa eikä suju ollenkaan, sillä se tulee varmasti eteen jossain vaiheessa.

No, sain siis oman diplomityöni valmiiksi, kuten kuvasta näkyy. Sivuhuomautuksena, kuva on siis otettu piakkoin työn kansituksen jälkeen. Tämän illan viininä ei ole kuvassa näkyvä Blue Nun, vaan Argentinalainen Caballero de la Cepa. Tein valinnan hyvin spontaanistai Alkossa Viiniwebin arvosteluiden perusteella, mutta se osoittautui hieman epäonnistuneeksi. Viime viikolla maistelemani Sunrise Carmenere oli huomattavasti enemmän makuuni sopivaa. Huono viini tämä ei tietysti ole, mutta olen juonut monia, joista pidän selvästi enemmän.

Takaisin opiskeluihin, tai tarkemmin niiden loppumiseen. Diplomityön lisäksi sain siis kaikki kurssit kasaan, ja ruotsistakin tuli lopulta mainio arvosana 2. Opintotoimiston peloteltua vielä kesäkuun lopulla "meiltä ei löydy tämän yhden kurssin suoritusta" -sähköpostilla, sain viimein 30.6. tutkintoni hyväkystyksi (kun kyseisen kurssin suoritus löytyi lopulta rekistereistä). Valmistumisjuhla on vielä edessä, 27.8. Odotan ihan mielenkiinnolla, minkälainen ruuhka tuossa vanhan tutkintorakenteen viimeisessä valmistumisjuhlassa on. Ainakin sallittujen vieraiden määrä on pudotettu kahteen, kun se aiemmin oli kolme yhtä valmistunutta kohden. Pitäneekin kysyä, olisiko vanhempia tai sukulaisia tuonne tulossa, sillä määrä pitää ilmoittaa etukäteen.

Eli, opiskeluasiat sain päätökseen toukokuussa. Viimeiset korjailut diplomityöhön tein kuun loppupuolella, minkä jälkeen kysyin vahvistuksen tarkastajalta, tulostin paperit ja vein ne kansitettavaksi lähistön kansittajalle. Tämän kaiken kiireen keskellä vaimoni lähti Japaniin hakemaan hieman itsensä palautumista kohtalaisen voimakkaan kulttuurishokin jälkeen. Näin jälkikäteen ihmettelen, miten hän oikein jaksoi kiirettäni vuoden ajan. Ja miten minä oikein jaksoin? Muistinmenetys lienee jonkinlainen psykologinen suojakeino...


Toukokuun viimeisenä päivänä nousin sitten junaan ja matkasin kohti asevelvollisuuteni alkutaivalta. Suuntana oli siviilipalveluskeskus lapinjärvellä. Suunnitelma oli siis suorittaa vihdoin sivari pois. Olin saanut Tampereen Yliopistolla paikan entisen hypermedialaboratorion, nykyisen Informaatiotutkimuksen ja Interaktiivisen Median Laitoksen suojissa. Ja koska pääaineeni omassa opinahjossano oli siis hypermedia, vaikutti paikka erittäin sopivalta. Kysyin paikka myös omasta koulustani TTY:ltä, mutta sinne ei nykyään enää sivareita oteta, sillä... ööö... joku ei halua. Ennen tuota palveluspaikkaani tuli kuitenkin suorittaa rangaistukseksi sivarin valitsemisesta 4 viikkoa kestävä koulutusjakso, joka tarkoitti yleissivistävää operusta lapinjärven koulutuskeskuksessa. Tuo aika osoittautui yllättävän mukavaksi, ainakiin odotuksiin nähden. Päivisin oli luentoja mm. siviilipalveluksen historiasta, politiikasta, kansainvälisistä konflikteista, ympäristönsuojelusta ja muusta ihan kiinnostavasta. Iltaisin oli vapaata, mikä mukavan usein tarkoitti esim. jalkapalloa tai muuta aktiviteettia sivariporukan kesken. Ihmiset sekä omassa 4 hengen huoneessa että koko koulutusjaksolla (n. 130) antoivat itsestään selvästi keskivertoa fiksumman kuvan sekä mielipiteillään että käyttäytymisellään. Ajoittain sain todeta oman tyhmyyteni keskustelun lomassa, mikä on erittäin kehittävää, tervetullutta ja ikävän harvinaista. Kaikki viikonloput sai viettää kotona, ja lomapäivää sai arkenakin kun oli hankkinut palveluspaikan etukäteen.

Kun koulutusjakso oli lopussa, alkoi samantien varsinainen palvelus, eli 11kk mittainen työ palveluspaikassa. Marssin siis maanantaina 28.6. palveluspaikkaani ja selvitin pari päivää käytännön asioita. Ensimmäisen viikon aikana tapailin lisäksi työpanoksestani kiinnostuneita ja sain vähitellen työtehtäviä. Sopivasti ennen lomakausia työni aloittaneena sain sitten lomien alettua tehdä rauhassa saamiani töitä. Ja siinä tilanteessa olen edelleen. Pääasiassa osallistun kahteen eri projektiin, jossa toisessa koodailen ja toisessa selvittelen muuten vain asioita. Todennäköisesti tehtäviä tulee enemmän, kun ihmiset palailevat lomalta, mutta toistaiseksi olen saanut olla melko rauhassa. Tekemistä riittää, mutta kukaan ei ole hengittämässä niskaan.

Olisikohan tässä sitten tarpeeksi kattava selostus nykytilasta. Pahoittelen, mikäli teksti on hieman epäselvää. Luen huomenna tuotokseni läpi ja korjailen, mikäli jotain fataalia sattuu silmiin. Oli miten oli, blogia olisi tarkoitus näin ajoittain kirjoitella myös jatkossa. Mutta mistä oikein kirjoittaisin? Kendosta löytyisi taas jonkin verran asiaa, kun yksi leirikin on takana ja toinen edessä. Parisuhteista kiinnostuneille voisin myös kirjoittaa kokemuksia kansainvälisistä- ja kaukosuhteista :). Animesta ja viinistä kirjoittelen varmaan välillä, halusitte tai ette. Tänään tosiaan aloitin katsomaan pitkään odottamaani RahXphon-sarjaa, joka vähitellen tuntuu lunastavan ainakin osan lupauksistaan.

Toivottavasti tätä vielä joku lukee. Kommentoikaa!

Elämää blogiin luvassa pian =)

Viiniä, animea ja jotain kendosta

Joskus meneen kesän viikonloppuiltana rentoutuessani huomasin, että punaviini on edelleen hyvää ja anime on edelleen mielenkiintoista. Ajattelin silloin, ettei pidä jättää onnistunutta iltaa ainokaiseksi. Niinpä nyt sopivan tauon jälken ajattelin taas palkita ensin vaimoni (ilta ilman ruuanlaittoa, vähän viiniä ja jalkahierontaa) ja sitten itseni (loput viinistä ja animea). Nyt jokusen lasillisen jälkeen, kun "työ"viikko alkoi painaa silmissä mielenkiintoisesta Kinosta huolimatta, päätin siirtyä hieman enemmän fyysistä aktiivisuutta vaativan tietokoneen pariin, ja päädyin päivittämään blogia. Saa nähdä joudunko katumaan sitä myöhemmin...

Niin, ja väittämättä tietäväni yhtään viineistä, voin sanoa tämänkertaisen valinnan, Rosière Syrah, onnistuneen kutakuinkin yhtä mainiosti kun edellinen, kiitos viini-webin.

Lupailin tosiaan kertoilla jotain kendosta. Ja toivottavasti lukuisissa lukijoissani on myös joukko kyseisestä lajista kinnostuneita. Nyt aikomukseni on nimittäin kerrata vähän kendoon liittyviä tekemisiäni Tampereella.

Taustani lajin parissa on siis n. 1,5 vuotta kohtuullisen innokasta harjoittalua Japanissa, Tohoku Universityn lääkärilinjan (lääkärit, hoitajat, hammaslääkärit, ei mitään tekemistä oman alani kanssa) kendo-klubissa, johon vaihtovuoteni melko alussa huomasin liittyneeni (kiitos muuten animen kautta tutustumani Kousain). Itse asiassa oleskelulupani 3kk pisennyksen onnistuminen oli kendon ansiota, sillä se perustelunani sain lupaa jatkettua käymättä välillä Japanin ulkopuolella. Viime syksynä harrastukseen tuli neljän kuukauden tauko, kun oleskelin suomessa vähän niinkun opiskellen enkä yhtä harjoitusvierailua lukuunottamatta ehtinyt edistää harrastustani kotimaassa. Palattuani joksikin aikaa Japaniin jatkoin myös jossain määrin harkoissa käymistä, vaikkakin vasta sikäläisen kerhon talvitauon (joka on myös paikallinen koulun loma-aika) jälkeen. Keväällä Suomeen palattua oli taas asioita hoidettavana siinä määrin, että Kendo jäi pienemmälle huomiolle, aina elokuulle asti, jolloin viimein voitin laiskuuteni (...eikun kiireen) ja otin yhteyttä Tampereen kendoklubi Fudo Kamaen aktiiveihin.

Siitä lähtien päätin, etten enää jätä harrastusta sivuseikaksi, ja aloin käymään harjoituksissa 3 tai vähintään 2 kertaa viikossa. Tuntuma harjoitteluun palasikin vähitellen, opin paikalliset tavat ja pääsin taas vauhtiin. Erityisesti siinä vaiheessa oli kuitenkin mielessä monia asioita, mitkä harjoittelussa Sendaissa ja Tampereella erosi.

Selkein ero lienee harjoituspaikka. Vaikka Sendaissakaan ei mitään tavallista liikuntasalia kummempi tila ollut käytössä, oli siellä kuitenkin riittävästi tilaa ajoittain jopa 20 hengen harjoittelulle, kun taas täällä tulee monesti kovin tiivistä jo kudella hengellä. Lisäksi lattia on sen verran erilainen, että oikeata kantapäätä särkee edelleen kutakuinkin joka harjoitusten jälkeen. (Syynä siis fumikomi-askel, jossa tömistetään lattiaa. Tai ennemminkin se, etten osaa sitä kunnolla ja siksi kipeytän kantapääni.) Myös sijainti on täällä hieman etäisempi, ja joudun kulkemaan 20-40 minuuttia suuntaansa bussilla joka harjoituksiin (vrt. 10min pyöräily Sendaissa).

Itse harjoituksien eroista ei varmaan kendoa tuntemattomat juurikaan ymmärtäisi, joten niistä on ehkä turha selittää. Loppujen lopuksi harjoittelu on nimittäin jopa yllättävän samanlaista, johtuen luultavasti siitä, että Fudokamaen harjoitusten vetäjät ovat ottaneet oppinsa osittain Japanilaislta, Suomessa vierailleilta opettajilta. Eroja kuitenkin on harjoitteluun tottuneelle melko paljon. Toisaalta on ihan mielenkiintoisia uusia harjoituksia, mutta toisaalta kaipaa välillä Sendaista tuttuja tapoja, kuten itse valitsemansa tekniikan harjoittelua, jota Sendaissa oli yleensä suuri osa harjoitusajasta. Myös harjoitusten rankkuus ei tunnu olevan aivan sitä luokkaa mitä se Sendaissa normaalisti oli, puhumattakaan niistä harjoituksista, joissa "kasvatettiin kuntoa" eli harjoiteltiin niin täysillä että varmasti jokainen oli puhki sekä tauolla että lopussa varusteita riisuessa. Toki täälläkin yritetään ajoittain harjoitella kovaa, mutta tavallaan sitä vaikeutta asenne, joka juontuu varmasti syvemmältäkin suomalaisen ja japanilaisen yhteiskunnan eroista. Vaikka Tampereen harkkojen ohjaajat kuinka yrittäisivät viestiä asenteen merkityksestä, ei se ole sama kuin Japanissa, jossa senpain (ylempiluokkalaisen) sanan kuuntelematta jättäminen on koetaan hyvin törkeänä ellei sille ole erittäin hyvää syytä.

Ehkä eniten Japanista kaipaamani seikka on kutenkin harjoitusten ulkopuolinen ajanvietto. Sendaissa oli harjoitusten jälkeen tapana käydä porukalla syömässä jossain tutussa (tai ajoitain tuntemattomassakin) ruokapaikassa ja siten vähän palauttamassa harjoittelussa käytettyjä voimia ja jutella porukalla kendosta ja kaikesta muusta. Senpait maksoivat yleensä ruokailusta suurimman osan, alempiluokkaiset vähemmän (yleensä n. yhden hengen verran) ja ekaluokkalaset saivat sapuskat ilmaiseksi (kuten siis myös minä ensimmäisen vuoden ajan). Vastaavasti ekaluokkalaisilla oli tavallaan velvollisuus pysyä seurassa, ellei ollut hyvää syytä (tai tekosyytä, tai hyvä valehtelija) poistua paikalta. Lisäksi kerholla oli erityisesti lukukauden alussa paljon kerhoon liittyviä tapahtumia, kuten uusille opiskelijoille esittäytymistä ja illanviettoa potentiaalisten kerholaisten kanssa. Kyseistä "kerhoonliittymisaikaa" vastaavaa en usko Suomessa voivan kokea, joten olin erittäin mielelläni mukana sen minkä pystyin, peräti kahtena vuotena.

Japanissa kerhon toimintaan liittyi vahvasti yhteiset illanvietot ties minkä syyn varjolla. Esimerkiksi uusien jäsenien liityttyä pidettiin vähintään kaksi juhlailtaa, joissa koitettiin saada tutustuman uutta porukkaa vanhaan. Jossain välissä (yleensä alkupuolella) jompaa kumpaa iltaa kävi paikalla myös kerhon johtohahmot eli "senseit", opettajat, joiden osuus kerhon tapahtumiin oli muuten aika pieni, erityisesti minun näkökulmasta, sillä en (tietenkään) osallistunut mihinkään monista mestaruuskilpailuista joissa kerhon mainetta levitettiin. Lisäksi iltaa vietettiin esim. harjoittelukauden alkaessa ja loppuessa (kesätauko, talvitauko), ystävyysotteluiden yhteydessä Sendaissa tai jossain muualla vieraillessa, kerholaisten valmistuessa jne. Kerhosta tuli kaikenkaikkiaan melko tiivis kaveripiiri, jonka parissa vietettiin suuri osa ajasta.

Tampereella ei tietenkään täysin samanlainen ole mahdollista, sillä kendon harrastajat hajaantuvat elämäntilanteen ja iän mukaan huomattavasti laajemmalle kuin Sendain opiskelijakerhossa. Jotain vastaavaa toivoisin kuitenkin näkeväni täälläkin. Tähän mennessä oikeastaan ainoa tapaaminen harjoituksien ulkopuolella on ollut kerhon esittely Tampereen Liikkis-tapahtumassa.

Jotain normaalista harjoittelusta poikkeavaa tapahtuu kyllä täälläkin. Pari viikkoa sitten oli Tampereen kerhon järjestämä kendo-leiri kangasalalla (eli aivan Tampereen vieressä), jonne saapui paikalle erittäin kokenut kendon opettaja / tuomari ohjaajaksi. Viikonlopun mittaisella leirillä tuli opittua paljon ja väsyttyä kunnolla. Väsymiseen saattoi vaikuttaa se, että sopivan (halvan) bussin puutteessa päätin pyöräillä paikalle, sillä matkaa ei ollut mitenkään mahdottoman paljon. Eikä loppujenlopuksi n. 8km etäisyys edestakasin kerran päivässä mitenkään mahdoton ollut, vaikka reitillä oli vähän normaalia enemmän nousuja ja laskua. Tulipahan lämmiteltyä hyvin aina ennen harjoituksia.

Tästä eteenpäin on kendon osalta luvassa aluksi Suomen kyu-cup, eli kilpailu alempien vyöarvojen omaavien harrastajien välillä (vyöarvot jaetaan ylempiin (dan) ja alempiin (kyu)) . Itse olen tasoltani korkeintaankin alempien vyöarvojen yläpäässä, joten osallistun kilpailuun erittäin mielelläni ja odotan saavani erityisesti kisakokemusta. Tavoite on saada jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa ensimmäinen ylempi vyöaro, mutta nyt on katse vielä vahvasti kohti lokakuun ensimmäisen viikonlopun kyu-cupia hyvinkäällä.

Se siitä tällä kertaa. Koittakaa ehtiä kommentoida ennen kun huomenna tajuan tulla katsomaan, mitä illalla tuli oikein kirjoiteltua. Nyt takaisin Kinon pariin.

Kateslua (elokuvat, kendo, kuu)

Maanantaina oli tosiaan tarkoitus kirjoitella lisää elokuvakokemuksia, mutta pääsi sitten taas kiireessä unohtumaan (vois ehkä keksiä pian toisenkin tekosyyn...). Kerrataan nyt kumminkin vähän mitä nähdystä jäi mieleen, muun raportoinnin lisäksi. Mutta ensin kumminkin, näin johdannon valmiiksi kirjoitettuani, käväisen taas tovisen keppijumppaamassa.

...Ja tovista tuli vähän odotettua pisempi, kun kerhon nuorempi porukka päätti (minä muassa) lähteä katselemaan kuuta. Ja kellon tullessa puoli kaksi, alkaa väsymys siinä määrin painaa, että siirryn kirjoittelun sijaan nukkumaan. Jatkan tähän asiasta herättyäni.

...

Jep, huomenta vaan kaikille. Jos vaikka alottaisin erikoisesti siitä mistä oli tarkoituskin alottaa, eli maanantain elokuvankatselusta. Ohjelmanumero oli tällä kertaa kuudesta Studio4c:n (firma, joka mitä ilmeisemmin sisältää joukon erilaisia, ja erikoisia, lahjakkuuksia) pätkästä, toiset vähän vaikeasti ymmärrettäviä ja toiset täysin sekavia. Ja sellaisestahan minä pidän, joten olin varsin innoissani päästyäni katsomaan kyseisiä uutuuksia. Sisältöä on vähän avattu ohjelma japaninkielisellä esittelysivulla, mutta voisin osittain ihan omaksi iloksi yrittää muistella mitä tuli nähtyä. Käyn osat läpi esitysjärjestyksessä, mikä näyttää olevan eri kuin sivulla näkyvä, mutta japaninkielisistä selostuksista kiinnostuneet lienevät kykeneviä selvittämään yhteyden. En ota vastuita muistitoimintani häiriöistä, jos tulen kertoneeksi jotain paikkansapitämätöntä...

Ensimmäinen oli pituudeltaan vaan minuutin tai parin Le Saunda"Mary Janes", joka muistutti erehdyttävästi pitkää mainosta, minkälaiseksi se äsken lukemani perusteella osoittautuikin. Ollen toki mainokseksi varsin tyylikäs ja tarinapitoinen (mitä nyt pariin minuuttiin mahtuu).

Seuraavana näytti olevan jonkinlainen Studio4c:n intro, ilmaisten tyyliä onnistuneesti, ja jättäen vaikutelman, että takana olisi tosiaan jonkinlainen tarina. Varsinaisesta sisällöstä en edellenkään juuri osaa mitään sanoa, tyttö pomppi taukoamatta kumirengasta pidellen ja siirtyi (teleport-tyylillä) paikasta toiseen jne... nimi 次元ループ selittää luultavasti suunnilleen yhtä paljon, ymmärsi kanjit tai ei.

Kolmantena vuorossa olevalla oli sitten sekä pituutta että tarina. Ilmeisesti kiinalainen (ja myös kiinaa puhuva, osittain japanaksi tekstittämättä) kavereiden kiusaama nuhanenä löytää meteoriitista kepin, ja sillä maahan töhertämällä saa haluamiansa esineitä ilmestymään. Taito tulee tarpeeseen, kun paikkaan hyökkää jokin kumma avaruuslaivue, jolloin nokkela poju tekee itselle TV:ssä näkemistään sarjoista matkitun puvun, ja kolmannesaikuisen mittainen megaman ryhtyy puolustustehtäviin. Vaikka selostuksesta ei tarina tuntuisi animeksi välttämättä niin poikkeavalta, teki yksityiskohdat ja kerrontatyyli siitä vakavassa humoristisuudessaan oivaa katseltavaa.

Yli 10 vuoden ikäiseksi osoittautunut neljäs pätkä, Eternal Family, oli palautelomakkeessa vastaukseni kysymykseen parhaasta pätkästä. Kun on vähän myös lyhyempiin teoksiin tutustunut, tietää, että puoleen tuntiin saa mahtumaan jo vaikka minkälaisen tarinan. Kertomuksen kohteena oli ulkomaailmasta tietämätön perhe, jonka seikkailuja lähetettiin tosi-TV-tyylisesti katsojille, kunnes perhe kohtaa pienen ulkoilun. Sanoja vaan ei sanomaa säästelevä tyyli ja siihen oivallisesti sovitettu musiikki toimii sulavasti, pitäen kiinnostuksen yllä sekavassa vai jatkuvasti vaihtuvassa ympäristössä.

Tässä vaiheessa alkaa omat selostukset vaikuttamaan sen verran turhilta, että käyn vaan loput nopeasti läpi, huolimatta siitä että jäljelläolevat kaksi olivat myös harkinnassa parasta pätkää valikoidessa. Baby Blue oli sarjan ilmeisen selväjärkisin, piirrostyylinkin pitäessä ruumiinosat varsin normaalissa järjestyksessä, kertomuksenakin vähemmän erikoinen muuton edessä olevan koulupojan ensimmäinen lintsaaminen, ja käsikranaatti... Viimeisen noudattaessa taas tuttua Studio4c linjaa oli suurin yllätys lopputeksteissä huomaamani kohta, pätkän musiikista vastaavan nimi Yoko Kanno. Studio4c:n muiden tuotosten tavoin, kyseessä oli mielestäni enemmän abstrakti taideteos kuin tarina.

Ja sitten jotain muuta. Eilen tosiaan kirjoittelu katkesi kendo-harkkoihin, jotka olivat tällä kertaa varsin kevyet, mutta sitäkin mielenkiintoisemmat, kun pääsin jo vähän enemmän kokeilemaan ihan oikeaa kendoa, eli iskun perille saamisen yrittämistä yrittäen samalla estää isketyksi tulemista. Itse asiaassa taisi olla ensimmäinen kerta, kun kokeilin torjumista, minkä kyllä huomasi, sillä muutamaan ensimmäiseen kertaan ei torjunta osunut kohdalleen alkuunkaan. Kyse ei kuitenkaan tietysti ollut kovin totisesta kamppailusta, jollaisessa olisin ollut vähän turhan alakynnessä, mutta kiinnostuksen kasvun lajia kohtaan se sai taas hyvin vauhtiin. Tänään olisi tarkoitus, tässä reilun kolmen tunnin päästä, mennä pitkästä aikaa hiomaan lyöntitekniikkaa ihan pelkän miekan heiluttelulla, vaikka suuri osa tämän hetken haasteesta tuleekin varusteitten kanssa liikkumisen erilaisuudesta. Muiden kamppailua katsellessa kuitenkin huomaa parannettavaa olevan ihan itsekseenkin harjoittelemalla esim. jalkatyöskentelyssä, jonka huomaa joillain senpailla vastakkain asettuessa olevan uskomattoman nopeaa. Mutta eipähän ole ainakaan tullut hetkeäkään kaduttua sijoitusta varusteisiin, vielä kun keksisi minkälaisen nimen kirjoittaa edessä olevaan lappuun, tareen. Myös oman hakaman ja kendogin eli alle tulevan vaatetuksen hankkiminen saattaisi olla tarpeen, vähintäänkin jos alan jossain muualla harrastamaan.

Harkkojen jälkeen oli taas ruokailun aika, ja minut pistettiin syömään ylisuuri kiinalainen ateria, joka kyllä aluksi maittoi tuttuun tyyliin erinomaisesti, mutta kolme gyouzaa ja vähän "salaattia" oli pakko jättää syömättä siinä vaiheessa, kun ylitäyden mahan olo alkoi tuntua jo päässä asti... kotiin ei kuitenkaan vielä ollut aika palata, sillä kuun ollessa kauneimmillaan tähän aikaan vuodesta, ja säänkin suosiessa pilvettömyydellään, päätettiin suunnata lähistön puistoon katselemaan taivaan valkeaa ilmetystä. Keskustelun sisältäessä kovin paljon itselleni tuntemattomien ihmisten nimiä sekä lääketiedettä lukevien opiskelijoiden alan termejä, en ihan koko aikaa pysynyt kärryillä, osaanottamisesta puhumattakaan, mutta nautin silti sekä kuusta että varsin mukavan oloisen kaverusporukan seuraamisesta. Lopussa tuli vielä juteltua hyvä tovi englantia Kousain kanssa, kuun lisäksi esim. japanin ja suomen lukion päättävästä/yliopiston aloittavasta kokeesta, mikä on asemaltaan samankaltainen, mutta ainakin toteutustavaltaan hyvin erilainen. Jos nyt joku haluaa tietää, niin japanin Central Exam eli kaikkien (kai) mihin tahansa yliopistoon pyrkivien japanin kattava koe, johon otetaan osaa yliopistoon pyrkiessä, mikä käsitykeseni mukaan ei Japanissa ole aivan yhtä kattavasti heti lukion jälkeen, muodostuu kahden päivän sisällä tehtävästä noin seitsämästä suunnilleen tunnin mittaisesta testistä. En löytänyt lyhyellä etsimisellä lähteitä, joten en ota taaskaan mitään vastuuta virheellisestä infosta...

Kummempaa kerrottavaa ei sitten taida olla. Eilen aamupäivästä käväisin hakemassa japanin kielen opetuksen aikataulut yms. paperit kyöpelinvuorelta (aobayama), ja vähitellen voikin valmistautua taas opiskeluun, kun maanantaina on luvassa kielen tasokoe. Tarpeesta siihen osallistumiseen en ole tietoinen, sillä tarpeeksi hyvillä arvosanoilla pääsee seuraavalle tasolle ilman koetta, mutta koska pyrin (epätoivoisesti) vähän korkeammalle tasolle, ei tietämättömyys suoriutumisestani erityisesti haittaa, sillä kokeeseen osallistun joka tapauksessa.

Uusien opiskellen ollessa jo paikalla asuntolassa tekisi jo mieli tehdä tuttavuutta, mutta tieto tapaamisista ei asuntolan järjestämää reilun viikon päästä olevaa tervetulojuhlaa lukuunottamatta ole saapunut itselleni asti. Myöskin ikääntyminen uhkaa, joten siinäkin merkeissä lienee luvassa jonkinlaista kokoontumista, toivon mukaan vähän tavanomaista isommalla porukalla.

Mutta näissä merkeissä, otan kielioppikirjan esille ja alan kertailemaan mennyttä puolivuotista koulun penkillä.

Otakutapaaminen

Perjantain merkittävin tapahtuma oli Nanoha StrikerSin kolmen ensimmäisen jakson katsominen. Aiheesta kiinnostuneen kohdeyleisön ollessa lukijoiden vähemmistöä, jätän tällä kertaa mielipiteen pohtimisen väliin. Aloittaminen merkitsi kuitenkin sitä, että katselu jatkuu nyt vihdoin, ellei nyt ihan normaaliin tapaaan, niin ainakin pahimpien oireiden lievittämiseen kelvollisesti.

Ja kun nyt vasta huomaan kirjoittaneeni blogia jo kertaalleen eilen, voin hypärä suoraa mainittuun vierailuun kuutoskerroksen animeaktiivi Kousain luona. Asian pyöriessä edelleen kaukana suuremman lukijakunnan ajatusmaailmasta, pitänee iltayhdeksästä melkein neljään kestäneen jutustelun ja tiedostojenvaihdon sisältökin selostaa vain pikaisesti. Jälleen tuli todettua molemmille maistuvan hyvinkin samanlaisen musiikin, josta sain suositusten lisäksi parin artistin levyjä, aiemmin hyvin vähän kuulemani Akino Arain sekä hieman suuremman, ehdottomasti ansaitun, kuuluisuuden saavuttaneen Yuuko Kannon. Loput kannettavan levytilasta täytti sitten anime, jota olisi ollut tilan salliessa enemmänkin tarjolla. Ilta ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan kaikenlaisia jutellessa tarkasteltiin esim. mitä kevään uusimmista sarjoista voisi alkaa katsomaan. Suuria odotuksia herätti El Cazador, johtuen paljolti sarjan musiikeista vastaavasta henkilöstä, kenen nimen arvaaminen ei asiasta vähänkään kiinnostuneille liene kovin vaikeaa, tarkistaa voi sivuilta.

Muutaman kerroksen alaspäin palailin siis vähän ennen neljää, huomatakseni mahan tyhjentyneen kahvilan jälkeen jo ihan riittävästi, ja päätin siirtää nukkumista taas vähän myöhemmäksi. Käväisin lähikaupasta 500 jenin ateriakokonaisuuden ja seurailin vähän euroviisuja sekä katsoin vielä kaksi jaksoa Nanohaa. Jossain välissä vielä pullotin siman, joten "ilta" venyi lopulta hyvin seitsämän paremmalle puolelle, aiheuttaen kahdeltatoista alkavan Lunch Partyn jäämisen unien alle. Herääminen tapahtui puoli kolmen aikoihin, ja päivä käynnistyi vähitellen marketista käydyn tukevan aamiaisen avulla. Ohjelmaa ei kuitenkaan ole vieläkään ilmennyt, joten ainakin tovi menee seuraavaksi mangaa&teetä -numerolla.

Retkeilyttäminen ei ilmeisesti ollut kovin kiinnostava idea. Ehkä muilla on jotain oikeaa tekemistä... A, meinasi jo melkein unohtua (mitä ei kyllä ehkä tarvitsisi mainita):

Hyvää äitienpäivää!

En oikein muuta kun onnittelut keksi, liekkö se kovin mielekästä jos ostan/teen (sekin kävi mielessä) jonkun hyvän näköisen kakun ja otan siitä kuvan.