Myös pohjoisessa on elämää

Tänään ehkä huomasin jotain. Joskus tarvitsee olla itsekseen, ehkä yksinkin, jotta voi tietyllä tavalla heittäytyä tilanteeseen. Sen tiesin. Mutta se ei välttämättä ole sitä, että olisi yksin, vaan että olisi mahdollisimman vähän ihmisiä, joita tarvitsee olla huomioimatta, jotta pystyy heittäytymään. Se on riittävän iso haaste yksinkin, joten en kuvitellut, että se voisi mitenkään muuten onnistua. Saatoin olla väärässä, saa nähdä.

Viime kerrasta on aikaa, kiire on kova, paljon on tapahtunut, ajatukset virtaa, ja kaikkea muuta sitä rataa. Jotta välttyisin edes jossain määrin itseni toistamiselta, niin siinä taas nuo perusaiheet heti kättelyssä yhteen virkkeeseen tiivistettynä. Musiikkina Lucy Schwartz, johon törmäsin, sattumalta toistamiseen, What Maisie Knew'n lopussa. Kunhan kantrivaikutteet pysyy riittävän hyvin piilossa, tarjoaa artisti hienoja melodioita.

Kohta kuukausi pohjoisessa, siitä kolme viikkoa töissä ja omassa kämpässä asustellen. Loppujen lopuksi totuttelua oli varmaankin enemmän ajatuksessa kun käytännön asioissa, jotka kyllä aina välillä osaa edelleen vaivata, mutta lopulta olosuhteet huomioiden on kuitenkin sujunut paljon odotuksia helpommin. Pienempiä hyviä ja huonoja yllätyksiä on aina välillä tipahdellut, mutta sitä mukaa kun elo alkaa vähitellen tasaantumaan, alkaa tuntumaan siltä, että ei tämä muutos ainakaan esteenä tavoitellulle nautinnolliselle elämälle ole. Vielä puuttuu kiinteä netti, tietokonepöytä, seinätauluja ja teekannuja, mutta lattia on (riittävän) puuta, keittiön työtasolle mahtuu levittämään korvapuustitaikinan, lämpöpatterit toimii ja melkein joka huoneessa on kello.

Vajaan vuoden etätöitä tehtyä (ja siitä puoli vuotta osa-aikaisena) tuntuu siltä, että normaali työnteko ja puoli yhdeksästä viiteen työpaikalla oleminen vie valtavan suuren osan ajasta. Olkoonkin, että tunnin lounastauko on usein lähes pakko hyödyntää lounaan lisäksi (tai sijaan) aivan muiden kuin työasioiden hoitamiseen, tuntuu viiden jälkeen kotiin tullessa siltä, että ei mitenkään jaksa ja ehdi tehdä kaikkea sitä mitä joskus aiemmin jaksoi. Tiedä sitten liittyneekö se jotenkin leppoisampaan työtahtiin yliopistolla työskennellessäni, mutta loppukesästä oli pakko irroittaa otetta muutamista meneillään olevista ja potentiaalisista projekteista, sen lisäksi, että piti saada itsensä irtisanottua työsuhteesta. Palkkatyön puolesta hieman helpotti, että yliopistotyösuhteelle tyypillisesti työsopimuksia oli pienissä pätkissä ja viimeisin (kolmen kuukauden jakso) loppui sopivasta seuraavan työn alkuun. Kuitenkin hieman se kirpaisi jokaisen projektin kohdalla, joista piti jättäytyä pois. Mutta tavoite oli jo pitkään ollut lähteä etenemään ammatillisesti hieman eri suuntaan kuin mihin suurin osa niistä projekteista sekä myös työsuhteesta oli viime vuosina ajanut.

Uusi työ on osoittanut monta asiaa, jotkut positiivisempia kuin toiset, useat enemmän tai vähemmän yllättäviä. Yksityiskohdat lienevät sen verran harvoille yhtään kiinnostavia, että sanottakoon vaan yleisesti, että roolitus projekteissa on ollut hieman erilainen kuin mitä odotin. Kovaa työtahtia osasin odottaa, mutta yhdistettynä melko samankaltaisiin työtehtäviin (roolituksesta johtuen) se tekee työntevon helposti melko raskaaksi. Toisaalta olen saanut opetella uusia asioita juurikin siltä alueelta, miltä halusin vahvistaa osaamistani. En ehkä kuitenkaan koe vielä pystyväni käyttämään sitä osaamista täysin, ja toivon jatkolta enemmän erilaisia haasteita. Mutta kuten sanottu, tätä uraa on takana vasta muutama viikko, joten ei tässä mitään suuria johtopäätöksiä voine tehdä.

Kuten kronologisesti vinksahtaneelta kirjoitukselta ja sen kirjoittajalta saattaa odottaa, voisin seuraavaksi kertoa vähän aiemmin tapahtuneesta. Täällä tosiaan ollaan, ja keli on vuoroin hieno, huono ja vaihtuu vartin välein, tai vaihtoehtoisesti on jotain käsittämättömän outoa kuten sankkaa sumua ja auringonpaistetta. Tänne päästiin autolla, mikä osoittautui monin puolin onnistunneksi vaihtoehdoksi lentokoneelle (myös junaa ja bussia mietittiin, mutta ensimmäinen olisi kustantanut mahdottoman paljon ja jälkimmäinen ollut järkyttävän pitkä ja rankka). Iso kiitos kuuluu vuokraamosta saadulle, hieman maksettua paremman luokan autolle, joka osoittautui monella tavaa mukavaksi menopeliksi, ja söi lisäksi suurimman osan muuttotavaroista, kunhan käytti tarpeeksi aikaa pakkaamiseen. Näkymät Skotlannin "moottoriteillä" oli myös sen verran vaikuttavat, että ajaminen ei ollut lainkaan niin tylsää kun mitä tuli etukäteen pelättyä. Pari pysähdystä enemmän olisi voinut matkan varrella tehdä, mutta sen verran kuluttavaa muuton suunnittelu oli jo näinkin, että kaikki ei-välttämätön jäi väistämättä hyvin pienelle huomiolle. Mutta loppujen lopuksi väliaikaisessa kämpässä riitti alle viikko, sillä heti ensimmäisen näytön jälkeen tärppäsi ja pääsimme muuttamaan omaan kotikoloon. Jos nyt kattokerroksen kämppää koloksi voi sanoa. "Täysin kalustettu" asunto ei kuitenkaan sisältänyt esim. yhtäkään tuolia, mutta vähitellen asunnosta näyttää tulevan oikein mukava.

Valitettavasti kello alkaa tässä vaiheessa painaa silmiä kiinni siinä toivossa, että osaisin seuraavana yönä mennä maate vähän sopivammalla ajalla ja siten maanantaina pääsisin ylös ilman aamuväsymystä joka väkisin suihkun voimin syrjäytettynä iskee kahta kauheammin lounaan jälkeen työkoneelle istahtaessa. Siispä se siitä tältä erää, lisää taas kun siihen löytyy aikaa, asiaa ja sopiva mielentila.

Kovin vakavia juttuja

Tahti kiristyy, niin päässä kuin näppäimistölläkin. Vaikka edellisestä kirjoituksesta ei ole kun pari hassua viikkoa aikaa, syyhyää sormet päästä päästämään pihalle kesähelteessä kertyneitä höyryjä. Mutta kuuma ei suinkaan ole syynä tilanteen höyrystymiseen, vaan monen monituiset päässä pyörivät ja päätä pyörittävät päätökset ja haasteet. Luultavastikin tuleva muutto aiheuttaa sen verran edellä mainittuja pyörteitä, että lienee perusteltua odottaa kirjoitustahdin pysyvän myös jatkossa hurjassa vähintään kahden tekstin kuukausivauhdissa. Siitäkin huolimatta, asiaan.

Asiat etenevät, ja viime kerran jälkeen erityisesti työasiat. Lähetin kuun alussa pari työhakemusta, joista toiseen vastattiin melko nopeasti. Sain kutsun työhaastatteluun, ja tavanomaisen hermoja raastavan pohdiskelun jälkeen päätin ostaa lennot ja käydä kokeilemassa onneani. Tarkoitus oli koittaa saada samalle reissulle varattua pari asuntonäyttöä, mutta näyttöjen varaaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut. Yhtenä isona ongelmana oli se, että useimmat vuokranvälittäjät eivät vuokraa opiskelijoille, joidenkin ollessa jopa niin tiukkoja, että vaikka toinen vuokraaja olisi täyspäiväisesti työssäkäyvä, tulee asiakaspalvelijalta samantien luuria korvaan jos mainitsee opiskelijan olevan mukana kuvioissa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti huono maine, mutta en silti pysty täysin käsittämään sitä suunnatonta töykeyttä, joilla opiskelijoihin asunnon etsimisessä suhtaudutaan. Niiltä osin siis etsinnät jatkuu, mutta työhaastatteluun silti menin. Aliarvioituani taas kerran Aberdeenin kesän, saavuin omassa mittakaavassani poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneena lentokentältä kahvilan kautta toimistolle haastateltavaksi, ja olin viidessä minuutissa hiestä märkänä. En antanut sen kuitenkaan haitata menoa, ja haastattelu sujui niin mukavasti kun työhaastattelun ylipäätään voisi odottaa sujuvan. Ilmeisesti olin onnistunut maan tapoihin kuuluvassa virallisessa pukeutumisessa riittävän hyvin, sillä haastattelija katsoi tarpeelliseksi mainita heidän firmassaan olevan rento pukeutumiskoodi. Ilmapiiri ja kaksi haastattelijaani antoivat myös kuvan mukavasta työpaikasta, jonkalaisessa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Ja vaikka nykyiset taitoni eivät täysin kohdannut vaadittavien erityisosaamisalueiden kanssa, osasin ilmaista riittävän selkeästi olevani innokas ja kykeneväinen oppimaan hallitsemaan tarvittavat työkalut. Tämä pääteltynä siitä, että sain pian haastattelun jälkeen sähköpostilla tiedustelun palkkatoiveestani, ja seuraavana päivänä tarjouksen työpaikasta. Mietittyäni muutaman päivän tilannetta totesin, että asunnon saamisen ja rahatilanteen turvaamisen kannalta erinomaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Vaikuttaa siis siltä, että muutaman kuukauden päästä olen koodarina ihan oikeassa ohjelmistotalossa.

Kello on harmillisen paljon siihen nähden, että tulin aloittaneeksi kirjoittamisen ja en malttaisi millään jättää käyttämättä mahdollisuutta jatkaa sitä maailman ääriin, tai ainakin vielä muutaman pitkän kappaleen verran. Päätän siis ottaa vielä kupin teetä ja pysyä koneella vielä vähän enemmän liian myöhään. Mistä huomaankin ihmetyksekseni, etten näy käyttäneen avainsanaa "tee" vielä missään aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Tähän sitä tuskin viitsin laittaa, sillä tämänkertainen kirjoitus ei liittyne asiaan juurikaan paremmin kuin kupissani lojuva juoma siihen huolella ja tarkkuudella haudutettuun teehen, jota olen jo kohta vuoden ajan kaivannut.
Jos nyt koitan keksiä jotain oikeasti merkillistä merkittävää kirjoitettavaa, niin mieleen tulee ainakin yksi asia, joka on pyöriskellyt mielessä viime päivinä. Erinäisistä syistä johtuen erinäisiä projekteja lähinnä webbisivujen toteutukseen liittyen on viime vuosien aikana kertynyt ehkä enemmän kun olisi tarpeen. Nyt kun reissut Suomeen tulee luultavasti harventumaan entisestään ja sitoutuminen täkäläiseen työelämään alkaa, en varmastikaan voi ottaa vastuuta kaikista erillisistä projekteista. Yritän siis miettiä pääni puhki, miten tulisi valita ne, joissa aion olla jatkossakin mukana, ja miten irtautua hallitusti muista.

Mutta voi hyvänen aika kun tämä nyt menee vakavaksi. Ei ole tarkoitus, enkä halua ottaa tavaksi. Siksipä pyrin lopettamaan tämänkin tekstin aina yhtä antoisaan ajatustenvirtaan, jota vihdoinkin kelvollinen Spotifyn onnettomasta Japanilaisen musiikin valikoimasta löytämäni Spitz vauhdittaa. Harmillistä kyllä, että valikoimassa ei ole juurikaan mitään nimekkäitäkään artisteja, joita aikoinaan totuin kuuntelemaan ajoittain hyvinkin intensiivisesti. Eikä tuo Spitz kuulunut niihin, vaikka nimi onkin jäänyt niiltä ajoilta mieleen. Erityisesti Mr. Childrenin kappaleita olen kaivannut jo vuosia, kuten aiemminkin blogissa varmasti mainittu Tomorrow Never Knows. Niitä harvoja kappaleita, joissa sanoitus aukeaa myös minulle ja tuntuu osuvan.

Useasta yrityksestä huolimatta tämä tuntuu nyt menevän vain väkisin vääntämiseksi, jotan parasta vaan luovuttaa tältä erää ja toivoa parempaa onnea ensi kerralla, pahoittelut. Kirjoittamistahti saattaa hyvinkin tiivistyä jatkossa nyt kun on taas uudenlainen tilanne edessä. Pahoittelut siitäkin.

Everything is vain if there is no melody

The music my world
is what I live for, not
but it is what I need to live
. Not a reality but a dream.
A collection of fakes
but it is the music that awakes
myself.

Violin. Piano. The voice
of an angel, is the melody.
Could it be me? No, I think,
to myself but still
could I do it?

Divine? Drunk? Put it how you like,
but I'm will always sing
in my soul, the music
that brakes me, it does.

For vain are my dreams? No
whatever will the future bring
It defines me, the melody
of me is the composer that
is divine
is
drunk.

Love

music 愛してる

日記 (Päiväkirja)

Kevään aikana on tapahtunut paljon. Ja koska tuli aloitettua kauan odotettu (tai ainakin kauan odottamani) kirjoitus niin mahdottoman tylsästi, niin pitänee kompensoida sitä tekemällä lopputekstistä niin monimutkaista kuin vain parin viinilasillisen jälkeen pystyy. On kuitenkin totta, että tämän ja edellisen kirjoituksen välissä on tapahtunut sen verran paljon asioita, että en tällä kertaa edes kuvittele kirjoittavani mitään kattavaa päiväkirjaa niistä. Kaikesta huolimatta tällaisella ajatuksella kirjoitin otsikon, jonka idea johtaa ensimmäisen jakson perusteella ihan hyvältä vaikuttavaan sarjaan Future Diary (未来日記). Valitettavasti paria satunnaista jaksoa enempää aikaa animelle ei ole viime kuukausina löytynyt, joten pyrin ottamaan nyt kaiken irti tästä itselleni ryöstämästä illasta / yöstä. Jos vain jollakulla on hyviä ehdotuksia hienoista ja koskettavista 2007 jälkeen tehdyistä sarjoista, niin otan ilolla vastaan (sitä aiemmista minulla on mielestäni varsin kattava kuva, mutta ehdotuksia saa toki sieltäkin sanoa).

Mutta aloitetaanpas asioiden purkaminen. Ensinnäkin, vuosi Englannissa on osoittautunut oletettua rankemmaksi, mistä syytän paljolti asumisoloja, mutta myös jatkuvaa matkojen järjestelyä, tuttujen ihmisten ja asioiden puutetta, sekä tiettyjen (aika monien) asioiden hoitamisen käsittämätöntä hankaluutta. Kämppääni ei esimerkiksi tule juuri koskaan posti perille (mainospostia lukuunottamatta), vaan sitä pitää käydä kyselemässä alakerran pikaruokalasta. Eikä kysymälläkään saa läheskään kaikkea postia, mikä minulle on lähetetty, ja tästä on seurannut mm. isoja kuluja myöhästyneiden laskujen vuoksi. Mutta ehkä lopetan nyt tähän, koska tarkoitus ei ole haukkua koko maata maanrakoon, vaan kertoa yksinkertaisesti missä mennään ja miksi. Mutta tuli kuitenkin nyt mieleeni, että jos joku on yrittänyt ilahduttaa minua lähettämällä postia viimeisen vuoden sisällä, niin valitettavasti se ei ole onnistunut. Kannattaa lähettää kaikki posti, jonka haluaa tulevan perille, paremmalle puolis(k)olle. Mutta kyllä, vähän hankalaa on ollut, mutta sehän tässä oikeastaan on ollut ideanakin. Kulttuurin tutustuminen tarkoittaa kulttuuriin totuttelemista, eikä se koskaan ole helppoa. Ja ihan tasapainon vuoksi mainittakoon muutama hyvä puoli, joista päällimmäisinä tulee mieleen mukavat tuntemattomat ihmiset (oikeasti, suomalaiset, tässä kohtaa on vaikea yllättyä negatiivisesti missään päin maailmaa), halpa ruoka (30 eurolla syö helposti yli viikon, eikä ollenkaan huonosti) ja kaasuhella (otti aikansa tottua siihen, että pannun lämpenemistä ei tarvitse odottaa).


Mutta jos viimeinen vuosi on ollut hankala, niin sitä tulee luultavasti olemaan tulevatkin, vaikkakin varmaan aika eri tavalla (koska en enää suostu muuttamaan asuntoon, jossa on ruma kokolattiamatto ja vuotava katto). Pitkän, tuskallisen ja äärimmäisen vaikean pohdinnan jälkeen päädyimme nimittäin suuntaamaan katseemme seuraavaksi opiskelupaikan perässä Skotlantiin. No, linkkiä klikanneet saattavat saada kuvasta hieman vääristyneen kuvan tulevasta asuinpaikastamme, joka on yksi Britannian voimakkaimmin kasvavia ja rikkaimpia (lue: kalleimpia) kaupunkeja, Aberdeen. Tässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta täytyy myöntää, että kaupunki oli kyllä aikalailla minun makuuni. Melkein hävettää myöntää, sillä rahat ovat pääosin peräisin öljystä, jonka avulla yksi tärkeimmistä satamakaupungeista on päässyt rikastumaan.

Oli miten oli, kävimme tosiaan Aberdeenissa vierailulla ennen päätöstä opiskelupaikan vastaanottamisesta. Vierailua edelsi viikon visiitti Suomessa. Se sai ajatukset ainakin omalta osaltani hieman siihen suuntaan, että Suomi olisi oikeastaan aika mukava paikka asua, ja moni asia hoituu niin paljon helpommin.

Mutta Skotlannista oli siinä vaiheessa mielikuva sateisena, kylmänä, etäisenä paikkana jossa ei löytyisi oikein mitään mielekästä tekemistä, ja Aberdeenista pikkukylänä, jonka anti jäisi monelta osin esimerkiksi Tampereen tai jopa Jyväskylän taakse. Mutta heti kun aloimme kolmen päivän visiitin Aberdeenissa, ennakkoluulot piti heittää samantien romukoppaan. Lähes koko ajan paistoi aurinko, jopa siinä määrin, että sain kesän ensimmäiset palovammat. Palovammoja edelsi useamman tunnin kävely läpi kaupungin, yliopistokampuksen ja hiekkarannan sekä visiitti huvipuistoon, joka vaan sattui tulemaan eteen.

Aberdeenin yliopisto oli myös varsin vakuuttava. Mainitsen tämän erikseen ihan vaan siksi, että saan liitettyä mukaan kuvan kampuksesta. Eikä kyseinen otos ole ainoa, jota kuvatessa tunsi olevansa vierailulla jossain keskiaikaisessa linnoituksessa. Sisätiloihin ei (kirjastoa lukuunottamatta) valitettavasti päässyt tai ollut aikaa tutustua, mutta jo pelkästään tuollaiseten rakennusten ympäröimänä opiskeleminen on varmasti vaikuttava kokemus. Mutta jotain tuollaista saattoi kyllä olettaakin yliopistolta, joka on perustettu 1400-luvulla.

Edellä mainittujen lisäksi kaupungista löytyi mm. useampia isoja ostoskeskuksia, kivoja kahviloita, kohtalaisen hyvältä vaikuttavat bussiyhteydet sekä kaikenlaista kulttuuria, joka on varmasti tutustumisen arvoista. Aberdeen oli siis hieno, joten jouduimme yhteistuumin toteamaan, että vaihtoehto "ei muuteta kaupunkiin, josta kumpikaan ei tykkää" oli suljettava pois laskuista. Ja loppu onkin historiaa, ainaki muutamien vuosien päästä. Tällä hetkellä tilanne on se, että etsimme epätoivoisesti asuntoa ja minä töitä (joskaan se ei vaikuta ihan niin epätoivoiselta kuin asuntojen suhteen). Nykyisten töiden jatkaminen on myös vaihtoehtona, mutta sitä varten pitäisi sopia kaikenlaista ja saada vähän vakaampi työsopimus, mikä on yliopistomaailmassa tällä hetkellä vähän hankala tavoite.

Enough of me, siirtykäämme ajatusten virtaan, joka vie mukanaan niin mielen kuin järjenkin. Tässä vaiheessa lisättäneen kirjoituksen tunnisteisiin (labels) höpinä. Asia vaikuttaa siis hyvin vahvasti tällä hetkellä siltä, että jatkossa tämä blogi tullaan julkaisemaan Skotlannin Graniittikaupungista. Vaikka olenkin päällisin puolin hyvin huolissani monista yksityiskohdista, joita muuttamiseen ja uudessa paikassa asumiseen liittyy, näen edessäni kuitenkin jälleen uuden mahdollisuuden tutustua uuteen kulttuuriin. Ja ennen kaikkea näen tällä kertaa mahdollisuuden myös aloittaa jollain tavalla alusta, sillä urani osalta olisi Suomessa ollut suuri mahdollisuus jämähtää paikalleen. Jos vain kaikki menee hyvin, saatan päästä isoin harppauksin eteenpäin seuraavien vuosien aikana. Raha-asiat huolettavat melko paljon, ja niiden mukana tulevat asunnonhankintaongelmat (tiesin Aberdeenin olevan kallis, mutta en kuvitellut lähellekään niin kallista miksi se osoittautui). Mutta jos vain saan kokopäiväisen kohtuullisesti palkatun työn, niin mitään suurempaa syytä huoleen ei pitäisi olla.

Tässä vaiheessa huomaan, että vaikka kuinka yritän sitä vältellä, kirjoitus siityy aina väkisinkin jonkin mutkan kautta Aberdeeniin. Tämä ei suinkaan ole tarkoitukseni, sillä haluan nimenomaan päästä hetkeksi irti kaikesta suunnittelusta ja tulevaisuuden maalailusta erilaisilla mustan ja valkoisen sävyillä. Liekö se viini, vaiko jokin mielen sopukka jonka kyseinen litku on vapauttanut, mutta nämä asiat tuntuvat pyörivän päässä turhankin paljon. Jotenkin niistä pitäisi päästä hetkeksi eroon. Jotenkin minulla on kuitenkin olo, että olen tilassa, jossa itsesensuuri on alittanut sen vähimmäistason, minkä haluiaisin julkaisemalleni tekstille asettaa, joten pitäisikö lopettaa vai päästää kerrankin ajatukset valloilleen jopa siinä määrin, että paljastan oikeasti olevani vain keskinkertainen kynäniekka? Ei suinkaan, vaan lopetan tähän, jos en muusta syystä niin siksi, että vielä pystyessäni pääsen jakamaan tämän ihastuttavan tekstin kaikille sadoille (tai sadalle) kavereilleni Facebookissa. Kommentoikaa, hyvänen aika sentään!

Lisaboy ja the Day of Rebirth

Kolmetoista vuotta sitten. Herranen aika sentään, kun siitä on pitkään.

Sinällään kiva huomata, että olen jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ollut kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitä oikeasti haluan tehdä, ainakin jollain tavalla. On väistämättömän nostalgista kuunnella omia sävellyksiä ja lukea niihin merkattuja päivämääriä vuosituhannen alusta. Jopa siinä määrin, ettei tästä kirjoittamisesta oikein tule mitään. Mutta silti, en kyllä tiedä olenko saavuttanut oikeastaan mitään, jos miettii mitä kaikkea aikoinaan tein ja halusin. Tykkäsin säveltää, joten sävelsin. Tiesin, että haluaisin olla säveltäjä, mutta en oikeastaan liikkunut lainkaan siihen suuntaan.

Tässä välissä soimaan jotain vähintään yhtä nostalgista, upeaa musiikkia. Näihin tulen vielä palaamaan joskus, mutta vielä tällä kertaa jätin viinipullon avaamatta, kun kello ehti jo ihan ensimmäisillä riveillä yli yhden. Ensi kerralla sitten.

Jottei kirjoitus jäisi tyngän lisäksi muutenkin täysin vaille sisältöä, voisin vaikka kertoilla suunnitelmista ja suunnittelemattomuuksista tulevaisuuden varalle. Ensi viikolla on luvassa työreissu Suomeen, mikä tietää paria yötä matkustamista ja viikon verran epäilemättä hyvin kiireisiä työpäiviä. Kyseessä on siis samainen ITK-konferenssi, josta taisin joskus blogiinkin kirjoitella. Töiden lisäksi pääsen kuitenkin toivottavasti osallistumaan yksiin kendotreeneihin kotiseurassa, mikä on ehdottomasti parin unettoman yön arvoista (joskin unettomat yöt saattavat tehdä treeneistä vähemmän onnistuneet kuin toivoisi). Yritän parhaani mukaan näyttää monipuolisen harjoitteluseuran ja erilaisten opetustyylien ansiosta tapahtuneen kehityksen.

Reissuviikon jälkeen on Englannin puolella luvassa erinäsitä ohjelmaa, muun muassa Delainin / Within Temptationin konsertti (pitäisi varata majapaikka ja matkaliput), suomen opettamista, kendokisat (London Cupista kirjoittanen myöhemmin enemmänkin) ja niihin valmistumista, graduointiin valmistumista, sekä ehkä joskus päätös siitä missä maassa seuraavat viisi vuotta pitäisi viettää...

Mutta nyt lienee parasta painua maate. Huomennakin odottaa epäilemättä hyvin kiireinen työpäivä. Kommentoikaa hyvät ihmiset, se on kivaa!

Harjoittelurutiinit

Ajattelin kirjoittaa lyhyen jutun siitä, miten olen treenannut viimeisen puolen vuoden ajan. Tarkoituksena on lähinnä vaan kertoa omat rutiinit ja ehkä antaa jotain vinkkejä sellaisista kiinnostuneille. En kuitenkaan yritä esittää osaavani mitenkään erityisemmin ketään neuvoa, omaksi ilokseni minä edelleen vain kirjoittelen.

Leicesterin omalla seuralla kendotreenejä on harmillisesti vain kerran viikossa. Vaikka uusi harjoitteluseura ja uudenlaiset tavat harjoitella tekevät treenaamisesta haastavampaa, ei yksi kerta viikossa riitä. Paikallisilla kendokoilla (joita on noin 2-5 jossain määrin aktiivista) on tästä syystä tapana käydä treenaamassa lähiseudun muissa seuroissa kutakuinkin viikottain, joskus useammankin kerran viikossa. Kutakuinkin säännölliseksi treenivuoroiksi on siten muodostunut maanantain 2h treenit paikallisella dojolla ja keskiviikon n. 1,5h treenit Birminghamissa (vajaan tunnin ajomatka). Maanantain treeniin tulee sopivasti lisäksi noin vartin reipas kävely suuntaansa.

Kaksi kertaa viikossa ei sekään ole ihmeemmin, mutta keskiviikon 6. danin tasoinen opetus ja vastustajien monipuolisuus (n. 10-vuotiaista venäläislapsista maajoukkuemanageriin) auttaa edistymistä paljon. Siltikin, kaksi kertaa viikossa on jo fyysisen kunnon ylläpitämisen kannalta vähän. Tästä syystä päätin syksyllä lisätä rutiineihin muutakin kuin kendoa. Kotiseurasta oli jäänyt mieleen puheenjohtajan välittämä vinkki pilatesin ihmeellisestä voimasta, joten pienen googlettelun jälkeen törmäsin tällaiseen:

Parin kerran jälkeen totesin 15 minuutin pilates-treenin olevan juuri sitä, millä sain parannettua sellaista lihaskuntoa, joka auttaa myös kendossa. Päätin tehdä treenin 3-4 kertaa viikossa (muulloin kuin kendopäivinä), oli miten kiire hyvänsä. Tähän mennessä treeni tuntuu toimineen erittäin hyvin, ja huomaan vatsa- ja selkälihasten parantuneen selvästi.

Useimpina viikkoina tuntuu kuitenkin, että jotain jää edelleen puuttumaan. Viikonloppuisin tarjoutuu yleensä tilaisuus tehdä vielä n. tunnin verran erilaisia jumppavideoita hyvässä seurassa, mikä täydentää sopivasti viikon treeniä vähän intensiivisemmällä harjoittelulla. Esim. Jillian Michaels on tullut tutuksi, ja valitettavasti myös Blogilates...

Vielä viimeisenä asiana muistutus, jonka Japanissa ollessani vanhassa seurassaan vieraillut senpai sanoi vinkkinä kaikille: muistakaa venyttely! Tästä olen luistanut liikaa, joten viime päivinä olen pyrkinyt saamaan myös siihen vahvan rutiinin. Venytellä kannattaa joka päivä, ja itse koen parhaaksi käyttää 10-15 minuuttia venyttelyyn sopivasti ennen nukkumista (monet venytykset onnistuu hyvin sängyssäkin). Treenien jälkeen venyttelen hieman pisempäänkin, ja yleensä kahteen otteeseen (heti kotiin päästyäni + ennen nukkumista). Helpottaa huomattavasti (hunaja-urheilujuoman / banaanin ohella) lihasten toipumista seuraavaksi päiväksi.

Tällainen kirjoitus tällä kertaa. Kommentoikaa, jos tulee mieleen mitään asiaan tai johonkin muuhun liittyvää!

Kello kaksi yöllä

Käsi kädessä he kävelivät ohi laitakaupungin pienen rautatieaseman. Vasta hetki sitten loppuneesta sateesta ei ollut enää merkkiäkään ilmassa, ja asfaltti jalkojen alla oli kuivaa. Sivukadulla kulki joku yksinäinen valkoisen kahisevan kauppakassin kanssa. Vanhempi pari käveli ja jutteli rauhallisesti ja pysähti istumaan pellon reunaan unohtuneelle penkille. Tuulipuvussa lenkille lähtenyt mies piti rinnalla juoksevaa koiraa löysän hihnan päässä. Nuori ja kaunis nainen pitkässä punaisessa tukassa löi korkokengillään tahtia kellolle, joka muuten olisi unohtanut käydä ja pysähtynyt.

Ruostuneet raiteet kulkivat poikittain kadun yli. Urissa näkyi vielä lammikoita, joista ruosteenpunainen vesi valui hitaasti viereiselle nurmikolle.

- Älä unohda, meillä on vieläkin kiire.

Kumpikaan ei nopeuttanut askeliaan, ei edes ajetellut sitä.

- Näitkö? Tuollaiset kengät haluaisin.
- Ai sellaiset punaiset?
- Mitenniin punaiset? No vaikka punaiset, mutta samanlaisen enkelikuvioinnin ja liian korkeat korot.

- Meneeköhän täällä junia usein? Päästäisiinköhän me nopeammin, jos mentäisiin asemalle ja odotettaisiin seuraavaa junaa?

Kello löi. Aurinko alkoi lämmittää ilmaa ja vähitellen ilma alkoi tuoksua. He kävelivät vielä hetken ja pysähtyivät sitten pellon laidalle. Penkkiä ei näkynyt, mutta punaisessa juoma-automaatissa oli kylmät juomat tarjouksessa. He eivät olleen ajatelleet pitää taukoa, mutta tauko oli ajatellut pitää hetken kiinni heistä.

Pellon läpi kulki tie, joka juuri ja juuri erottui kasvavan viljan seasta. Tien päässä näkyi veden välkähdys.
- Oltaisiinpa otettu uintivälineet mukaan. Voisi käydä kokeilemassa, onko vesi vielä kylmää.
- Pitää varmaan lähteä jatkamaan. Haluatko loput?
- En, juo vaan.

He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja lähtivät päättäväisesti jatkamaan matkaa. Jo pienen hetken päästä käveleminen alkoi tuntua jaloissa. He katsoivat eteenpäin, missä pilvet nousivat tien vieressä olevien rakennusten takaa, valmiina peittämään auringon. Nainen punaisessa tukassa käveli heidän ohitse kiireisen näköisenä.

Kesä

Joskus tuntuu siltä, tai oikeastaan aina tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Se johtuu siitä, että ei ole kuollut. Tai ehkä on kuviteltavissa ihmisiä, jotka on joutuneet niin onnettomaan tilaan, ettei heiltä puutu enää mitään, mutta sellainen on onneksi varmaan aika harvinaista. Ilmeisen sopiva määrä viiniä tuo ...18,7ml. Pitää jatkossa kokeilla useampaakin Espanjalaista.

Valitettavasti kello on paljon, huomenna on työpäivä, ja en viitsi avata toista pikkupulloa viiniä. Muussa tapauksessa saisitte nauttia henkeni tuotoksista huomattavasti pisempään. Mutta jospa kuitenkin kokoaisin loppuun jonkinlaisen tilannekatsauksen.

Kendo on kivaa, mikä tekee nyrjähtäneestä jalasta ikävän vaivan. Ainakin yhdet treenit pitää jättää väliin, toivottavasti ensi viikolla mennään taas kovaa. Toivon kovasti, että ehtisin kehittymään ainakin omasta mielestäni riittävästi yrittämään seuraavaa tasoa sinä aikana kun olen Englannissa.

Yksin asuminen on huomattavan paljon vähemmän ikävää, kun ei tarvitse olla montaa päivää peräkkäin yksin. Ja vielä huomattavan paljon enemmän vähemmän ikävää, kun on joku, joka on lupautunut olemaan vierellä. Kannatti kysyä. Kunpa vain ymmärtäisin ajoissa lopettaa vaatimasta maailmalta aina vaan enemmän.

Tauko

Joskus kaipaa itselleen taukoa. Eikä se tarkoita, että pitäisi ottaa töistä lomaa. Siihen ei auta, vaikka viettäisi joululoman vanhemmilla tekemättä mitään. Enkä tarkoita nyt sitäkään, kun tekee mieli juosta 5 kilometriä satunnaisesti valittuun suuntaan ja ajatella perille ei-mitään päästyään koko paluumatkan sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Tauolla tarkoitan sitä, että ei vaadi itseltään sitä mitä normaalisti vaatii, ja antaa olla laiska ja tehdä huonoja päätöksiä ihan vaan siksi, ettei huvita. Sellaisen tauon minä halusin itselleni joululoman jälkeen, ja sellaisen itselleni otin. Ja pullon viiniä.

Tavan mukaisesti mainittakoon tässä välissä, että kuuntelen tällä hetkellä Nightwishin Ever Dreamia. Mutta en alkuperäistä Century Childin Ever Dreamia (joka ei näytä olevan Spotifyssa, vaikka muut Nightwishin vanhemmatkin levyt näyttävät sinne päässeen). Sain nimittäin joululahjaksi levyn, jolla yhdistyy hienolla tavalla kaksi hieman eri suunnan metalliartistia: livetaltioinnin Showtime, Storytime, featuring Floor Jansen, After Foreverin . Eilen sain vihdoin tilaisuuden kuunnella tuplaCD:n läpi, ja tykkäsin! Vaikka Tarja Turunen on voittamaton Nightwishin perinteisissä kappaleissa, saa Floor jopa joissain niissä levyltä välittyvän yleisön tunnelman kanssa aikaan kylmät väreet. Ja jokaisella kuuntelukerralla innostun enemmän huhtikuussa odottavasta Within Temptationin ja Delainin keikasta.

Ja koska olen niin hyvä menemään asiaan ilman turhia jaaritteluita, mainittakoon vielä jotain päivän viinistä. Jo eilen oli sellainen olo, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo viiniä (kun se täällä on mahdollista aina, paitsi yöaikaan torstain ja sunnuntain välissä). Tänään päätin antaa itselleni periksi. Tutkailin iltapäivällä lähi-Tescon valikoimaa varmaan puolisen tuntia, vaikka valikoima oli täysin outo Alkoon tottuneelle, tai ehkä juuri siksi. Lahjaksi saatu aloittelijan viinikirja opasti perusominaisuuksien tunnistamisessa, mutta englannin viinivalikoiman edessä sekin oli hukassa. Päädyin kuitenkin hieman tavoistani poiketen Ranskaan, koska ilmeisesti sieltä pitäisi ihan oikeasti hyviäkin viinejä löytyä muitakin kun Rosiere. Eikä tuo Red Burgundy Pinot Noir nyt ihan metsään mennyt, tajusin sentään valita jonkun kutakuinkin pelkiltään juomakelpoisen (ei ollut ajatuksena mitään pihviä alkaa tekemään). Mitään ammottavaa aukkoa ei missään tapauksessa lompakkoon ollut tulossa, ja hetken harkitsin jo Australialaista alle 4 punnan Shirazia. Joku päivä pitää kyllä maistaa, vastaako se maan ja rypäleen asettamia odotuksia.

Vuosi loppui. Loppuvuoteen mahtui lopulta kaksi matkaa Suomeen, mikä tarkoitti yhteensä yli kuukautta kotimaan kamaralla. Toisaalta reissaaminen on aina rasittavaa, mutta toisaalta se toi ehdottomasti tarpeellista vaihtelua lopulta aika kylmään ja yksinäiseen ulkomailla asumiseen. Pitäisi vaan opetella ottamaan paremmin yhteyttä ystäviin, koska muuten niitä on aika hankala tavata. Kerrottakoon kuitenkin, ettei täälläkään ole ihan ilman ystäviä tarvinnut olla. Kendo on jälleen ollut pelastava enkeli, kun meinaan pudota liian äkkiä kovalle maan kamaralle ulkomailla asumisen hienoutta liioittelevista unelmistani. Vaikka treeneissä on parhaimmillaakin päässyt käymään vain kahdesti viikossa, saa siitä jotenkuten riittävän viikon liikunta-annoksen ja ennen kaikkea henkisen rauhoittumisen, keskittymisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Ja loppuvuoden huipennuksena pääsin kuin pääsinkin lopulta osallistumaan British Kendo Open Championshipiin. Alkuerissä olisi pitänyt olla kolmen hengen ryhmästä paras, jotta olisi päässyt jatkoon, joten aika oletetusti ottelut jäi kahteen. Ensimmäinen ottelu meni kuitenkin mielestäni hienosti, ja voitin sen 2-0. Toisessa oli liian kova vastus, joka vei ottelun 0-2. Olen kuitenkin omaan panokseen kutakuinkin tyytyväinen. Kestävyyttä pitää selvästi parantaa (pääosin henkisellä puolella), sillä väsymys oli yksi iso syy toisen ottelun tappioon, ja siinäkin olin ottelun alussa vielä vajaan puolen minuutin ajan melko hyvin mukana.

Tässä vaiheessa huomaan, että jotain puuttuu. Katselen kirjoitukseen liitettäviä tageja, ja jotenkin tuo "viini" kaipaisi seurakseen "anime". Mutta niin valitattavaa kun sen onkin, en ole sitten syksyn ainana katsotun Shingeki no Kyojinin jälkeen päässyt minkäänlaisiin kosketuksiin animen kanssa. Jotenkin on aina viime vuosina tuntunut, että pitää tehdä valinta kendon ja animen välillä, eikä se ole ollenkaan kivaa. Ja koska olen todennut fyysisen rasituksen aiheuttavan vääjäämättä onnellisuuden tunteen, on anime jäänyt ikävästi taustalle. Sen verran otakua minussa kuitenkin vielä on, että tällainen muistelu ajaa vääjäämättä selailemaan, mikä voisi olla sopiva sarja katsottavaksi. Ehdotuksia? Eniten kaikista on miellyttänyt n. 2002-2005 julkaissut slice-of-life -tyyliset vähän vakavampaan painottuvat sarjat, mutta olisiko kuitenkin myös tuon jälkeen tehty jotain oikeasti hienoa? Oli miten oli, uusin Trick on aivan pakko nähdä heti kun se vaan on mahdollista (näytetään Japanissa 12.1.)!

Eksyin katselemaan aikoinaan ahkerasti käyttämäni AnimeNfo:n Top 200 Anime -listaa. Se tuo kyllä helposti pintaan ne kokemukset, joita läpi yön katsotuista sarjoista jäi mieleen, ja muuallekin. En taida mahtaa sille mitään, mutta taidan haluta aika paljon palata siihen. Tiedän, että pari kendotreeniä tai reilu annos mitä tahansa kunnon treeniä saisi luultavasti mielen aika nopeasti muuttumaan, mutta nyt olen jollain yhdistelmällä aineita ja ympäristöä saanut pitkästä aikaa itselleni vahvasti sellaisen olon. Jos nyt vain koneella olisi KgNE:n soundtrack niin tästä voisi olla aika hankalaa toipua. Jo pelkkien sarjojen nimien näkeminen vetää vastustamattomasti puoleensa; Elfen Lied, Juuni Kokki, Full Moon wo Sagashite, Onegai Teacher... Neon Genesis Evangelion... Kimi ga Nozomu Eien. Vielä joskus ostan DVD:llä (tai mikä tulevaisuuden media lieneekään) vähintäänkin kymmeniä sarjoja, joiden koen kuuluvan hyllyyni. Se hylly tulkoot vaikka kirjastohuoneeseen, tyttöystäväni elämänmakuisten ja -näköisten kirjojen viereen.

Haluan elämältä paljon! Voisinkohan saada sen kaiken? Jos nyt ihan teitä viihdyttääkseni yrittäisin luetella, mitä kaikkea haluan oikeasti niin paljon, että olisin valmis luopumaan lähes kaikesta muusta niiden eteen. Leivonta, jossain määrin myös ruoanlaitto, on ollut pienestä pitäen mieluisimpia tekemisiä. Kahvilan perustaminen ei ole ehkä realistisimpia haaveitani, mutta leipominen tuntuu vähitellen saavan koko ajan tärkeämmän osan. Kendo on varmaan blogia yhtään seuranneille itsestäänseävästi yksi asia, jonka eteen olen jo pari kertaa meinannut uhrata vähän enemmänkin, mutta jokin viimeinen sysäys on jäänyt aina puuttumaan. Ehkäpä tänä keväänä, niin kuin useamman kertaa on jo käynyt mielessä. Koodaaminen, eikä mikä tahansa koodaaminen, vaan jonkin pienen yrityksen kautta omaa osaamista täysin hyödyntäen ja äärirajoille venyttäen jonkin suurmenestyksen eteen voimakkaasti panostaminen. Tätä yritän aina välillä, mutta sitä rajoittaa muun muassa se, ettei yksin voi lähteä taivaita tavoittelemaan. Äsken mainittu anime... tiedän, että monista se kuulostaa typerältä, mutta en voi olla huomaamatta sitä, miten parhaimpiin sarjoihin eläytyminen saa maailman muuttumaan täysin. Ongelmana lienee, kuten veljeni vaimo osuvasti vuosia sitten minulle sanoi, unelmat ei ketään joka päivä syötä. Ja siinä jää myös aivan liian helposti yksin. Kirjoittaminen. En minä ilman kunnianhimoa blogiakaan kirjoita, vaan haluan antaa ihmisille oikeasti mielenkiintoisia lukukokemuksia. Ja ennen kaikkea itselleni kirjoituskokemuksia, sillä niin hyvältä kun lukijoiden saaminen omalle kirjoitukselle tuntuukin, ei yksikään niistä synny halusta tulla luetuksi, vaan puhtaasti halusta kirjoittaa. Ihmiset. Yksi, harvat, monet, läheiset ja satunnaiset. Voi vaikuttaa hieman eri tason asialta, mutta loppujen lopuksi myös ihmisten saaminen elämään vaatii uhrauksia, jotka ei ole kaikille itsestäänselviä. Eikä kaikki kaipaa ihmisiä yhtä paljon kuin minä, minkä olen matkan varrella useampaan otteeseen todennut. Oikeastaan harva tuntuu kaipaavan seuraa yhtä paljon kuin minä, vaikka totta kai minullakin on olemassa yksinäisyyden kaipuu.

En tiedä tuliko listasta mitenkään kattava, edes tärkeimmistä asioista, mutta niistä tuntuu löytyvän kuitenkin kaikki asiat, joiden eteen olen joskus panostanut kaikkea muuta enemmän. Listasta jäi pois esimerkiksi musiikki, mutta en koe päässeeni siinä tarpeeksi pitkälle, että voisin kokea halua uhrata elämääni sille. Se on jollain tavalla erilainen asia, täydellisen välttämätön osa elämää, mutta ei ehkä päämääränä. Koodaaminen on ollut itseni kehittämisen pääosassa useampaan otteeseen jo melkeinpä ala-asteelta lähtien. Leivontaa olen yrittänyt muutamaan otteeseen vakavammin, mutta se on tyssännyt usein aika nopeaan. Kendoon panostin vuoden ajan enemmän kuin mihinkään muuhun, mutta sen jälkeen se on saanut vain suhteellisen normaalin osan. Anime oli joitain vuosia selkeästi elämää hallitseva osa. Kirjoittaminen ei ole yrityksistä huolimatta päässyt vielä merkittävään rooliin päämääränä. Ihmisiin panostaminen on ollut tavoitteena sen jälkeen, kun tajusin niiden tärkeyden, mutta siinäkin on vielä tekemistä.

Tässä välissä, suokaa anteeksi, kokeilen aloittaa uuden sarjan katsomista.

---

Steins;gate, vähän ehkä sekavalta mutta kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoiselta vaikuttava sarja, joka lienee sekoitus scifiä ja jotain hyvälle animelle tyypillistä lisämaustetta, jota on suurin piirtein yhtä vaikea kuvailla kun umamia. Mutta se tunne, kun on hetken katsonut, ja tajuaa unohtaneen täysin kaiken muun. Sen, että sattuu olemaan englannissa. Sen, että sattuu olemaan ihan normaali keskiviikko ja huomenna työpäivä. Sen, että olin äsken vielä ihan vaan muistelemassa, minkälaista olikaan katsella animea yöt ja päivät, ja ajattelin ihan vaan kokeilla, josko löytyisi jokin tarpeeksi mielenkiintoinen sarja. Tätä haluan, tätä haluan enemmän. Miksi ihmeessä se vetää puoleensa niin paljon? Onko todellisuudesta irtautuminen niin addiktoivaa? Vai onko kyse kuitenkin siitä, mitä katson? Osasyynä on varmasti myös viini, jota on kohta jäljellä enää reilu lasillinen, mutta se ei ole kaikki, ei läheskään. Viinistä tulen humalaan, mutta animesta synnyn toiseen maailmaan.

---

Toinen jakso katsottu. Kuvan- ja äänenlaatu on harmillisen huono, joten jätän kahteen tällä erää. Ja blogauskin lienee tässä, menee sen verran lennokkaaksi teksti. Tosin vanhoina hyvinä aikoina olisin tässä tilassa vasta alkanut kirjoittamaan, ja siitäkös sitä riemua syntyi. Noh, jos nyt jaksatte taas seuraavaan kertaan odotella, niin saattaa olla taas jotain järkevää luettavaa luvassa. Tai sitten ei. Luettavaa kuitenkin tulee.