Ihmelapsia ja kauas karanneita unelmia

Hei kaikille! Mitä kuuluu? Tänne kuuluu hyvää :)
Olettekos muuten katselleet lukio-opiskelijoiden tekemiä musikaaleja lavalle nostavaa Nelosen sarjaa Stagea?

Kello tulee jo yli puolenyön, enkä minä ole tarpeeksi skarpissa kunnossa edes poistaakseni moisia ristiriitaisia ilmaisuja tekstistäni. Siis tuo "tulee yli", eihän se voi... niin, ja kaiken lisäksi selittelen vielä muka niin ovelia viisasteluitani. Tästä kaikesta huolimatta olen vihdoin päättänyt kirjoittaa taas jotain (aivan, jotain, eli ei mitään erityistä, jotain vaan), sillä halu luoda jotain on vaivannut jo viikkoja, eikä tuosta piirtämisestä tunnu tulevan mitään. Koska kirjoittamisessa olen sen sijaan vähintäänkin keskiverron ammattikirjailijan tasoinen, päätin jatkaa blogiani uudella kutkuttavan jännittävällä kirjoitelmalla.

Luomisympäristön selostaminen on tullut jo melkeinpä tavaksi, joten tehdään se vielä kerran, jos sitten seuraavalla kerralla voisi jättää tuon 'melkein' pois. Musiikin tarjoaa edellen Spotify, josta tällä kertaa etsiskelen jotain sopivan rauhallista mutta silti riittävän menevää aloittamalla metsästyksen eräästä upeasta löydöksestä, Damien Ricen kappaleesta 9 Crimes. Tällä hetkellä soi Regina Spektor, jonka kuitenkin vaihtuessa jonossa odottaneeseen 9 Crimesiin jo ensimmäiset pehmeät pianon sävelet tuntuvat vatsapohjassa, johdatellen Lisa Hanniganin upeisiin vokaaleihin. Upeista naisvokalisteista ajatukset eksyvät väkisinkin Liv Kristineen ja hyvinkin mahdollisesti maailman upeimpaan lauluääneen. Hyvin valitettavaa, että vain harvat kappaleet yltävät sille tasolle, jolle tuollaisen äänen kannattelemana voisi päästä. Kuunnellaan kuitenkin toistaiseksi sitä levy tai pari.

Ja sitten itse asiaan. Jota siis ei ole. No ei vaan, jotain varmaan on hyvä kertoa tämän ja seuraavien viikkojen tapahtumista, jotka tekevät kesän alusta mukavan täyteläisen mutta toivottavasti rennon ja nautittavan. Aivan, sivari loppuu ylihuomenna. huutomerkki. Jotenkin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan täysin minkäänlainen hohto tai riemu, sillä jatkan samoja hommia samassa paikassa heti kesäkuun alusta. Palkka tosin nousee ihan mukavasti, ja työkin on alkuun vain puolipäiväistä, mutta mitään kamalan suurta muutosta arkeen ei kuitenkaan ole luvassa. Asevelvollisuuden suorittamisesta saisi toisaalta varsin pätevän syyn jonkinlaisten juhlien järjestämiseen, mutta syitä on riittänyt muutenkin viime aikoina paljon enemmän kun juhlimiseen sopivia päiviä, ja lauantait ovat melkein järjestään menneet jonkin asteisen bilettämisen merkeissä. Pitänee sitä kuitenkin jotenkin jossain välissä juhlia, toistaiseksi on vaan aikataulu turhan tiukka.

Vapaapäivien aikatauluihin liittyen, vielä ennen töiden alkua on luvassa yksi kendoleiri, ja toinen hyvin pian kesäkuun alkupuolella. Molemmissa olen tällä kertaa enemmän ohjaajan kuin riviosallistujan roolissa. Ensimmäinen on tulevana viikonloppuna oleva Your Move -suurtapahtuma ja tarkemmin sen sport-viikonlopun kendo-osuus, johon ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Jos joku tuntee minut tarpeeksi hyvin ihmetelläkseen, miksi olen moiseen vapaasta tahdostani lupautunut, niin pääsyynä on leirille osallistuva tyttöystäväni. (Voitte vaan kuvitella miten kauan yritin keksiä jonkun korullisen, kiertelevän tavan ilmaista asia, mutta aivoni palasivat retkeltään tyhjin käsin.) Ja jos joku tarkkasilmäinen löysi asiasta entistä enemmän ihmeteltävää, niin siitä vaan, sitähän varten minä sen (ja erityisesti tämän) lauseen kirjoitin. Mutta palatakseni asiaan (voin kuvitella lukijan naurahtavan pilkallisesti tässä kohtaa), perjantaista sunnuntaihin on luvassa vähän kendoa, vähän enemmän kendon seuraamista sivusta ja paljon leiritunnelmaa.

Seuraava kendoleiri on edellistäkin enemmän ohjaamista, tai tarkemmin sen harjoittelemista. Hämeenlinnassa 10.-12.6. järjestettävä vuosittainen kyu-leiri on suunnattu alemman eli kyu-tason harrastajille. Siihen on kuitenkin liitetty tiiviisti ylemmän, dan-tason (ja edistyneimmille kyu-tason) osallistujille suunnattu ohjaajakoulutus, jossa harjoitellaan juurikin ohjaamista eli harjoitusten järjestämistä, opastamista ja suoritusten arviointia. Alkaa siis uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kendoharrastukseni kehittyy vähitellen treenien ja kilpailuiden hauskanpidosta myös hieman vakavampaan suuntaan, ja saatan jopa joutua ohjaamaan alkeiskurssin harjoituksia joku kaunis syyspäivä. Vaikka pidän opettajan taitojani hyvin, hyvin riittämättöminä moiseen vastuuseen, osallistun mielelläni uusien harrastajien ohjaamiseen ja innostamiseen kendon pariin. Erityisesti haluaisin kehittää Tampereen kendoklubin toimintaa monipuolisemmaksi ja nuorekkaammaksi. Jos Fudo Kamaessa olisi samaa viehätystä kuin Sendain yliopiston kendokerhon toiminnassa ja "oheistapahtumissa", se voisi tempaista mukaansa aivan erilaisella voimalla ja saada muutkin harrastajat sitoutumaan sekä kendon harrastamiseen että kerhon yhteisöön. Jonkinlainen visio minulla siis on, ja pyrin jatkossa aktiivisemmin pyrkiä sitä kohti samalla, kun kyselen muiden kerholaisten mielipiteitä ja etsin niitä, jotka jakavat visioni edes jollain tasolla.

Mutta se kendosta. Aloittaessani tätä kirjoitusta paloin halusta hehkuttaa juuri katsomaani TYKin esitystä Stagessa. Oikeastaan se oli se tarvittava viimeinen tönäisy, joka ajoi minut kirjoittamaan. Olen kuullut viimeisen reilun puolen vuoden aikana Tampereen yhteiskoulun lukiosta paljon, mutta en voi edelleenkään lakata ihmettelemästä kaikkea sitä, miten erilainen ja erinomainen lukio on TYK on. Vaikka en ole ihan varma voiko sitä edes lukioksi sanoa... Uskomattominta on kuitenkin TYKin opiskelijat! Ilmaisutaitoa on monenlaista, mutta TYKistä löytyy uskomattoman taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, muusikkoja, tanssijoita ja mitä vain, suurin osa vieläpä useampaa yhtä aikaa. Uskomatonta. En osaa päättää olenko kateellinen vai osaanko vilpittömästi ihailla sekä nuoria että niitä mahdollisuuksia, mitä tuollainen koulu heille antaa. No, ei sitä varmaan kukaan käske päättämään, olen kateellinen ja ihailen samalla. Ja toivon, että voisin käydä lukion toiseen kertaan.

Jotain hyvää... äh, pakko lopettaa moinen vähättelevä lause kesken. Uskomattoman paljon hyvää on seurannut siitä, kun olen päässyt tutustumaan muutamaan TYKkiläiseen. Eikä vähäisintä (joskaan ei tärkeintäkään) ole se, että innostuin yrittämään uudelleen saada jonkinlaista otetta luovista harrastuksistani. Aloin yhtäkkiä kaipaamaan jonnekin unohtunutta kynärasiaani, ja kävin ostamassa luonnosvihkon ja muutaman kynän päästäkseni kokeilemaan, miten pahasti vähät piirrustustaitoni olivat ruostuneet. Kirjoittamista en ole koskaan lopettanut, mutta innostus sitä kohtaan lisääntyi voimakkaasti. Säveltämistäkin olen pariin kertaan harkinnut, mutta siinä kehittyminen vaatinee sen verran opettelua, että taidan keskittyä kynän avulla ilmaisuun. Siispä, kaikki palaute myös tähän blogiin otetaan entistäkin kiitollisempana vastaan, liittyi se sitten aiheeseen(?), kirjoitusasuun, kirjoittamiseen yleensä, johonkin ihan muuhun tai ei yhtään mihinkään.

Nyt ei taida tulla enempää. Alkuvaiheessa harkitsin jo viinipullon avaamista kirjoittamista vauhdittamaan, mutta ehkä hyvä että en, meni ihan tarpeeksi myöhään näinkin. Mitään kovin lennokasta en tainnut tällä kertaa saada aikaan, vaihteeksi hyvä niinkin. Mutta eiköhän epäselvät tulkinnat olevaisuudesta tule taas palaamaan osaksi blogia, kunhan maltan kuunnella, mitä kerrottavaa on Eskolla, joka jo odottaa minua sänkyni vierellä.

Uusi elämä

Kliseinen otsikko? Kliseinen otsikko. Ei se mitään, se on siitä huolimatta alkanut.

En ole ihan varma mitä blogiin haluaisin tällä hetkellä kirjoittaa, mutta kirjoittaa haluan, siitä olen varma. Jossain määrin tunnen jonkin verran enemmän painetta tekstin tasoa kohtaan, sillä tätä saattaa oikeasti joku lukeakin. Se saattaa johtaa yliyrittämiseen ja tehdä tekstistä vain teennäistä ja tarpeettoman vaikeaselkoista, mutta toivottavasti pääsen jossain vaiheessa vauhtiin ja unohdan kaiken ylimääräisen, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Mutta asiaan. Voisi vaikka kertoa lyhyehkösti viimeisen puolen vuoden tapahtumista, sillä edellinen viesti ei välttämättä avaa ihan kaikille ihan kaikkia yksityiskohtia menneestä syksystä. Pintapuolisesti syksyä voisi kuvata työntäyteiseksi sivarin ja muiden projektien parissa, mutta pinnan alla tapahtui taas niin paljon, etten malta olla kirjoittamasta sitä kaikelle maailmalle (eli niille parille tätä lukevalle...).

Jos kuiten aloitetaan siitä pintapuolesta. Syvemmälle alan porautua vähitellen, kun musiikki alkaa nousta päähän ja vihreän teen lämpö leviää sormenpäihin asti. Jos en ole aiemmin asiaa kovin selkeästi nostanut esille, niin sivarihan tarkoittaa osaltani Tampereen Yliopiston interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa työskentelyä. Käytännössä olen ollut mukana muutamassa projektissa. Yhdestä ei ole sen kummempaa kerrottavaa, toisesta on tullut jo ensimmäinen julkaisu (wikiselvitys, osa 1), ja kolmatta voi ihailla ITK-konfferenssin ohjelma-sivulla. Wikiselvitys on ollut varsin erilaista työskentelyä kuin mihin olen tottunut, ja on ehdottomasti positiivinen kokemus, vaikkakaan en tunne olevani ihan aina oikeassa tehtävässä tai pystyväni tekemään asiat samalla teholla ja tasolla kuin oman alani tehtävät (eli koodailun). Kaksi muuta projektia on taasen ollut hyvinkin tuttua ja turvallista webbisivujen koodausta, mutta niissäkin on tarjoutunut tilaisuuksia opetella esimerkiksi uusia työkaluja. Erityisesti ITK-ohjelman parissa olen viihtynyt niin hyvin, ettei muita hommia meinaa malttaa tehdä lainkaan. Siitä saattaa myös seurata jonkinlaista työnsarkaa sivarin päätyttyä, mutta se selvinnee tarkemmin myöhemmin, mahdollisesti jo huomisaamun palaverissa.

Työt ei ole suinkaan rajoittuneet sivariin, vaan projekteja on tullut muualtakin. Niissä ei tosin ole mitään uutta, pari kotisivua / yksinkertaista webbipalvelua on tullut pyöräytettyä. Hieman pitkäjänteisempi projekti saattaa syntyä Lahjalistan ympärille, mutta siitä enemmän ehkä toisaalla. Viimeistä lukuunottamatta sivuprojekteilla on ollut huomattavan positiivinen vaikutus henkilökohtaiseen taloustilanteeseen, mikä on erittäin hyvä, sillä yritän epätoivoisesti kerätä matkakassaa kesää varten. Eikä varmaan kukaan arvaa, mikä mahtaa olla matkakohde... mutta joo, siitäkin enemmän vähän myöhemmin.

Töiden ja töiden lisäksi olen sovitellut viikkorytmiin melko säännöllisesti kolmet kendo-harkat. Kendo on yksi niistä asioista, joiden avulla selvisin syksystä ehjin nahoin ja vieläpä loppujenlopuksi melko hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Niin tosiaan, en liene blogissa vielä kertonutkaan, että suoritin syksn Helsinki-leirillä onnistuneesti ensimmäisen tason "mustan vyön" eli dan-arvon tasokokeen. Olen asiasta huomattavasti ylpeämki kuin mitä annan ihmisten ympärilläni ymmärtää. Toisaalta, jo oli aikakin, mutta 1. danin arvoa voinee kuitenkin pitää jonkinlaisena merkkinä edistymisestäni. Ja nyt kun kendosta tuli puhe, niin mainittakoon, että muutaman viikon päästä suuntaan muun Tampereen Kendoklubin joukkueen kanssa joukkue-SM-kisoihin Helsinkiin. Joukkuekisaa seuraavana päivänä on myös dan-cup, jossa osallistun alempaan sarjaan. Tavoite on aikalailla vastaava kuin syksyn yksilö-SM-kisoissa; ennen kaikkea kokemusta lähdetään hakemaan. Yksilökisoissahan tuloksena oli kaksi alkusarjaottelua, joista toinen meni ihan ok (hävisin 0-1), toisessa oli ehkä vieläkin enemmän parantamisen varaa (hävisin 0-2).

Mutta kendoharkoissa käymisestä on loppusyksystä seurannut muutakin hyvää kuin hyvä, endorfiinintäyteinen mieli ja riittävänä pysynyt kunto. Kendon kautta olen löytänyt kavereita, tai mielumminkin ystäviä (mitä pidän siis läheisempänä sanana). Nyt kun asiaa ajattelen, niin Japanissa kävi hyvin paljon samoin, sillä parhaat kaverit oli kämppisten jälkeen kendokerholaisia. Kendo taitaa oikeasti olla hyvä juttu!

Muttasiis. Olen koko pienen elämäni valitellut kaikille sisaruksille ja kavereille, miten minulla ei ole juuri ollenkaan kavereita. Kuitenkin vasta nyt, kun (mielestäni) alan oikeasti löytämään kavereita ensimmäistä kertaa sitten lukioajan, tajuan niiden merkityksen elämän mielekkyydelle olevan aika paljon enemmän kuin pelkkä viihdyke tylsiin iltoihin, joina en ole keksinyt muuta tekemistä. Ehkä vihdoin alan olla oikeasti kiinnostunut muista ihmisistä ihmisinä. Ja miten paljon paremmin pystynkään sitten näkemään kaiken sen kauneuden. Kornia? Kornia. Ei se mitään, minusta tuntuu nyt juuri siltä.

Jos nyt jotain kiinnostaa, mistä minä oikein yritän puhua moisella tekotaiteellisella höpinällä, niin pitänee vähän avata asiaa konkreettisemmin. Joulukuussa (tai luultavasti jo aiemmin) alkoi kiehtomaan ajatus siitä, että järjestäisin jonkinlaiset pikkujoulut kämpässäni, josta löytyy iso olohuone, sauna ja sohvatilaa isommallekin porukalle. Pitkä tarina lyhyesti (pitäisköhän alkaa harrastamaan sanontojen suomennosta?), pikkujouluthan siitä tuli ja vieläpä ihan onnistuneet. Mitään väenpaljoutta tai naapurisopua uhkaavaa rientoa ei joulun alla kämppääni syntynyt, mutta hauskaa oli. Tarpeeksi hauskaa, että alettiin saman tien miettimään seuraavaa vastaavanlaista pikku juhlimista. Vielä hieman (...) pessimistiselle itselleni yllätykseksi monella ei tuntunut olevan vielä suunnitelmia uudenvuoden aatolle, joten suunnitelma lähti liikkeelle kuin raketti. Juhlathan siitäkin sitten tuli, joskin ilman raketteja, mutta sähkökitara, syntikka, karaoke-peli kahdella mikillä ja loistava porukka teki rakettien puuttumisesta täysin toisarvoista. Juhlien sivussa tuli vietettyä porukalla aikaa esim. kahviloissa, luistinradalla ja uimahallissa. Aloin janota lisää, ja muillakin tuntui olevan innostusta (syöden pessimistisyyttäni pois isoilla haukkauksilla).

Nyt viimeisimmän porukalla enemmän tai vähemmän yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tunnen olevani onnellisempi kuin... no, en halua alkaa vertailemaan. Joka tapauksessa, minulla on nyt tosi hyvä olo! Voisiko olla mahdollista, että se ei lopu, ainakaan ihan heti?