Uusi elämä

Kliseinen otsikko? Kliseinen otsikko. Ei se mitään, se on siitä huolimatta alkanut.

En ole ihan varma mitä blogiin haluaisin tällä hetkellä kirjoittaa, mutta kirjoittaa haluan, siitä olen varma. Jossain määrin tunnen jonkin verran enemmän painetta tekstin tasoa kohtaan, sillä tätä saattaa oikeasti joku lukeakin. Se saattaa johtaa yliyrittämiseen ja tehdä tekstistä vain teennäistä ja tarpeettoman vaikeaselkoista, mutta toivottavasti pääsen jossain vaiheessa vauhtiin ja unohdan kaiken ylimääräisen, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Mutta asiaan. Voisi vaikka kertoa lyhyehkösti viimeisen puolen vuoden tapahtumista, sillä edellinen viesti ei välttämättä avaa ihan kaikille ihan kaikkia yksityiskohtia menneestä syksystä. Pintapuolisesti syksyä voisi kuvata työntäyteiseksi sivarin ja muiden projektien parissa, mutta pinnan alla tapahtui taas niin paljon, etten malta olla kirjoittamasta sitä kaikelle maailmalle (eli niille parille tätä lukevalle...).

Jos kuiten aloitetaan siitä pintapuolesta. Syvemmälle alan porautua vähitellen, kun musiikki alkaa nousta päähän ja vihreän teen lämpö leviää sormenpäihin asti. Jos en ole aiemmin asiaa kovin selkeästi nostanut esille, niin sivarihan tarkoittaa osaltani Tampereen Yliopiston interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa työskentelyä. Käytännössä olen ollut mukana muutamassa projektissa. Yhdestä ei ole sen kummempaa kerrottavaa, toisesta on tullut jo ensimmäinen julkaisu (wikiselvitys, osa 1), ja kolmatta voi ihailla ITK-konfferenssin ohjelma-sivulla. Wikiselvitys on ollut varsin erilaista työskentelyä kuin mihin olen tottunut, ja on ehdottomasti positiivinen kokemus, vaikkakaan en tunne olevani ihan aina oikeassa tehtävässä tai pystyväni tekemään asiat samalla teholla ja tasolla kuin oman alani tehtävät (eli koodailun). Kaksi muuta projektia on taasen ollut hyvinkin tuttua ja turvallista webbisivujen koodausta, mutta niissäkin on tarjoutunut tilaisuuksia opetella esimerkiksi uusia työkaluja. Erityisesti ITK-ohjelman parissa olen viihtynyt niin hyvin, ettei muita hommia meinaa malttaa tehdä lainkaan. Siitä saattaa myös seurata jonkinlaista työnsarkaa sivarin päätyttyä, mutta se selvinnee tarkemmin myöhemmin, mahdollisesti jo huomisaamun palaverissa.

Työt ei ole suinkaan rajoittuneet sivariin, vaan projekteja on tullut muualtakin. Niissä ei tosin ole mitään uutta, pari kotisivua / yksinkertaista webbipalvelua on tullut pyöräytettyä. Hieman pitkäjänteisempi projekti saattaa syntyä Lahjalistan ympärille, mutta siitä enemmän ehkä toisaalla. Viimeistä lukuunottamatta sivuprojekteilla on ollut huomattavan positiivinen vaikutus henkilökohtaiseen taloustilanteeseen, mikä on erittäin hyvä, sillä yritän epätoivoisesti kerätä matkakassaa kesää varten. Eikä varmaan kukaan arvaa, mikä mahtaa olla matkakohde... mutta joo, siitäkin enemmän vähän myöhemmin.

Töiden ja töiden lisäksi olen sovitellut viikkorytmiin melko säännöllisesti kolmet kendo-harkat. Kendo on yksi niistä asioista, joiden avulla selvisin syksystä ehjin nahoin ja vieläpä loppujenlopuksi melko hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Niin tosiaan, en liene blogissa vielä kertonutkaan, että suoritin syksn Helsinki-leirillä onnistuneesti ensimmäisen tason "mustan vyön" eli dan-arvon tasokokeen. Olen asiasta huomattavasti ylpeämki kuin mitä annan ihmisten ympärilläni ymmärtää. Toisaalta, jo oli aikakin, mutta 1. danin arvoa voinee kuitenkin pitää jonkinlaisena merkkinä edistymisestäni. Ja nyt kun kendosta tuli puhe, niin mainittakoon, että muutaman viikon päästä suuntaan muun Tampereen Kendoklubin joukkueen kanssa joukkue-SM-kisoihin Helsinkiin. Joukkuekisaa seuraavana päivänä on myös dan-cup, jossa osallistun alempaan sarjaan. Tavoite on aikalailla vastaava kuin syksyn yksilö-SM-kisoissa; ennen kaikkea kokemusta lähdetään hakemaan. Yksilökisoissahan tuloksena oli kaksi alkusarjaottelua, joista toinen meni ihan ok (hävisin 0-1), toisessa oli ehkä vieläkin enemmän parantamisen varaa (hävisin 0-2).

Mutta kendoharkoissa käymisestä on loppusyksystä seurannut muutakin hyvää kuin hyvä, endorfiinintäyteinen mieli ja riittävänä pysynyt kunto. Kendon kautta olen löytänyt kavereita, tai mielumminkin ystäviä (mitä pidän siis läheisempänä sanana). Nyt kun asiaa ajattelen, niin Japanissa kävi hyvin paljon samoin, sillä parhaat kaverit oli kämppisten jälkeen kendokerholaisia. Kendo taitaa oikeasti olla hyvä juttu!

Muttasiis. Olen koko pienen elämäni valitellut kaikille sisaruksille ja kavereille, miten minulla ei ole juuri ollenkaan kavereita. Kuitenkin vasta nyt, kun (mielestäni) alan oikeasti löytämään kavereita ensimmäistä kertaa sitten lukioajan, tajuan niiden merkityksen elämän mielekkyydelle olevan aika paljon enemmän kuin pelkkä viihdyke tylsiin iltoihin, joina en ole keksinyt muuta tekemistä. Ehkä vihdoin alan olla oikeasti kiinnostunut muista ihmisistä ihmisinä. Ja miten paljon paremmin pystynkään sitten näkemään kaiken sen kauneuden. Kornia? Kornia. Ei se mitään, minusta tuntuu nyt juuri siltä.

Jos nyt jotain kiinnostaa, mistä minä oikein yritän puhua moisella tekotaiteellisella höpinällä, niin pitänee vähän avata asiaa konkreettisemmin. Joulukuussa (tai luultavasti jo aiemmin) alkoi kiehtomaan ajatus siitä, että järjestäisin jonkinlaiset pikkujoulut kämpässäni, josta löytyy iso olohuone, sauna ja sohvatilaa isommallekin porukalle. Pitkä tarina lyhyesti (pitäisköhän alkaa harrastamaan sanontojen suomennosta?), pikkujouluthan siitä tuli ja vieläpä ihan onnistuneet. Mitään väenpaljoutta tai naapurisopua uhkaavaa rientoa ei joulun alla kämppääni syntynyt, mutta hauskaa oli. Tarpeeksi hauskaa, että alettiin saman tien miettimään seuraavaa vastaavanlaista pikku juhlimista. Vielä hieman (...) pessimistiselle itselleni yllätykseksi monella ei tuntunut olevan vielä suunnitelmia uudenvuoden aatolle, joten suunnitelma lähti liikkeelle kuin raketti. Juhlathan siitäkin sitten tuli, joskin ilman raketteja, mutta sähkökitara, syntikka, karaoke-peli kahdella mikillä ja loistava porukka teki rakettien puuttumisesta täysin toisarvoista. Juhlien sivussa tuli vietettyä porukalla aikaa esim. kahviloissa, luistinradalla ja uimahallissa. Aloin janota lisää, ja muillakin tuntui olevan innostusta (syöden pessimistisyyttäni pois isoilla haukkauksilla).

Nyt viimeisimmän porukalla enemmän tai vähemmän yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tunnen olevani onnellisempi kuin... no, en halua alkaa vertailemaan. Joka tapauksessa, minulla on nyt tosi hyvä olo! Voisiko olla mahdollista, että se ei lopu, ainakaan ihan heti?