Muistelua, kaipuuta

Harmittaa suunnattomasti, etten tajunnut ostaa viiniä.

Olen parin viime viikon aikana eksynyt syystä tai toisesta selailemaan vanhoja kirjoituksiani blogissa. Niitä lukiessa alkaa hyvin helposti kaivata ainakin kahtaa asiaa: blogin kirjoittamista, ja kaikkea mistä kirjoituksissani kerron. Lukiessani edellistä kirjoitustaukoa käsittelevää kirjoitusta Tauko (tai jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tainnut olla edellinen, suurin osa viimeisimmistä taitaa alkaa sillä miten kauan taas on tullut oltua kirjoittamatta), aloin vähitellen ymmärtämään paremmin mitä kaipasin. Eikä se ole kirjoituksen alussa selitetty tauko. Todellinen kaipuu selviää vähitellen kirjoitusta lukemalla loppua kohden. Yritän sitä tässä hieman avata, mutta viinin puute aiheuttaa hetkittäin ikävän voimakasta kirjoittamattomuutta.

Katselin pari päivää sitten blogin arkistoa, ja miten viime vuotta lukuunottamatta olen kaikesta huolimatta aina jokusen kirjoituksen vuodessa saanut aikaan. Lukiessani viimeisintä tekstiä Vuosi nuoruudestani tuntui kovin harmilliselta, että ehdin vain yhden ainoan tekstin koko vuoden aikana kirjoittamaan. Toisaalta se harmittaa, koska epäilen alunperinkin melko hillityn mielenkiinnon blogia kohtaan hiipuvan entisestään jos juuri koskaan mitään tekstiä ei synny, mutta toisaalta viime vuodet on ollut melko selvää, etten mitään jatkuvasti seuraamisen arvoista blogia saa kuitenkaan aikaan, joten se ei ehkä kuitenkaan ollut harmituksen suurin syy. Enemmän harmittaa kun tajuan, että kaipaan suunnattomasti kirjoitushetkiä, mutta olen viimeisen noin 1,5 vuoden aikana vain yhden sellaisen itselleni suonut.

Osittain kaikesta yllä mainitusta johtuen päätin jättää välistä erinomaisen tilaisuuden treenata kendoa erittäin kovatasoisessa porukassa. Muutenkin viime aikoina on tuntunut, etten enää koe sitä samaa innostusta treeneihin lähtiessä mitä normaalisti aina kendoa ennen olen kokenut. Syitä on varmasti monia, mutta erityisesti mieleen tulee kaksi. Ensinnäkin, alkuvuosi on ollut melko stressaavaa, siinä määrin, että olen itsekin myöntänyt olevani luultavasti stressaantunut. Paljolti johtuen yhdestä työn ohella tekemästäni projektista, joka ei oikein mennyt suunnitelmien mukaan, ja aiheutti siten jonkin verran kiirettä ja pitkiä öitä. Toisekseen, en ole pitkiin aikoihin tehnyt juuri mitään niistä asioista, joita blogiani lukiessani tajuan kaipaavani ja tarvitsevani. Se on vienyt mielenkiintoa paitsi kendosta, myös hyvin suuresta osasta muita asioita, joista keskellä arkea olen tottunut nauttimaan. Kliseisesti sanottuna tajusin, että minun pitää antaa enemmän aikaa itselleni. Eikä se itse asiassa tarkoita mitään vaikeasti saavutettavaa, itsensä syvää tuntemusta vaativaa meditaatiota, vaan täsmälleen sitä mitä se on: pitää antaa aikaa itselle. Tarpeeksi paljon aikaa yhtenä tai useampana iltana (omassa tapauksessani, koska vain ilta-ajalla on merkitystä), riittävän monta tuntia kerrallaan. Ei tavoitteille töissä tai harrastuksissa, ei liikunnalle tai itsensä kehittämiselle, ei kokkaustaitojen parantamiselle eikä vanhojen ystävien kanssa yhteydenpitoon. Pelkästään aikaa, olla itsekseen.

Hieman harmikseni joudun kuitenkin myöntämään, että ajan lisäksi siihen useimmiten tarvitaan myös kemikaaleja muodossa tai toisessa, käytännössä siis se viinipullo. Siksi, nyt kun onnistuin itselleni aikaa tekemään, olen suunnattoman harmissani etten ylpeydessäni myöntänyt itselleni sitä tarvitsevani. Mutta nyt tiedän paremmin, mitä kaipaan, ja olen täysin valmis sen myös itselleni antamaan. Aikaa, ja pullo viiniä.

Mutta viinin puutteessakin, kirjoitetaan nyt hieman jotain asiaakin siltä varalta, että joku kirjoituksen tähän asti läpi kahlannut lukija voi edes jotenkin perustella itselleen tähän käyttämänsä ajan. Ehkä oleellisimpana tämän hetken elämäntilanteeseen liittyen tulee esiin työ, josta viime kirjoituksessani puhuin, ja joka oli aikalailla suurten muutosten edessä. Ja aika suuria muutoksia siihen myös tuli, vaikkakin tavalla jota en osannut odottaa. Viimeksi kirjoitin siis siitä, miten sinällään mukava työpaikkani ei pystynyt tarjoamaan sellaisia haasteita ja toimintatapoja, joiden pohjalta olisin ollut halunnut kehittää uraani. Silloin minulla oli siis uusi työtilaisuus ja onnistuneen puhelinhaastattelun jälkeen varsinainen haastattelupäivä odottamassa. Siitä on nyt jo hieman aikaa, mutta selitän sen verran mitä siitä on jäänyt mieleen.

Työhaastattelu paikanpäällä meni omasta mielestäni erittäin hyvin, ja työpaikka vaikutti melko mielenkiintoiselta. Varsinaisen haastattelun lisäksi vietin reilun tunnin kuunnellen ja keskustellen yhden koodarin kanssa toimintatavoista ja käytössä olevista työkaluista. Yhtenä mainittakoon Angular, johon olin edellisessä projektissani päässyt tutustumaan, ja joka edusti sillä hetkellä luultavasti edistyneimpää käyttämääni web-teknologiaa. Hyvä tuntuma vahvistui molemmanpuoliseksi pian haastattelupäivän jälkeen, kun sain puhelimitse työtarjouksen. Mietin vähän miten he suhtautuivat mielestäni korkeaan palkkapyyntööni, mutta hämmästyksekseni tarjouksessa oli vieläkin isompi summa. Pyysin kuitenkin saada miettiä asiaa hetken, ja jäin pohtimaan päätöstäni sekä ihmettelemään sitä rahamäärää jonka öljy mahtaa kaupunkiin tuoda...

Seuraavaksi edessä oli ilmoittaa asiasta nykyiselle työnantajalleni. Tilanne luonnollisesti jännitti, mutta keskustelu esimiehen kanssa meni pitkälti odotetusti. Selitin rehellisesti syyn, miksi en ollut tyytyväinen työpaikassa. Hän ymmärsi hyvin, kysyi voisiko jokin muutos työssäni muuttaa päätöstäni, mutta ei pystynyt tarjoamaan vastausta toiveisiini työtapojen muutoksesta. Esimiehen (joka olisi siis työpaikan "henkilöstöjohtaja") lisäksi oli kuitenkin vielä keskusteltava firman kahden johtajan kanssa, ja niissä keskusteluissa muotoutui yllätyksekseni nykyisen urani luultavasti merkittävin askel. Aluksi (toimitus?)johtaja kyseli saman tyyppisiä kysymyksiä kuin esimies aiemmin, mutta tuntui olevan selvästi kiinnostuneempi toimintatapojen muutoksiin liittyvistä mielipiteistäni. Osoittautui, että johdolla oli huomattavasti omiin näkemyksiini paremmin sopiva ajatus siitä, miten ohjelmistoja tuli suunnitella ja toteuttaa, ja heidän pyrkimys oli päästä (takaisin) niihin toimintatapoihin. Näkemysten lisäksi heillä oli myös käytännön suunnitelma tehdä tarvittavia muutoksia, jotta prosessi saataisiin vähitellen muokattua toivotunlaiseksi. Tämän lisäksi minulle voisi olla tarjolla projekti, joka voisi olla teknisesti kiinnostavampi ja haastavampi kuin tähänastiset. Kyseisestä projektista keskustelin tarkemmin, lähes parin tunnin ajan, toisen johtajan kanssa, joka oli selvästi innostunut sekä projektista, sen teknologiasta, että myös laajemmasta muutoksesta jonka kyseinen projekti voisi tuoda teknologian lisäksi myös toimintatapoihin. Ja minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä täyspäiväisesti kyseiseen projektiin, sekä vaikuttaa siinä tehtäviin teknologiavalintoihin. Tarjous oli ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, sillä saisin tutustua uusimpiin teknologioihin, käyttää ja näyttää osaamistani täysillä, sekä mahdollisuuden nousta vastuullisempaan asemaan web-teknologioiden asiantuntijana.

Keskustelujen jälkeen pohdin asiaa perusteellisesti, ja kysyin myös neuvoa veljeltäni. Tein lopulta päätöksen paljolti siltä pohjalta, minkälaisessa työpaikassa kuvittelin haluavani tehdä töitä. Pienenä firmana nykyinen työpaikkani tarjoaisi parhaan mahdollisuuden vaikuttaa itse työni sisältöön, ja tekemälläni työllä voisi olla huomattava merkitys koko yrityksen tomiintaan. Vaikka hakemani uuden työpaikan toimintatavat vaikuttivat erittäin hyviltä, ja olisin varmasti saanut siellä erinomaista kokemusta ja kehittynyt urallani, päädyin jäämään nykyiseen työpaikkaani ja ottamaan vastaan roolin uuden projektin pääkehittäjänä.

Tällä hetkellä olen työskennellyt uudessa projektissa reilu puoli vuotta, ja olen erittäin tyytyväinen tekemääni päätökseen. Työstä on tullut mielenkiintoisempaa mitä se on ollut vuosiin, mahdollisesti koskaan ennen. Olen voinut käyttää huomattavan osan työajastani uusiin työkaluihin tutustumiseen, ja sen ansiosta kehittänyt hyvää vauhtia taitojani. Pystyn tuomaan omia näkemyksiäni esille ja vaikuttamaan päätöksiin (joskus saan myös vastuun päätösten tekemisestä). Työpaikalla on alettu toteuttaa toimintatapojen uudistusta, ja joskus suorastaan ihmetyttää, miten samanlainen käsitys johtajilla on siitä, minkälainen on ideaalinen työpaikka ja tapa, jolla ohjelmistoja siellä kehitetään. Paljon on vielä edessä, mutta olen vakuuttunut, että pystyn olemaan merkittävässä roolissa työpaikan kehittämisessä parempaan suuntaan.

Joo. Innostuin ehkä hieman tarkoitettua enemmän työtilanteeni kuvaamisesta, mutta tosiasia on, että olen työstäni huomattavasti innostuneempi kuin aikaisemmin. Mikä on ehkä osasyy siihen, että muiden kiinnostusten (eli kendo) rooli on hieman pienentynyt. Toisaalta, mainittakoon vielä se, että yhdysvaltoihin muuttanut senpai muutti pari viikkoa sitten takaisin, ja on ilmeisesti ainakin puolisen vuotta täällä. Mutta siitä ja kendosta muuten lisää ehkä toisella kertaa, nyt lienee aika jättää tämä tähän. Toivottavasti nautitte. (Pahoittelut kuvien puutteesta, en oikein löytänyt mitään asiaan liittyvää.)

Myös pohjoisessa on elämää

Tänään ehkä huomasin jotain. Joskus tarvitsee olla itsekseen, ehkä yksinkin, jotta voi tietyllä tavalla heittäytyä tilanteeseen. Sen tiesin. Mutta se ei välttämättä ole sitä, että olisi yksin, vaan että olisi mahdollisimman vähän ihmisiä, joita tarvitsee olla huomioimatta, jotta pystyy heittäytymään. Se on riittävän iso haaste yksinkin, joten en kuvitellut, että se voisi mitenkään muuten onnistua. Saatoin olla väärässä, saa nähdä.

Viime kerrasta on aikaa, kiire on kova, paljon on tapahtunut, ajatukset virtaa, ja kaikkea muuta sitä rataa. Jotta välttyisin edes jossain määrin itseni toistamiselta, niin siinä taas nuo perusaiheet heti kättelyssä yhteen virkkeeseen tiivistettynä. Musiikkina Lucy Schwartz, johon törmäsin, sattumalta toistamiseen, What Maisie Knew'n lopussa. Kunhan kantrivaikutteet pysyy riittävän hyvin piilossa, tarjoaa artisti hienoja melodioita.

Kohta kuukausi pohjoisessa, siitä kolme viikkoa töissä ja omassa kämpässä asustellen. Loppujen lopuksi totuttelua oli varmaankin enemmän ajatuksessa kun käytännön asioissa, jotka kyllä aina välillä osaa edelleen vaivata, mutta lopulta olosuhteet huomioiden on kuitenkin sujunut paljon odotuksia helpommin. Pienempiä hyviä ja huonoja yllätyksiä on aina välillä tipahdellut, mutta sitä mukaa kun elo alkaa vähitellen tasaantumaan, alkaa tuntumaan siltä, että ei tämä muutos ainakaan esteenä tavoitellulle nautinnolliselle elämälle ole. Vielä puuttuu kiinteä netti, tietokonepöytä, seinätauluja ja teekannuja, mutta lattia on (riittävän) puuta, keittiön työtasolle mahtuu levittämään korvapuustitaikinan, lämpöpatterit toimii ja melkein joka huoneessa on kello.

Vajaan vuoden etätöitä tehtyä (ja siitä puoli vuotta osa-aikaisena) tuntuu siltä, että normaali työnteko ja puoli yhdeksästä viiteen työpaikalla oleminen vie valtavan suuren osan ajasta. Olkoonkin, että tunnin lounastauko on usein lähes pakko hyödyntää lounaan lisäksi (tai sijaan) aivan muiden kuin työasioiden hoitamiseen, tuntuu viiden jälkeen kotiin tullessa siltä, että ei mitenkään jaksa ja ehdi tehdä kaikkea sitä mitä joskus aiemmin jaksoi. Tiedä sitten liittyneekö se jotenkin leppoisampaan työtahtiin yliopistolla työskennellessäni, mutta loppukesästä oli pakko irroittaa otetta muutamista meneillään olevista ja potentiaalisista projekteista, sen lisäksi, että piti saada itsensä irtisanottua työsuhteesta. Palkkatyön puolesta hieman helpotti, että yliopistotyösuhteelle tyypillisesti työsopimuksia oli pienissä pätkissä ja viimeisin (kolmen kuukauden jakso) loppui sopivasta seuraavan työn alkuun. Kuitenkin hieman se kirpaisi jokaisen projektin kohdalla, joista piti jättäytyä pois. Mutta tavoite oli jo pitkään ollut lähteä etenemään ammatillisesti hieman eri suuntaan kuin mihin suurin osa niistä projekteista sekä myös työsuhteesta oli viime vuosina ajanut.

Uusi työ on osoittanut monta asiaa, jotkut positiivisempia kuin toiset, useat enemmän tai vähemmän yllättäviä. Yksityiskohdat lienevät sen verran harvoille yhtään kiinnostavia, että sanottakoon vaan yleisesti, että roolitus projekteissa on ollut hieman erilainen kuin mitä odotin. Kovaa työtahtia osasin odottaa, mutta yhdistettynä melko samankaltaisiin työtehtäviin (roolituksesta johtuen) se tekee työntevon helposti melko raskaaksi. Toisaalta olen saanut opetella uusia asioita juurikin siltä alueelta, miltä halusin vahvistaa osaamistani. En ehkä kuitenkaan koe vielä pystyväni käyttämään sitä osaamista täysin, ja toivon jatkolta enemmän erilaisia haasteita. Mutta kuten sanottu, tätä uraa on takana vasta muutama viikko, joten ei tässä mitään suuria johtopäätöksiä voine tehdä.

Kuten kronologisesti vinksahtaneelta kirjoitukselta ja sen kirjoittajalta saattaa odottaa, voisin seuraavaksi kertoa vähän aiemmin tapahtuneesta. Täällä tosiaan ollaan, ja keli on vuoroin hieno, huono ja vaihtuu vartin välein, tai vaihtoehtoisesti on jotain käsittämättömän outoa kuten sankkaa sumua ja auringonpaistetta. Tänne päästiin autolla, mikä osoittautui monin puolin onnistunneksi vaihtoehdoksi lentokoneelle (myös junaa ja bussia mietittiin, mutta ensimmäinen olisi kustantanut mahdottoman paljon ja jälkimmäinen ollut järkyttävän pitkä ja rankka). Iso kiitos kuuluu vuokraamosta saadulle, hieman maksettua paremman luokan autolle, joka osoittautui monella tavaa mukavaksi menopeliksi, ja söi lisäksi suurimman osan muuttotavaroista, kunhan käytti tarpeeksi aikaa pakkaamiseen. Näkymät Skotlannin "moottoriteillä" oli myös sen verran vaikuttavat, että ajaminen ei ollut lainkaan niin tylsää kun mitä tuli etukäteen pelättyä. Pari pysähdystä enemmän olisi voinut matkan varrella tehdä, mutta sen verran kuluttavaa muuton suunnittelu oli jo näinkin, että kaikki ei-välttämätön jäi väistämättä hyvin pienelle huomiolle. Mutta loppujen lopuksi väliaikaisessa kämpässä riitti alle viikko, sillä heti ensimmäisen näytön jälkeen tärppäsi ja pääsimme muuttamaan omaan kotikoloon. Jos nyt kattokerroksen kämppää koloksi voi sanoa. "Täysin kalustettu" asunto ei kuitenkaan sisältänyt esim. yhtäkään tuolia, mutta vähitellen asunnosta näyttää tulevan oikein mukava.

Valitettavasti kello alkaa tässä vaiheessa painaa silmiä kiinni siinä toivossa, että osaisin seuraavana yönä mennä maate vähän sopivammalla ajalla ja siten maanantaina pääsisin ylös ilman aamuväsymystä joka väkisin suihkun voimin syrjäytettynä iskee kahta kauheammin lounaan jälkeen työkoneelle istahtaessa. Siispä se siitä tältä erää, lisää taas kun siihen löytyy aikaa, asiaa ja sopiva mielentila.

Kovin vakavia juttuja

Tahti kiristyy, niin päässä kuin näppäimistölläkin. Vaikka edellisestä kirjoituksesta ei ole kun pari hassua viikkoa aikaa, syyhyää sormet päästä päästämään pihalle kesähelteessä kertyneitä höyryjä. Mutta kuuma ei suinkaan ole syynä tilanteen höyrystymiseen, vaan monen monituiset päässä pyörivät ja päätä pyörittävät päätökset ja haasteet. Luultavastikin tuleva muutto aiheuttaa sen verran edellä mainittuja pyörteitä, että lienee perusteltua odottaa kirjoitustahdin pysyvän myös jatkossa hurjassa vähintään kahden tekstin kuukausivauhdissa. Siitäkin huolimatta, asiaan.

Asiat etenevät, ja viime kerran jälkeen erityisesti työasiat. Lähetin kuun alussa pari työhakemusta, joista toiseen vastattiin melko nopeasti. Sain kutsun työhaastatteluun, ja tavanomaisen hermoja raastavan pohdiskelun jälkeen päätin ostaa lennot ja käydä kokeilemassa onneani. Tarkoitus oli koittaa saada samalle reissulle varattua pari asuntonäyttöä, mutta näyttöjen varaaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut. Yhtenä isona ongelmana oli se, että useimmat vuokranvälittäjät eivät vuokraa opiskelijoille, joidenkin ollessa jopa niin tiukkoja, että vaikka toinen vuokraaja olisi täyspäiväisesti työssäkäyvä, tulee asiakaspalvelijalta samantien luuria korvaan jos mainitsee opiskelijan olevan mukana kuvioissa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti huono maine, mutta en silti pysty täysin käsittämään sitä suunnatonta töykeyttä, joilla opiskelijoihin asunnon etsimisessä suhtaudutaan. Niiltä osin siis etsinnät jatkuu, mutta työhaastatteluun silti menin. Aliarvioituani taas kerran Aberdeenin kesän, saavuin omassa mittakaavassani poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneena lentokentältä kahvilan kautta toimistolle haastateltavaksi, ja olin viidessä minuutissa hiestä märkänä. En antanut sen kuitenkaan haitata menoa, ja haastattelu sujui niin mukavasti kun työhaastattelun ylipäätään voisi odottaa sujuvan. Ilmeisesti olin onnistunut maan tapoihin kuuluvassa virallisessa pukeutumisessa riittävän hyvin, sillä haastattelija katsoi tarpeelliseksi mainita heidän firmassaan olevan rento pukeutumiskoodi. Ilmapiiri ja kaksi haastattelijaani antoivat myös kuvan mukavasta työpaikasta, jonkalaisessa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Ja vaikka nykyiset taitoni eivät täysin kohdannut vaadittavien erityisosaamisalueiden kanssa, osasin ilmaista riittävän selkeästi olevani innokas ja kykeneväinen oppimaan hallitsemaan tarvittavat työkalut. Tämä pääteltynä siitä, että sain pian haastattelun jälkeen sähköpostilla tiedustelun palkkatoiveestani, ja seuraavana päivänä tarjouksen työpaikasta. Mietittyäni muutaman päivän tilannetta totesin, että asunnon saamisen ja rahatilanteen turvaamisen kannalta erinomaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Vaikuttaa siis siltä, että muutaman kuukauden päästä olen koodarina ihan oikeassa ohjelmistotalossa.

Kello on harmillisen paljon siihen nähden, että tulin aloittaneeksi kirjoittamisen ja en malttaisi millään jättää käyttämättä mahdollisuutta jatkaa sitä maailman ääriin, tai ainakin vielä muutaman pitkän kappaleen verran. Päätän siis ottaa vielä kupin teetä ja pysyä koneella vielä vähän enemmän liian myöhään. Mistä huomaankin ihmetyksekseni, etten näy käyttäneen avainsanaa "tee" vielä missään aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Tähän sitä tuskin viitsin laittaa, sillä tämänkertainen kirjoitus ei liittyne asiaan juurikaan paremmin kuin kupissani lojuva juoma siihen huolella ja tarkkuudella haudutettuun teehen, jota olen jo kohta vuoden ajan kaivannut.
Jos nyt koitan keksiä jotain oikeasti merkillistä merkittävää kirjoitettavaa, niin mieleen tulee ainakin yksi asia, joka on pyöriskellyt mielessä viime päivinä. Erinäisistä syistä johtuen erinäisiä projekteja lähinnä webbisivujen toteutukseen liittyen on viime vuosien aikana kertynyt ehkä enemmän kun olisi tarpeen. Nyt kun reissut Suomeen tulee luultavasti harventumaan entisestään ja sitoutuminen täkäläiseen työelämään alkaa, en varmastikaan voi ottaa vastuuta kaikista erillisistä projekteista. Yritän siis miettiä pääni puhki, miten tulisi valita ne, joissa aion olla jatkossakin mukana, ja miten irtautua hallitusti muista.

Mutta voi hyvänen aika kun tämä nyt menee vakavaksi. Ei ole tarkoitus, enkä halua ottaa tavaksi. Siksipä pyrin lopettamaan tämänkin tekstin aina yhtä antoisaan ajatustenvirtaan, jota vihdoinkin kelvollinen Spotifyn onnettomasta Japanilaisen musiikin valikoimasta löytämäni Spitz vauhdittaa. Harmillistä kyllä, että valikoimassa ei ole juurikaan mitään nimekkäitäkään artisteja, joita aikoinaan totuin kuuntelemaan ajoittain hyvinkin intensiivisesti. Eikä tuo Spitz kuulunut niihin, vaikka nimi onkin jäänyt niiltä ajoilta mieleen. Erityisesti Mr. Childrenin kappaleita olen kaivannut jo vuosia, kuten aiemminkin blogissa varmasti mainittu Tomorrow Never Knows. Niitä harvoja kappaleita, joissa sanoitus aukeaa myös minulle ja tuntuu osuvan.

Useasta yrityksestä huolimatta tämä tuntuu nyt menevän vain väkisin vääntämiseksi, jotan parasta vaan luovuttaa tältä erää ja toivoa parempaa onnea ensi kerralla, pahoittelut. Kirjoittamistahti saattaa hyvinkin tiivistyä jatkossa nyt kun on taas uudenlainen tilanne edessä. Pahoittelut siitäkin.

Paluu tulevaisuuteen

Tervehdys taas.

[käyn täyttämässä sherrylasin]

Heti alkuun pitää taas vilkuilla itsekin, mitä on viimeksi tullut kirjoitettua, sillä siitä on vierähtänyt jo oikein reipas tovi yhtä reippaine poikineen. Joten jospa tavoistani poiketen aloittaisin kertaamalla enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestykessä viime kuukausien/vuosien edesottamuksiani.

Ensinnäkin, olen muuttanut! Nykyään ehtana keskustalaisena tunnen olevani elintärkeä osa tämän kulttuurikaupungin identiteettiä aina kahviloista koskien rantoihin. En nyt oikeasti, mutta jotain runollista tässä on pakko yrittää keksiä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin olen ajatellut viime päivät, tai viikot, tai kuukaudet, niin auttamattoman koruttomasti kaikkea aikuisten tärkeitä juttuja, niin kun vaikka töitä ja... töitä. Ja niitä vapaaehtoisesti, projektinomaisesti, kavereitten kanssa ilman palkkaa tekemiäni töitä. Kirjoittaminen on todellakin hämmästyttävän retrospektiivistä toimintaa (kyllä, sivistyssana, enkä edes kaiken nolouden uhalla aio googlata käytinkö sitä oikein). Alan nimittäin tajuamaan, että taidan tehdä aika paljon töitä. Joo, muttaniiiin, se muutto.

Aika pian edellisen kirjoituksen jälkeen alkoi elo Hervannassa tuntua sopivan pitkään eletyltä, erityisesti työmatkan viedessä päivittäin vähintään tunnin lohkareen kallisarvoisesta ajasta, jota muutenkin alkoi olla niin kovin rajallisesti. Siksipä päätimme metsästää suhteellisen ahkerasti sopivaa kämppää lähempää keskustaa, mielummin kuitenkin niin, ettei tasosta joudu aivan kamalasti tinkimään. Keskustaan muutto oli ollut mielessä jo pisemmän aikaa, mutta kun olin vuokrayksiöiden markkinoita hetken katsellut, vaikutti riittävän edullisen ja tasokkaan kämpän löytyminen yhtään lähempää keskustaa kovin epätodennäköiseltä. Jo siinä vaiheessa olin pannut merkille, miten paljon helpommin löytyisi kaksioita. No ei se sitten kaksionkaan osalta loppujen lopuksi sen helpommin sujunut, vaan useampia kämppiä sai kierrellä ja viettää tuntitolkulla aikaa netti-ilmoituksia selaillen. Lopulta kuitenkin tärppäsi, ja hyvin tärppäsikin, sillä ainakin omalta osalta sain kaikki vaatimukseni kämpältä täytettyä, vieläpä melko kohtuulliseen hintaan. Ei täällä mitään hervannan kämpän kaltaista n. 100 hengen oleskelutilaa ole, mutta yhtä kaikki tarpeelliset huonekalut mahtuu sopivasti. Vielä kun käytiin yksi "kaikki-parit-tappelee-ikeassa" -reissu eräänä kauniina en muista enää minä päivänä, saatiin keittiöön pöytä ja pari muuta puutetta paikattua. Mutta huomaan kirjoitelleeni ehkä vähän turhan pitkään ja tylsästi selostaen muutosta, joten eiköhän tämä riitä. Lopputulos on se, että työmatkaan kuluvasta ajasta puolet menee ulkovaatteiden laittamiseen ja pyörän lukon kanssa leikkimiseen. Ja viime tiistaina huomasin, että kahden muun treenipaikan lisäksi myös kolmanteen pääsee - ainakin kesällä - ihan kätevästi ja bussia nopeammin pyörällä.

Muutto, mitäs muuta... onkohan tämä Kronologia nyt se järkevin tapa täyttää tämä kirjoitus? Pitäisikö kuitenkin vaan kirjoittaa jotain ymmärryksen rajamailla keikkuvaa epäselvää ajatusvirtaa juuri leipomistani kolmen värin korvapuusteista? Vai... onko minusta ehkäpä tullut tylsä? Ei, enköhän minä ihan riittävän tylsä ole aina ollut, joten jatketaan nyt vaan kun kerta vauhtiin päästiin.

Jotain vähän töistä, mutta se saa luvan olla viimeinen täysjärkinen asia, johon tässä kirjoituksessa puutun. Tehtävät on jatkunut aika lailla samanlaisina, vaikka yhden projektin osalta palkanmaksaja on vaihtunut. Aiemmin mainittuihin linkkeihin voisi lisätä www.itk.fi/2012, joka on loogista jatkoa sekä niihin että viime vuoden ITK-konferenssiin, josta muuten kirjoitin blogiinikin useampaan kertaan. Myös tänä vuonna tuli vietettyä kolme railakasta päivää Hämeenlinnassa, tosin tällä kertaa nimenomaan päivää, sillä matkustin huoneen puutteessa aina iltaisin kotiin ja aamulla taas junalla paikalle. Mutta jos hyvin käy, niin tuota sivustoa pyörittävä konferenssisysteemi on jatkossa käytössä muuallakin, ja palkanmaksajallani on jatkossakin varaa maksaa siitä minulle palkkaa.

Vaikka kovin nyt alan innostumaan tästä blogaamisesta, niin pitää luultavasti alkaa vähitellen hiljenemään. Huomenna on taas treenit, ja kun tässä on jonkin aikaa tullut melko ahkerastikin treenattua, voisi elätellä vähän toiveita taitojen karttumisesta ja sen näkymisestä peräti kilpailuissa joku kaunis päivä tulevaisuudessa. Seuraava selkeä graduointitavoite, 3. dan, on vielä vähintään 1,5 vuoden päässä. Mutta ehkäpä kendo mielessä sänkyyn, jossa nukahtaminen on yksin kovin ikävää. Muutama päivä (tai oikeastaan jo ensimmäinen) riittää näköjään siihen, että muistuu mieleen, miten ikävää on olla yksin. Onneksi enää tämä yö.

Mutta jotta ette nyt tämän kirjoituksen luettuanne täysin menettäisi toivoa blogin mielenkiintoisuuden suhteen, pitää vielä sanomani, että jatkossa kirjoitan (ihan oikeasti (ihan oikeasti)) blogia useammin. Ihan vaan siksi, että tämä on oikeastaan aika kivaa. Ja sopivasti loppuun alkoi soimaan vielä toiseen kertaan uskomattoman hienon pianomusiikin huipennus, Yiruman River Flows In You.

Kohti sitä mitä kohta tulee vastaan

Uusimman tietokoneeni kello valehtelee kuin nainen; ystävällisesti ja kenenkään huomaamatta. Valehtelen itselleni kuin mies; päin naamaa, eikä varmasti mene kenellekään läpi. Mutta joskus on otettava niskasta kiinni sitä itseään niskaotteella raatamassa roikottavaa työläistä, jollaineseksi pikku koodari on sisälläni päässyt kasvamaan. Eikä haittaa, vaikka kirjoituksen ensimmäiset lauseet olisivat liian hölmöjä edes hienosti absurdiksi kutsuttaviksi. Tänään olen päättänyt - tai no, päätynyt - kirjoittamaan taas pitkästä aikaa jotain uutta tähänkin blogiin.

Seuraavaksi olisi päätettävä, pysynkö epäselvän runoollisena koko lyhyen kirjoitustuokion, vai tungenko väliin aina yhtä epäsopivan kappaleen, joka sisältö pyrkii mahdollisimman monen katteettoman lupauksen tekemiseen sitä seuraavasta tekstistä. Vaikka ensimmäinen kovin houkuttelisikin, en usko pystyväni pitämään yllä näin vaikeaselkoista ilmaisutapaa ilman viiniä tai animea.

Aivan, juu. Ja asiaan. Mitäs asiaa minulla viime kerralla olikaan?

Lukaistuani edellisen kirjoitukseni läpi en voi kun todeta, että onpahan siitä taas päässyt vierähtämänä aikaa. Blogin kirjoittaminen vähän useammin olisi kaikin puolin mukavaa, mutta jotenkin sille on vaikea onnistua siunaamaan riittävän suuria lohkareita kalenterista. Tästä voi suurelta osin syyttää töitä, jotka suunnitelmista poiketen tuuppasivatkin kokopäiväisesti kesänviettoa häiritsemään. Taisin juuri ja juuri olla ehtinyt aloittaa työni kesäkuussa, kun minulle tarjottiin toisesta projektista työpäiväntäytettä siten, että työstä tulisi elokuun loppuun asti kokopäiväistä. No, mikäs siinä, totesin, ja niin sitä on tultu oleskeltua melkein koko kesä kovin tyhjässä interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistolla. Saatan joskus innostua kertomaan tarkemmin, mitä kesän aikana tein, mutta nyt tyydyn mainitsemaan erään projektin välituotteina ulos putkahtaneet sivustot mindtrek.conex.fi ja dcl.conex.fi (oma osuus rajoittuu noihin conex.fi-domainin alla oleviin sivuihin). Pari viikkoa sitten sain myös lyhyen tähtäimen jatkosuunnitelmat työpaikan suhteen selvitettyä, ja TRIMmissä tulee oleskeltua nyt ainakin vuoden loppuun asti. Lisäksi haussa on rahoitus seuraavaan projektiin, joka pulttaisi minut yliopiston penkkiin vielä 1,5 vuodeksi lisää. Eipähän siinä mitään, rento ilmapiiri ja joustava työ sopii oikein mainiosti, mutta kyllä sitä jossain vaiheessa pitää alkaa katselemaan siirtymistä isompiin ympyröihin.

Kesän aikana tuli vietettyä perinteinen pelitapahtuma iLAN. Kaveriporukalla pelailua on tullut lanien merkeissä harrastettua jo reilu vuosikymmen, joten pelaamisen oheella myös nostalgialla oli merkittävä osa tunnelman luomisessa myös tänä kesänä. Jonkinlainen historiikki olisi erittäin mukavaa sekä tehdä että katsella, mutta valitettavasti paras tallenne tapahtumista on yksi sen osallistujista, enkä ole löytänyt vielä sopivaa liitäntää datan siirtämiseksi nykytietokoneella luettavaan muotoon millään järkevässä ajassa toteutettavissa olevalla menetelmällä. Jotain saattaa kuitenkin olla luvassa, joskaan en tiedä, miten julkiseksi moisen kehtaa päästää.

Kesä loppui ja tuli syksy. Työt jatkui ja koulut alkoi. Ja yksin ihan liian isossa asunnossa asumisen päivät olivat vihdoin luetut, kun erinäisten sattumusten seurauksena en tälläkään hetkellä ole ainoa taustalla soivan musiikin päälle teräviä näppäimistönnaputuksia tuottava sormirypäs. Koska tämä toinen sormirypäs ynnä muun kehonsa joutuu huomenna heräämään taas kovin varhain, voisin vähitellen alkaa taiteilemaan loppukaneettia tällekin kirjoituksenalulle, vaikka se tuskin on päässytkään edes kunnolla vauhtiin. Mutta älkää peljätkö, sillä minä ilmoitan kyllä itsestäni kaikkea epätärkeää, epäselvää ja epävarmaa taas tuonnenpana. Heitetään vielä loppuun hihkaisu onnistuneesta leipomisesta, sillä tällainen suklainen juustokakku onnistui ihan hyvin, vaikka leivoin juustokakkua ensimmäistä kertaa. Hyvä minä! Leipomista pitää harrastaa jatkossakin. Mutta tällä kertaa tämä riittänee, hyvää yötä itse kullekin säädylle.

ITK2011 Kokemuksia, 3. päivä + Kendoviikonloppu

Uskomattoman tylsä otsikko peittää ovelasti alleen taas ah niin kierrellen ja epäselvästi kirjoitetun viestin suoraan aivoitusten syvimmistä pintavesistä. Kyllä, meinasin jatkaa edellistä virkettä vielä parin sivulauseen verran, mutta eiköhän tarkoitus tullut jo selväksi. Jatkan siis siitä, mihin viimeksi jäin, mutta en mene alkuunkaan takuuseen, mihin se tällä kertaa tulee johtamaan ja mihin päättyy. Edessä on sunnuntain monta pitkää tuntia, eikä tällä kertaa minua ole estämässä edes liian iso viinipullo.

Ensin on kuitenkin valittava tunnelmaan sopiva musiikki, missä Spotify on viime aikoina ollut korvaamaton apu. Oman kokoelmani rajallisuus on tullut ilmi vasta viimeaikoina, kun olen uskaltautunut tutkimaan pelätyn populaari- eli pop-musiikin salattuihin teihin. Muunmuassa Owl City on lähes täydellistä sunnuntaimusiikkia, mutta käytin sen vaihtoehdon jo tämän viikon edellisenä sunnuntaina, joten tälle päivälle on keksittävä jotain muuta. No, laitoin jonoon viitisen kappaletta eri artisteja, pitänee pysähtyä jonkin kiinnostavan kohdalle tai etsiä johon kuunneltua lisää ehdokkaita. Ensimmäisenä kaijuttimille ehti Lamb - Gabriel.

Sitten siitä konferenssista. Linkittelin omia esityksiäni varmaan jo aivan riittävästi, joten nyt riittänee kertoa, että esitys meni ihan hyvin, vaikkakin puheenvuorot hieman venyivät ja viimeinen kolmesta esiintyjästä (en onneksi minä) joutui hieman tiivistämään tarinaansa. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa, ja muutama kiperä kysymyskin ehdittiin vastauksineen käydä läpi.

Esityksen jälkeen käytiin vielä käyttämässä perjantain lounaslippu, minkä jälkeen mitta alkoi olemaan täynnä ja itse kukin katseli jo kaihoisasti juna-aikatauluja. Ruokapöydän ääressä todettiin asioiden (lähinnä videostreamauksen) rullaavan ihan hyvin itsekseen, joten päätettiin lähteä piakkoin bussilla rautatieasemalle ja sieltä karkuun ITK-hälinää. Pako onnistui varsin hyvin, ja olin jo hyvissä ajoin kotona valmistautumassa seuraavaan koitokseen, hieman enemmän fyysiseen sellaiseen.

Konferenssin kanssa samalle viikolle osui siis Japanista tulleen kendo-opettajan vierailu Tampereella. Tilaisuutta varten oli järjestetty tukku ylimääräisiä treenejä, mikä tarkoitti yhteensä viisiä treenejä perjantaista sunnuntaihin. Viikonlopun ohjelma oli siis melkolailla selvä, kun lauantai-illalle oli vielä varattu vierailu paikalliseen Japanilaiseen, Marusekiin. Opettaja ei puhunut erityisen paljon englantia, mikä tiesi sitä, että minulla oli melko iso osuus sekä harjoituksissa että muutenkin opettajan kanssa kommunikoinnissa. Harjoitusten aikana tulkkasin opettajan selityksistä sen minkä pystyin ja ehdin, ja tauoilla autoin lähinnä oman kerhon oppaita opettajan kanssa keskustelussa. Tulkkaamien taisi sujua ihan riittävän hyvin, eikä ainakaan kukaan huudellut takaa virheellisistä sanavalinnoista, ja välillä sain seuralaisilta apua vaikeiden suomenkielisten sanojen kuten "polvi" kanssa.

Tulkkaushommasta huolimatta, tai oikeastaan aika paljon sen ansiosta, sain viikonlopun treeneissä erinomaista kendo-opetusta ja varmasti aivan riittävän fyysisen rasituksen melko passiivisten konferenssipäivien jatkoksi. Sunnuntaina toisten harkkojen päätyttyä olin jo täysin varma, että seuraava tiistai menisi lepäillessä. Lauantain Maruseki-vierailu puolestaan osoitti taas kerran, että Japanilainen ruoka on hyvää, ja jos vaan sopiva tilisuus koittaa, menen käymään mahdollisimman pian uudestaan. Saman henkilön alullepanema Hanabi onkin jo tullut hyvin tutuksi.

Sain pitää opettajalle seuraavaa vielä parin tunnin ajan seuraavana maanantaina, kun hänelle näytettiin vähän Tamperetta ja käytiin lounaalla ennen Helsinkiin siirtymistä. Mitään erikoista kerrottavaa siitä ei jäänyt, mutta sainpahan "ilmaisen" lounaan. Ja mahdollisuudet käyttää japania on ehdottomasti aina tervetulleita, sillä en halua missään tapauksessa päästää kielitaitoa ruostumaan. Ja opettajan vierailu osoitti taas, että kyllä se ruostuu, jos sen jättää ulos sateeseen makaamaan vuosikausiksi ilman sen kummempaa käyttöä.

Pahin kirjoituspuuskani taitaa olla jo laantumaan päin, joten viesti loppunee alun uhkailuista huolimatta melko lyhyeen. Tulevaisuudensuunnitelmista voisi kuitenkin vielä jotain mainita. Ja sen, että tällä hetkellä taustalle on vakiintunut Hooverphonic. Ensi viikko tulee loppumaan lyhyeen, kun otan pitkäperjantain lisäksi torstain lomaa töistä ja lähden tutustuttamaan vanhempiani kevään valoon. Pääsiäistä en kuitenkaan kotiseudulla aio viipyä, vaan palaan parin kolmen päivän kuluttua viettämään sitä kaveriporukan kesken. Kokonaisuudessa lomasta tulee siis viisipäiväinen, enkä muista moista viettäneeni sitten joulun, jos silloinkaan. Tekemisen puutteesta tulen kuitenkaan tuskin kärsimään. Kaiken pahan lisäksi olen vielä keksinyt herätellä eloon piirrustusharrastustani, minkä varmasti viimeistään toukokuun loppuun pakkautuvat sivarin lomapäivät tuovat blogissakin esille.

Tämä taitaa sitten olla tältä erää tässä. Lisää blogia luvassa sitten, kun sitä taas joku innostuu kirjoittamaan. Se saattaa olla hyvinkin pian, mikäli viimeaikojen merkit pitävät paikkansa ja tulkitsen niitä oikein. Tai jos sattuu tulemaan tylsä iltapäivä. Tai jos satun katsomaan animea viiniä lipittäen. Tai jos vaan tulee jotain tärkeää kirjoitettavaa, joka kiinnostaisi lukij... ei, tuo viimeinen ei kyllä tule tapahtumaan koskaan, mutta eiköhän tämä blogi sätki hengissä siitäkin huolimatta vielä hyvän tovin.

ITK 2011 kokemuksia, 2. päivä: streamia

Kirjoitetaan nyt päiväkirjamaiseen tyyliin, kun sellaisella tuli päästyä hyvään alkuun. Joten sen kummempia jaarittelematta menen suoraan asiaan. Ja pysyn siinä, ainakin pari ekaa lausetta.

Konferenssin toinen päivä ei sisältänyt ohjelmanumeroita, joissa olisin varsinaisesti ollut mukana, mutta taustalla häärääminen vei kuitenkin melko tehokkaasti koko päivän. Jonkin verran aikaa löytyi myös kiertelylle ja jopa tauon pitämiselle, mutta ei lähellekään tarpeeksi, jotta olisin voinut rauhoittua ja kuunnella jonkin kokonaisen esityksen keskittyneesti.

Päivä alkoi konferenssin avajaisilla (koska, kuten viime kirjoituksessa mainitsin, ensimmäinen päivä ei ollut varsinaisesti osa konferenssia), joka videoitiin ja lähetettiin livenä nettiin. Heti perään siirryin seuraamaan takarivistä, kun ConEx-projektin tutkijapuoli piti esityksensä. Omaan ohjelmaani oli kyllä merkitty myös joukko muita esityksiä, mutta en lopulta seurannut niistä mitään. Jonkin aikaa tuli oleskeltua myös posterinäyttelyssä, jossa yhtenä posterina oli edellä mainitun tutkijakaksikon ConEx-posteri. Sivussa tuli myös vaihdettua pari sanaa mahdollisesta yhteistyöstä Mobiilikesäkoulun kanssa. Virallisesta ohjelmasta mainitsemisen arvoinen lienee vielä poliittinen vaalipaneeli, jossa tekemäni keskustelunäkymä pääsi jo ihan kivasti esille (tosin olisi voinut etukäteen kertoa, niin olisi voinut varautua vähän paremmin...).

Virallisen ohjelman loputtua tuli käytyä pikaisesti pomon sviitissä skumppalasillisella, mutta matka jatkui nopeasti työkavereitten matkaan keskustaan, jossa odotti kreikkalaisen ravintolan mielenkiintoinen tunnelma. Ruoka maittoi ja viini rentoutti tunnelmaa entisestään, mutta erityisesti jäi mieleen paikan tarjoilija. Palvelu oli erinomaista valtavasta kiireestä huolimatta, eikä tarjoilija peitellyt kiirettä vähääkään. Seitsämän hengen seurueemme vakuutteli kovasti, ettei palvelun hitaus häirinnyt (ravintolassa oli yksi kokki, ja juuri ennen meitä tuli paikalle iso seurue). Oma annokseni oli simpukoita tomaattikastikkeessa ranskalaisten kanssa, mikä maistui oikein hyvin, mutta aiheutti sen, että vaikka annokseni tuli ensimmäisenä, olin viimeisenä syönyt. Kun onnettoman sattuman kautta jouduimme juomaan vielä kolmannen pullon viiniä, oli ravintolasta poistuessa sen verran mukavaa, että matka jatkui läheiseen pubiin. Pari oikein hyvää olutta myöhemmin siirryimme takaisin hotellille, jonka "yökerhossa" meni miesväeltä vielä muutama tunti. Sen erityisempää tarinaa ei illasta jäänyt kerrottavaksi, mutta tulipahan verkostoiduttua, edes oman väen kesken.

Tänään on siis luvassa vielä oma esitys puolen tunnin kuluttua, joten lienee aika mennä sinne valmistautumaan. Toivottavasti pääsen sen jälkeen hyvissä ajoin lähtemään Tampereelle päin, sillä siellä odottaa jo Japanista saapunut opettaja ja kendoharkat seitsämästä eteenpäin. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin.

ITK 2011 kokemuksia, 1. päivä: saapuminen ja wiki-workshop

Tätä viikkoa on odotettu kauan. Töissä odotus on ollut lähinnä pelonsekaista deadlineja karttavaa odotusta, joskin itse olen tapani mukaan jättänyt sressaamisen muille ja tehnyt asiat niin hyvin kun jaksan. Ja vaikka itse sanonkin, olen jaksanut aika hyvin, kiitos aivan loistavasti alkaneen vuoden. Töitä on kyllä riittänyt, ja on siitä vähän kavereille tullut valiteltuakin, mutta tuskin mitenkään pahasti. Mutta kuitenkin, tällä viikolla eli tarkemmin keskiviikosta perjantaihin on Hämeenlinnassa ITK-konferenssi (Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa). Kyseessä on alan suurin konferenssi, jossa on tänäkin vuonna n. 1500 kävijää.

Ensimmäinen kokemukseni ITK:sta on itse asiassa viime vuodelta. Kun kävin sivaripaikkaa varten "työhaastattelussa" TRIMmissä, niin haastattelijani ja paikan pomo (ja konferenssin pomo...) suositteli käymään kyseisen konferenssin tutkijatapaamisessa, joka on opiskelijoille ilmainen. Keskiviikkona on siis joka vuonna varsinaisesta konferenssista irrallinen workshop-päivä, jossa ei ole esityksiä vaan eri organisaatioiden järjestämiä maksullisia ja maksuttomia workshopeja ja asiantuntijatapaamisia. Ja itse olin siis yhdessä workshopissa mukana järjestäjän taholta. Workshop oli Helppokäyttöiset wikit opetuksen tukena, ja olin toisena kouluttajana lähinnä teknisen asiantuntijan roolissa. Sisältö tuskin kiinnostaa kovin montaa lukijaa, eikä tällä hetkellä juuri kirjoittajaakaan, joten ohitan sen mainitsemalla "kokeiltiin wikejä". Ihan hyvin se mielestäni meni, eikä kukaan ainakaan ihan suoraan haukkunut pystyyn ja vaatinut rahojaan takaisin.

Kronologinen järjestys jäi taas sekavien mielleyhtymien jyräämäksi, mutta liekö moinen enää kenellekään yllätys. Kuitenkin, päivähän alkoi siitä kun heräsin (aikaisin...) kahdeksalta lähtevää junaa varten. Workshop alkoi vasta iltapäivällä, mutta toinen roolini konferensissa vaati alkuvalmisteluita jo ennen koko päivän kestävän tutkijatapaamisen alkamista. Jos yli-innokkaasta itk:n ohjelmasivuille linkittämisestä huomannut vielä mitään epäilyttävää, niin tässä vaiheessa paljastan, että kyseinen sivusto (siis vain ohjelma-osuus, muusta itk.fi-sisällöstä en ota pienintäkään vastuuta...) on tekniseltä toteutukselta omaa käsialaani ja ideoita se on saanut tutkimushankkeesta, jossa olen mukana. Yhtenä osana siihen kuuluu puheenvuorojen live-videon (ja myöhemmin tallenteiden) liittäminen konferenssin ohjelmaan, kunkin puheenvuoron/esityksen yhteyteen. Tutkijatapaamisen alkupuheenvuoro haluttiin lähettää livenä nettisivuille. Konferenssiin piti siksi saapua aamulla tarkistamaan kameroiden ja videolähetyksen toimivuus ja laittamaan se puheenvuoron alettua käyntin. Käynnistyksen onnistuttua kelvollisesti, siirryin jo lounaan kautta kohti workshopiani. Huomenna homma kuitenkin jatkuu, sillä tällä kertaa videota lähetetään lähes koko päivän ajan.

Konferenssisivujen toteutukseen liittyen oleilen paikalla videoinnin lisäksi myös muuten kuulemassa kommentteja ja selittämässä sivujen ideaa ja tekniikkaa. Merkkinä siitä pukeudun paitaan, jossa järjestelmän nimi "ConEx" lukee tyylikkäästi valkoisin kirjaimin mustalla pohjalla. Huomenna saan paremman kuvan, mitä kyseinen rooli käytännössä tarkoittaa, mutta muuten päivä pitäisi olla hieman helpompi, sillä ei tarvitse esiintyä. Perjantaina on sen sijaan luvassa yksi esitys, jossa olen yhtenä puhujana, mutta siitä lisää tuonnenpana.

Tällainen raportti tällä kertaa. Valitan tekstin huonosta laadusta ja sisällön kuivuudesta. Illalla kyllä käväistiin työporukalla ravintolassa, mutta ei siitäkään jäänyt mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Lohisalaatti oli kyllä hyvää, vaan ei sekään kuin juuri ja juuri mainitsemisen arvoisesti. Huomisesta saattaa löytyä muutakin sanottavaa, kun lienee parasta olla illanviettoseurassa mukana (enkä oikeastaan pistä vastaan, sillä kuivaahan tämä muuten olisi...). Nyt on kuitenkin parasta panna maate, sillä videolaitteita pitää olla tarkistamassa aamusta hyvissä ajoin, ja sitä ennen pitäisi ehtiä hotellin aamupalalle.