Kello kaksi yöllä

Käsi kädessä he kävelivät ohi laitakaupungin pienen rautatieaseman. Vasta hetki sitten loppuneesta sateesta ei ollut enää merkkiäkään ilmassa, ja asfaltti jalkojen alla oli kuivaa. Sivukadulla kulki joku yksinäinen valkoisen kahisevan kauppakassin kanssa. Vanhempi pari käveli ja jutteli rauhallisesti ja pysähti istumaan pellon reunaan unohtuneelle penkille. Tuulipuvussa lenkille lähtenyt mies piti rinnalla juoksevaa koiraa löysän hihnan päässä. Nuori ja kaunis nainen pitkässä punaisessa tukassa löi korkokengillään tahtia kellolle, joka muuten olisi unohtanut käydä ja pysähtynyt.

Ruostuneet raiteet kulkivat poikittain kadun yli. Urissa näkyi vielä lammikoita, joista ruosteenpunainen vesi valui hitaasti viereiselle nurmikolle.

- Älä unohda, meillä on vieläkin kiire.

Kumpikaan ei nopeuttanut askeliaan, ei edes ajetellut sitä.

- Näitkö? Tuollaiset kengät haluaisin.
- Ai sellaiset punaiset?
- Mitenniin punaiset? No vaikka punaiset, mutta samanlaisen enkelikuvioinnin ja liian korkeat korot.

- Meneeköhän täällä junia usein? Päästäisiinköhän me nopeammin, jos mentäisiin asemalle ja odotettaisiin seuraavaa junaa?

Kello löi. Aurinko alkoi lämmittää ilmaa ja vähitellen ilma alkoi tuoksua. He kävelivät vielä hetken ja pysähtyivät sitten pellon laidalle. Penkkiä ei näkynyt, mutta punaisessa juoma-automaatissa oli kylmät juomat tarjouksessa. He eivät olleen ajatelleet pitää taukoa, mutta tauko oli ajatellut pitää hetken kiinni heistä.

Pellon läpi kulki tie, joka juuri ja juuri erottui kasvavan viljan seasta. Tien päässä näkyi veden välkähdys.
- Oltaisiinpa otettu uintivälineet mukaan. Voisi käydä kokeilemassa, onko vesi vielä kylmää.
- Pitää varmaan lähteä jatkamaan. Haluatko loput?
- En, juo vaan.

He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja lähtivät päättäväisesti jatkamaan matkaa. Jo pienen hetken päästä käveleminen alkoi tuntua jaloissa. He katsoivat eteenpäin, missä pilvet nousivat tien vieressä olevien rakennusten takaa, valmiina peittämään auringon. Nainen punaisessa tukassa käveli heidän ohitse kiireisen näköisenä.

Kesä

Joskus tuntuu siltä, tai oikeastaan aina tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Se johtuu siitä, että ei ole kuollut. Tai ehkä on kuviteltavissa ihmisiä, jotka on joutuneet niin onnettomaan tilaan, ettei heiltä puutu enää mitään, mutta sellainen on onneksi varmaan aika harvinaista. Ilmeisen sopiva määrä viiniä tuo ...18,7ml. Pitää jatkossa kokeilla useampaakin Espanjalaista.

Valitettavasti kello on paljon, huomenna on työpäivä, ja en viitsi avata toista pikkupulloa viiniä. Muussa tapauksessa saisitte nauttia henkeni tuotoksista huomattavasti pisempään. Mutta jospa kuitenkin kokoaisin loppuun jonkinlaisen tilannekatsauksen.

Kendo on kivaa, mikä tekee nyrjähtäneestä jalasta ikävän vaivan. Ainakin yhdet treenit pitää jättää väliin, toivottavasti ensi viikolla mennään taas kovaa. Toivon kovasti, että ehtisin kehittymään ainakin omasta mielestäni riittävästi yrittämään seuraavaa tasoa sinä aikana kun olen Englannissa.

Yksin asuminen on huomattavan paljon vähemmän ikävää, kun ei tarvitse olla montaa päivää peräkkäin yksin. Ja vielä huomattavan paljon enemmän vähemmän ikävää, kun on joku, joka on lupautunut olemaan vierellä. Kannatti kysyä. Kunpa vain ymmärtäisin ajoissa lopettaa vaatimasta maailmalta aina vaan enemmän.

Vinkkejä suunnitelmalliseen kirjoittamiseen

Suunnitelmallisuuden ensimmäinen vaihe: nosta pääsi ja katso ympärillesi. Älä tuijota alas paperiin, vaan seuraa värejä, valoja ja ihmisiä samalla, kun viet katsetta puolelta toiselle. Välillä mahdollisimman huomaamattomasti, kuin odottaisit jonkun astuvan ovesta sisään tai näkisit tutun kävelevän ikkunan ohi. Välillä niin taiteilijamaisesti kuin vain pystyt: käännä päätäsi aivan tasaisesti ja anna katseesi siirtyä pienin hypyin esineestä toiseen, ihmisestä toiseen.

Suunnitelmallisuuden ensimmäinen ongelma: paperi pysyy puhtaana. Ajatukset pyörivät päässäni ja muodostavat lauseita, ideoita, tarinoita, mutta en osaa valita oikeaa lausetta, toteuttaa oikeaa ideaa, kertoa oikeaa tarinaa. Miksi kirjoittaisin yhden lauseen, mutta jättäisin toisen kirjoittamatta? Miten hylkään ajatukset, joihin ehdin kiintyä? Miten kiinnyn ajatukseen, jonka heti kohta hylkään? Eikä mikään kelpaa sellaisenaan, vaan pitäisi pohtia ja suunnitella suurempaa kokonaisuutta.

Suunnitelmallisuuden toinen vaihe: laske pääsi ja sulje silmäsi. Ota yhdestä lauseesta kiinni ja maista sitä. Kokeile. Mielessä, suussa, paperilla, luonnossa. Unohda, että olet suunnittelemassa, ja toteuta. Tee valmista yhdellä henkäisyllä. Mutta kun henkesi on lopussa ja ruumiisi tahtoo seuraavaa, pysähdy. Olet ottanut askeleen, ja nyt tehtäväsi on valita suunta seuraavalle.

- Paskat! Et oo itekään saanu mitään sataa sanaa kummempaa aikaan, miks mää kuuntelisin jotain vinkkejä sulta?
- Koska oon vanhempi. Ja siks oon miettiny näitä paljon pitempään.

Kolmen korttelin päässä iltaruuhka valuu keskustaan pieniä katuja pitkin yhtä kireän näköisenä kuin ratin takana istuvat toimistotyöläiset. Valot vaihtuvat keltaisesta punaiseksi, mutta jonon häntänä oleva kuski päättää ehtiä kotiin ennen kuin äitinsä soittaa.

- Mm, no mut... Jos siis haluis jotain vähän pitempää, niin miten sitä oikein pitäis lähtee tekeen?

Kolmen korttelin päässä ihmiset kiiruhtavat kaupasta kauppaan ja töistä kotiin. Vaikka ei kaikilla, joilla näyttäisi olevan kiire, välttämättä sellaista ole. Jotkut vain kävelevät luonnostaan nopeammin. Ihmisten ohi kävelevä poika kuuntelee musiikkia ja pitää katseensa tiukasti kiinni pian edessä olevissa liikennevaloissa. Kun seuraa autojen valon vaihtumista jalankulkijoiden valon sijaan, voi ennakoida suojatien vihreät valot ja kävellä hidastamatta turhaan.

- No kai ny jos sää seuraat mitä ihmiset tekee, niin kai ne ny jotai suunnitelmallista tekee.

Tällaista tällä kertaa, mitään henkeäsalpaavaa saatetekstiä en tällä kertaa liitä mukaan. Pahoittelut harhaanjohtavasta otsikosta. Saa kommentoida!

Kotimatka

"Ajatustenvirta on aliarvostettua", kuulin jonkun sanovan. Miksei minusta koskaan sanota mitään niin kaunista? Kun istun yksin pienen, pölyisen kuppilan pöydässä, näen paljon selvemmin sen, mitä ihmiset toisistaan kaipaavat. Neljä jalkaa hihnan päässä, kevyesti mutta silti täydellä tunteella keskustellen. Koiran kanssa.

Kaikessa tyytyväisyydessäni tunnen lähestyvän sulkemisajan tuovan mukanaan yksinäisyyden. Harvenevat oven narahdukset herättävät yhä voimakkaamman odotuksen ystävästä, jota en odota. Miten onnellisuus voikaan tehdä sokeaksi kaikelle sille, mistä on aina haaveillut. Olen niin tottunut katselemaan ihmisiä, että värähdän heti, jos joku katsoo minuun. Ja jos huomaan, etten ole enää ajatuksissani, palaan menneisyyteen, jossa ainoa asia minkä tiesin oli, että haluan juuri tätä.

Täältä on pakko lähteä. Tajuan nyt ymmärtäväni sen, mitä haluan tunteakseni. Tunteakseni mitä? Menen taas hämilleni kuin poika, joka odottaa jokaisen katseen merkitsevän samaa. Vuoroin hyvässä, vuoroin pahassa. Tyhjennän lasini äkisti ja pakkaudun tasaisen ruskeaan takkiini.

Tiedän miksen halua mennä kotiin. Palaan siellä entiselleni ja lopetan ajattelemisen. Ainakin kaiken sen ajattelun, jolla on minulle mitään merkitystä. Tiedän kuitenkin vain harhailevani, mutta ehkä juuri siksi päätän jatkaa. Tällä kertaa löydän perille, oli se miten yhdentekevää tahansa.

Tiedän mitä haluan. Ehkä vihdoin ymmärrän seurata sitä, kaikesta hälystä piittaamatta. Jos nyt pystyn siihen, olen paljon pidemmällä kuin osasin toivoa. Asioilla voi olla merkitystä ilman, että se olisi jostain muusta pois. Mutta silti, ihan vain varmuuden vuoksi, varon pudottamasta ajatuksiani kesken kaiken. Onko muulla sittenkään merkitystä?

Onko se sittenkään ajatuksia? Ei, se on kirjaimia. Synnyn ja hiivun niistä, elän ja sammun sanoista. Ja se voima joka minut luo on musiikki.

Tällainen pieni kirjoitelma viikonlopun aluksi. Tällä kertaa en kirjoittele mitään sen kummempia oheen, ainakaan vielä (ties mihin ilta vielä yöksi taittuessaan vie). Kaikkea sitä ehtiikin tehä kun ei pääse kendoharkkoihin... noh, huomenna olen vetovuorossa, joskin osittain käsipuolena, mutta silti paremmassa kunnossa kun muut vetäjäehdokkaat. Mutta tästä ja muusta lisää varmaan sitten, kun seuraavan kerran haksahdan kertomaan elämääni tänne.

ps. mitä tykkäätte uusista fonttivalinnoista?