Rumbling Hearts

Hetki aikaa, tauko keskelle viikkoa. Katsottuani viisi jaksoa Your Lie in April laitan koneelta vielä löytyviä anime-soundtrackeja soimaan. Tajuan hyväksyväni ajatuksen siitä, että kuuntelen tänään Kimi ga Nozomu Eien musiikkeja. Muutama minut tunteva tietää, että jos todella pidän jostain
musiikista, en todellakaan kuuntele sitä toistolla päiväkausia. Säästelen kappaleita kuin ne olisi harvinaisia mausteita, joiden makua voi todella arvostaa vain jos sen kokee tarpeeksi harvoin. Välttelen viimeiseen asti kuulemasta pieniäkään pätkiä, ja ärsyynnyn suunnattomasti jos joku päättää laittaa jotain sellaista soimaan ilman sen syvempää ajatusta. Kyseisen animen musiikkia kuuntelin viimeksi luultavasti ennen ulkomaille muuttoa, yli kolme vuotta sitten.

Liian paljon, parin viimeisen vuoden aikana, olen ajelehtinut elämäni mukana. En ole välittänyt siitä, koska minulle on tapahtunut niin paljon hyvää, osittain siitä johtuen ja osittain siitä huolimatta. Olen päässyt uralle, jossa on helppo pysyä, jossa pysymisestä palkitaan, ja josta poikkeamisesta rankaistaan. Pyrin saavuttamaan tavoitteita, jotka kuuluvat sille uralle. Jos nyt kerrankin ottaa esille konkreettisia esimerkkejä koodareille niin mukavan tutun abstraktion sijaan, niin käytännössä olen ohjannut arkeani kahden uran mukana, joista toinen on työ ja toinen kendo. Työni kohalla olen kaiken lisäksi yhä enenivissä määrin turvautunut päivätyöhöni ja pyrkinyt saamaan intohimoni sammutettua sen pohjalta, mikä on jättänyt monet aikaisemmin hyvinkin mielenkiintoiset projektit selkeästi taustalle. Kendossa oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja tuntuu, että en itsekään ole erityisemmin muuttunut, ellen sitten hieman vähemmän innostuneeksi. Edistyminen tuntuu olevan täysin kiinni siitä, miten paljon muuta aikaa uhraan harjoittelulle, miten monena viikonloppuna jätän ottamatta univelkaa kiinni ja pakkaan aamuseitsämältä kendokassiani. Eikä se koskaan tunnu olevan tarpeeksi, kilpailuissa pärjään tuskin senkään vertaa mitä ennen.

Mutta mitä minun pitäisi asialle tehdä? Ainoat vaihtoehdot tuntuu olevan, että luovun kunnianhimostani joko työtä tai kendo kohtaan, ja käytän aikaani jollain tavalla palkitsevammin. Kun löydän hetken aikaa ajatella, tajuan onneksi melko nopeasti, ettei kyse ole siitä iänikuisesta kiireestä, ajan puutteesta tai tekemättömistä töistä. Jos on joutunut oravanpyörään ja haluaa pitää tauon, ei ole mitään hyötyä yrittää ottaa suurempia harppauksia ja toivoa saavuttavansa jonkinlaisen suvannon omien ponnisteluiden ansiosta. Ainoa vaihtoehto on hidastaa, astua sivuun, ja katsella edes hetken verran pyörää ulkopuolelta. Oli se sitten vaikka keskiviikkona!

Kaikista toiveistani ja uskomuksistani huolimatta epäilen vahvasti, että en valitettavasti ole mitenkään erityislaatuinen tai poikkeava yksilö. Siksi luulen, että en ole yksin, kun huomaan tarvitsevani etäisyyttä maailmaan, omaan elämääni ja ylipäätään itseeni. En pidä siitä, miltä sana "todellisuudenpako" kuulostaa, mutta se tuntuu kaikesta huolimatta varsin kuvaavalta. Olen kuitenkin eri mieltä sanan negatiivisen sävyn kanssa, ja pidän jonkinlaista irtautumista todellisuudesta ainakin omalla kohdallani tarpeellisena. Enkä olisi lainkaan varma, että tästä todellisuudesta löytyy välttämättä kaikki se, mihin meidän kannattaisi panostaa ja uskoa. Puuttumatta nyt millään tavalla mihinkään hengellisiin asioihin, tarkoitan vain korostaa sitä, miten tärkeää on elää muutakin kuin omaa elämää. Jos haluaa saada omasta elämästä kaikean, mitä elämiseltä kaipaa, jotuu sen eteen uhraamaan paljon, eikä lopputulos ole juuri koskaan sitä mitä toivoisi.

Joku tähän asti kirjoituksen lukenut saattaa hieman arvuutella, mitä tämä kaikki höpinä oikeastaan tarkoittaa, paitsi että olen selvästikin juonut pulloni loppupuolelle. Tässä vaiheessa olen hieman ajanut itseni pussiin, enkä ole ihan varma, pitäisikö jakaa jonkinlaisia neuvoja, antaa epätoivon kipinän syttyä joka kodin nurkkaan, vai julistaa maailman pelastavan animen ilosanomaa. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mieleen hiipii vähitellen myös huominen työpäivä ja herätyskello kuuden tunnin yöunien jälkeen. Okei, seitsämän, kauan eläköön joustava työaika. Mutta itselleni osaan tässä vaiheessa sanoa yhden asian: ota aikaa, pidä tauko.

Tällä saatteella, valmistelen muutaman kappalen musiikkia kännykkään ja lähden rauhalliselle kävelylle läpi keskiöisen skotlannin. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin graniitinharmaan keskustan sijaan kävellä järven rantaan ja istahtaa laiturille, vapaat juuri ja juuri vedessä, ympärillä täydellinen hiljaisuus ja maailma täynnä toisenlaista todellisuutta.