Animen toinen tuleminen

Viikko sitten oli todella virkistävää kirjoittaa blogia pitkästä aikaa. Ja heti seuraavana päivänä, ellei jo aiemminkin, alkoi sormet syyhyämään ja teki mieli jatkaa kirjoittamista. Hillitsin kuitenkin itseni, koska pelkäsin peloittelevani sekä lukijat että itseni yhtäkkiä alkavalla liian tiiviillä kirjoittelulla. Kerran viikossa kuulostaa ihan riittävän haasteelliselta aikatauluun sovittamisen ja järkevän asian löytämisen kannalta, joten pyrin pysymään nyt tovin aikaa siinä.

Tällä kertaa ajattelin purkaa viikonloppuna kertynyttä hyvää oloani kirjoittamalla vähän kaikenlaista animesta ja siitä, miksi sitä olen katsonut joskus niin paljon, joskus niin vähän ja taas viime aikoina enenevissä määrin. Viesti saattaa olla vähän kuivaa luettavaa niille, joita aihe sinällään ei kiinnosta, mutta koitan tehdä parhaani pitääkseni heidänkin mielenkiinnon yllä. Eikä sitä tosiaan aina tässä vaiheessa tiedä, mitä lopulta tuleekaan kirjoitettua. Mutta, ensin tee hautumaan ja sopivaa musiikkia valitsemaan.

Illan valinnat ovat valkoinen ja (ainakin alkuun) Cocco.

Viikonloppuna tuli vietettyä usean aiemman tavoin aikaa kendon kautta tutustuneessa kaveriseurassa. Illan aikana tehtiin ruokaakin (ihan onnistunutta yakiniku-kastiketta ja lihaa kasviksilla), mutta elokuvien katselu oli tällä kertaa pääosassa. Aluksi oli luvassa Ghiblin Laputa. Lähes minkä tahansa Ghiblin elokuvan tavoin, voin suositella elokuvaa varauksetta kenelle tahansa. Aloin jo kirjoittamaan listaa omista suosikeistani, mutta koska kaikki ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, tyydyn mainitsemaan vain Nausicaän, joka vetoaa voimakkaimmin sisäiseen luonnonsuojelijaani passiivisen ja väliinpitämättömän ulkokuoreni läpi.

- - -

Ps. (11.2.2011)

Tässä välissä vierähti sitten melkein viikko taas, enkä koskaan saanut yo. kirjoitustani valmiiksi. Voisin toki yrittää kirjoittaa sen loppuun, joskus, mutta pelkään pahoin, että se jäisi vain julkaisemattomiin kirjoituksiin, kunnes joku päivä totean sen turhaksi ja poistan. Joten julkaisen tämän nyt keskeneräisenä. Toivottavasti siitä on sellaisenaankin iloa jollekin. Ehkä tärkein syy julkaisemiseen on se, että saan asian pois mielestäni, ja voin vapaasti keskittyä seuraavaan kirjoitukseeni. Mikä ei varmastikaan tule olemaan kaukana, sillä viime aikoina kirjoittamishaluni on vain päivä päivältä kasvanut. Sen ansiosta, bonuksena spontaani runo :). Heh, mitähän siitäkin tulee, kokeillaan:

yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta,
 on elämä
kaksikymmentäkolme vuotta,
 on elämä
kolme vuotta,
 on elämä,
jota ei ole, vaan joka on me

elämä ei ole
 kolme vuotta
elämä ei ole
 kuusitoista vuotta
elämä ei ole
 kaksikymmentäseitsämän vuotta,
vaan nyt, kaikki ne vuodet, eikä yksikään niistä
 on me