Kaksi vuotta myöhemmin

Elämä on huomaamatta pyörähtänyt eteenpäin. Kahden vuoden jälkeen löydän taas itseni täältä, jo yli vuosikymmenen kertomuksia keränneen blogini ääreltä. Ja kun hetkeksi eksyn lukemaan muutamia ensimmäisiä kirjoituksia, joissa puoliksi innoissani ja puoliksi kauhuissani kirjoitan alkavasta vaihtovuodesta Japanissa, tunnen kuinka nostalgia-aalto tulee ja vie mielen mennessään. Lienee kyse jonkinlaisesta summasta kaikkea, mitä tuo aika minulle merkitsi, ja kun sopivasti heittää mukaan ajan kultaamia muistoja, ajatukset vievät väkisinkin siihen, miten paljon haluaisin taas päästä kokemaan sitä kaikkea. Japaniin.

Täydellinen yhteisöllisyyden ilmentymä, ksenofobian ja partiarkaatin luvattu maa. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän tuo ristiriita repii. Maa täynnä mitä ihmeellisimpiä tapoja toteuttaa itseään, täynnä sääntöjä kaikean poikkeavan kitkemiseksi.

Viime aikoina olen kirjoittanut tänne lähinnä joko väkinäisiä selostuksia siitä, mitä olen sattunut edellisten kuukausien aikana tekemään, tai sitten suurimmaksi osaksi käsittämättömiä ajatuksenjuoksukilpailuja sen hetken tuntemuksista (jos jollekin on epäselvää, niin tämä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan). Herää ajatus, onko kyse enemmän siitä mitä kaipaan, vai siitä mihin kaipaan muutosta. Ja saakin herätä! Vielä kun saisin jonkinlaista vihiä vastauksesta, niin voisin koittaa tehdä asialle jotakin. Kaikesta huolimatta selvää on, että tämä on se mitä kaipaan. Näinä hetkinä tunnen olevani enemmän kuin koskaan muulloin oma itseni. Se ei voi johtua pelkästään tuosta yhdestä keittiön pöydällä tyhjänä olevasta viinipullosta, vaan pakkohan siinä on olla kyse jostakin, joka oikeasti tulee sisältäpäin.

Hieman kuitenkin voisi selkeyttää tekstiä, jotta hämmentyneet sukulaiset saisi edes hieman tietää mistä oikein puhun ja mitä minulle oikeastaan kuuluu, noin kysymyksen perinteisessä merkityksessä. Kuitenkin sitä ennen käytän tilaisuuden hyväkseni, laitan kuulokkeet kiinni kännykkään ja suuntaan kohti Aberdeenin hiljaista yötä.

- - -

Kävelylenkillä keskellä yötä KOTOKOa kuunnellessa oli hymy herkässä ja saattoi tulla muutamma tanssiaskelkin otettua siinä keskellä katua. Kellon tullessa puoli viisi lienee vähitellen aika kerätä vähän unta palloon, mutta jos nyt vielä lyhyesti kertoisi mitä viime aikoina on tullut tehtyä, kun kerran tuli vähän niin kuin luvattua.

Lomasta Suomessa ei ole aikaa pariakaan viikkoa. Siellä tuli tehtyä tavallista enemmän kendoa, sillä otin tarvikkeet mukaan ja kävin leireillä ja treeneissä yhteensä seitsämänä päivänä, eli keskimäärin joka toisena lomapäivänä. Päällimmäinen syy oli se, että tavoittelin 4. danin graduointia matkan aikana. Pienestä epävarmuudesta huolimatta graduointi onnistui, ja erittäin hyvän leirin aikana Porissa suoritin onnistuneesti kyseisen vyöarvon testin. Ajoittain on vielä epävarmuutta siitä, riittääkö oma taso siihen mitä 4. danin omaavilta odotetaan, mutta ei kai siinä muu auta kuin yrittää parhaansa. Seuraava tavoite olisi jonkin sortin pärjääminen Aberdeenissa syyskuun alussa pidettävissä Thistle Cup kisoissa, joissa on nykyään oma sarja ylemmän tason harrastajille (3.-5. dan).

Töissä menee niin kuin ennenkin, ilman toistaiseksi sen kummempia muutoksia. Olen päässyt osallistumaan useampaankin otteeseen erilaisiin konferensseihin ja kouluttautumisiin, mistä olen kyllä kiitollinen työnantajaa kohtaan, mutta edelleen odotan luvattuja organisaatiouudistuksia, joilla päivittäisestä työskentelystä tehtäisiin hieman järkevämpää ja enemmän tulevaisuuteen katsovaa. Jotain pitäisi tapahtua tässä kahden kuukauden sisällä, mutta nähtäväksi jää miten pitkälle se riittää. Toistaiseksi olen kuitenkin melko tyytyväinen työpaikkaan, mutta mieli tekisi olla ehkä hieman uskaltavammassa paikassa tekemässä ratkaisuja tulevaisuuden ennemmin kuin nykyisyyden tarpeisiin. Mieli alkaisi viedä myös konferensseissa puhumiseen päin, joten olen koittanut hieman hakea erilaisia suuntia joista sensortin teknologiavaikuttajan uraa voisi lähteä tekemään, mutta jo oman firman tapahtumissa puhuminen aiheuttaa sen sortin jännityksen, että tekemistä taitaa olla vielä aika paljon.

Tähän kuitenkin jättänen tämän tällä kertaa. Toivon vilpittömästi, että jollekulle on tällaisestakin, hyvin epäsuunnitelmallisesta ja sattumanvaraisesta kirjoituksesta iloa. Ainakin minulle siitä oli, joten tehtävänsä se lienee tehnyt. Mikäli jotain kommentoitavaa on niin kommentoi pois, sellainen on aina oikein tervetullutta ja saa hyvälle mielelle. Mutta nyt yö(?)unille.

Rumbling Hearts

Hetki aikaa, tauko keskelle viikkoa. Katsottuani viisi jaksoa Your Lie in April laitan koneelta vielä löytyviä anime-soundtrackeja soimaan. Tajuan hyväksyväni ajatuksen siitä, että kuuntelen tänään Kimi ga Nozomu Eien musiikkeja. Muutama minut tunteva tietää, että jos todella pidän jostain
musiikista, en todellakaan kuuntele sitä toistolla päiväkausia. Säästelen kappaleita kuin ne olisi harvinaisia mausteita, joiden makua voi todella arvostaa vain jos sen kokee tarpeeksi harvoin. Välttelen viimeiseen asti kuulemasta pieniäkään pätkiä, ja ärsyynnyn suunnattomasti jos joku päättää laittaa jotain sellaista soimaan ilman sen syvempää ajatusta. Kyseisen animen musiikkia kuuntelin viimeksi luultavasti ennen ulkomaille muuttoa, yli kolme vuotta sitten.

Liian paljon, parin viimeisen vuoden aikana, olen ajelehtinut elämäni mukana. En ole välittänyt siitä, koska minulle on tapahtunut niin paljon hyvää, osittain siitä johtuen ja osittain siitä huolimatta. Olen päässyt uralle, jossa on helppo pysyä, jossa pysymisestä palkitaan, ja josta poikkeamisesta rankaistaan. Pyrin saavuttamaan tavoitteita, jotka kuuluvat sille uralle. Jos nyt kerrankin ottaa esille konkreettisia esimerkkejä koodareille niin mukavan tutun abstraktion sijaan, niin käytännössä olen ohjannut arkeani kahden uran mukana, joista toinen on työ ja toinen kendo. Työni kohalla olen kaiken lisäksi yhä enenivissä määrin turvautunut päivätyöhöni ja pyrkinyt saamaan intohimoni sammutettua sen pohjalta, mikä on jättänyt monet aikaisemmin hyvinkin mielenkiintoiset projektit selkeästi taustalle. Kendossa oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja tuntuu, että en itsekään ole erityisemmin muuttunut, ellen sitten hieman vähemmän innostuneeksi. Edistyminen tuntuu olevan täysin kiinni siitä, miten paljon muuta aikaa uhraan harjoittelulle, miten monena viikonloppuna jätän ottamatta univelkaa kiinni ja pakkaan aamuseitsämältä kendokassiani. Eikä se koskaan tunnu olevan tarpeeksi, kilpailuissa pärjään tuskin senkään vertaa mitä ennen.

Mutta mitä minun pitäisi asialle tehdä? Ainoat vaihtoehdot tuntuu olevan, että luovun kunnianhimostani joko työtä tai kendo kohtaan, ja käytän aikaani jollain tavalla palkitsevammin. Kun löydän hetken aikaa ajatella, tajuan onneksi melko nopeasti, ettei kyse ole siitä iänikuisesta kiireestä, ajan puutteesta tai tekemättömistä töistä. Jos on joutunut oravanpyörään ja haluaa pitää tauon, ei ole mitään hyötyä yrittää ottaa suurempia harppauksia ja toivoa saavuttavansa jonkinlaisen suvannon omien ponnisteluiden ansiosta. Ainoa vaihtoehto on hidastaa, astua sivuun, ja katsella edes hetken verran pyörää ulkopuolelta. Oli se sitten vaikka keskiviikkona!

Kaikista toiveistani ja uskomuksistani huolimatta epäilen vahvasti, että en valitettavasti ole mitenkään erityislaatuinen tai poikkeava yksilö. Siksi luulen, että en ole yksin, kun huomaan tarvitsevani etäisyyttä maailmaan, omaan elämääni ja ylipäätään itseeni. En pidä siitä, miltä sana "todellisuudenpako" kuulostaa, mutta se tuntuu kaikesta huolimatta varsin kuvaavalta. Olen kuitenkin eri mieltä sanan negatiivisen sävyn kanssa, ja pidän jonkinlaista irtautumista todellisuudesta ainakin omalla kohdallani tarpeellisena. Enkä olisi lainkaan varma, että tästä todellisuudesta löytyy välttämättä kaikki se, mihin meidän kannattaisi panostaa ja uskoa. Puuttumatta nyt millään tavalla mihinkään hengellisiin asioihin, tarkoitan vain korostaa sitä, miten tärkeää on elää muutakin kuin omaa elämää. Jos haluaa saada omasta elämästä kaikean, mitä elämiseltä kaipaa, jotuu sen eteen uhraamaan paljon, eikä lopputulos ole juuri koskaan sitä mitä toivoisi.

Joku tähän asti kirjoituksen lukenut saattaa hieman arvuutella, mitä tämä kaikki höpinä oikeastaan tarkoittaa, paitsi että olen selvästikin juonut pulloni loppupuolelle. Tässä vaiheessa olen hieman ajanut itseni pussiin, enkä ole ihan varma, pitäisikö jakaa jonkinlaisia neuvoja, antaa epätoivon kipinän syttyä joka kodin nurkkaan, vai julistaa maailman pelastavan animen ilosanomaa. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mieleen hiipii vähitellen myös huominen työpäivä ja herätyskello kuuden tunnin yöunien jälkeen. Okei, seitsämän, kauan eläköön joustava työaika. Mutta itselleni osaan tässä vaiheessa sanoa yhden asian: ota aikaa, pidä tauko.

Tällä saatteella, valmistelen muutaman kappalen musiikkia kännykkään ja lähden rauhalliselle kävelylle läpi keskiöisen skotlannin. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin graniitinharmaan keskustan sijaan kävellä järven rantaan ja istahtaa laiturille, vapaat juuri ja juuri vedessä, ympärillä täydellinen hiljaisuus ja maailma täynnä toisenlaista todellisuutta.

Oikeutettu menestymään

Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa julkaisuun, jossa jaettu kolumni ja siinä viitattu sarjakuva nostatti esiin ajatuksia menestyksestä, tuloeroista ja yhdenvertaisuudesta. Kirjoitin Facebookiin tavanomaista kärkevämmän ja ennen kaikkea poliittisesti – tai ainakin jonkin sortin aatteellisesti – latautuneen kommentin. Huomasin ajatuksia tulevan huomattavasti kommenttia enemmän, joten päätin siirtyä jatkamaan blogin puolelle.

Sarjakuvan sanoma on mielestäni hyvin selkeä, ja se on avattu kolumnissa vieläkin selkeämmäksi, joten en turhaan ala sitä enää tarkemmin tässä perkamaan. Perusajatus on siis se, että elämässään hyvin pärjännyt ja korkeita tavoitteita saavuttanut ihminen unohtaa helposti, miten hyvästä lähtökohdista on saanut lähteä, ja miten paljon apua on saanut matkan varrella. Tämä on havaittu myös psykologisena ilmiönä. Paul Piff kertoo TEDx-puheessaan, miten Monopolia pelaavat koehenkilöt pitävät pelin voittamista omana ansionaan, vaikka heille on annettu etuoikeutettu lähtöasetelma ja sääntöjä on muokattu heille edulliseksi. Piffin laajemmin aihetta käsittelevissä tutkimuksissa (esim. Wealth and the Inflated Self: Class, Entitlement, and Narcissism) on löydetty, että ylemmissä yhteiskuntaluokissa ihmiset kokevat alempia luokkia vahvemmin, että he ovat oikeutettuja parempaan osaansa.

Yrittäessäni selittää itselleni konservatiivista ajatustapaa ja oikeistolaista politiikkaa, koen usein törmääväni perusteluihin, joissa ihmisen ponnisteluiden palkitseminen nostetaan yhdeksi tärkeimmistä vapauden muodoista ja siksi sen rajoittamista tulisi välttää. On tietysti oikein, että ihminen saa ansaitsemansa palkkion menestyksen eteen tekemästään työstä. Virhe tapahtuu mielestäni siinä, miten näkymättömät taustatekijät helposti unohdetaan, kun pohditaan ihmisen itsensä osaa menestyksessä – tai sen puutteessa. Tämä koskee koko ihmiselämän aikana saatua tukea esimerkiksi sukulaisita, ystäviltä, opettajilta ja työkavereilta, sekä laajemmin yhteiskunnan antamaa tukea esimerkiksi toimivan teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin, osaavaa työvoimaa tuottavan koulutusjärjestelmän, kehityksen pohjana toimivan perustutkimuksen ja hyvinvoinnin tuoman yhteiskuntarauhan muodossa. Ongelmia syntyy, kun poliittinen päätöksenteko pyrkii korostamaan yksilön oikeutta ja vastuuta omasta menestyksestä, mutta ei ota huomioon näitä voimakkaasti taustalla vaikuttavia tekijöitä.

Lähde: Tax Protesters / Tony Webster (CC BY 2.0)

Nämä ongelmat koskettavat ihmisten ajattelutapaa ja siitä kumpuavia päätöksiä kahdessa suunnassa. Toisaalta menestynyt yhteiskuntaluokka näkee olevansa oikeutettu kaikkeen saavuttamaansa hyvinvointiin, ja kokee epäoikeudenmukaisena sellaiset toimet, joilla osa siitä halutaan kanavoida pois heiltä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi tulojen progressiivista verotusta, jossa heiltä viedään vähemmän ansaitseviin nähden suurempi osa palkasta veroina valtiolle. Toisaalta vähemmän menestystä saavuttaneet, osittain tai kokonaan yhteiskunnan tukien varassa elävät nähdään ihmisinä, jotka eivät ansaitse enempää kuin saavat, tai edes sitä. Hyvin menestyneen on jälkikäteen vaikea ymmärtää, että jos hän on itse saavuttanut menestyksen ilman erityistä tukea tai etuoikeutettua asemaa, niin miksei joku toinen voisi pyrkiä samaan ja, mikäli lahjakkuus ja ahkeruus riittää, saavuttaa sen. Taustatekijöiden merkitystä omassa menestyksessä ei tunnusteta, eikä siksi ymmärretä, että ilman niitä on omista ponnisteluista huolimatta hyvin vaikea menestyä. Tämä johtaa helposti siihen, että yhteiskunnan varojen käyttämistä parempien edellytysten luomiseen vähempiosaisille ei nähdä oikeudenmukaisena, vaan jonkinlaisena hyväntekeväisyytenä.

Käsitykseni mukaan tuloerojen perustelu pohjautuu usein tällaiseen ajatteluun. Mikäli tulonsiirtoja rikkailta köyhille pidetään hyväntekeväisyytenä, jonkinlaisena rikkaiden myötätunnon osoituksena, on ymmärrettävää, jos joku kokee tällaisen epäoikeudenmukaisena ja ehkä myös tarpeettomana. Menestyksen yhtälöön jäänyt aukko ei ole ilmeinen, varsinkaan kun ihmisen psykologia taistelee sen tunnistamista vastaan. Oikeistolainen politiikka on luonnollinen seuraus tällaiselle ajatustavalle.

Minulla ei ole tarpeeksi minkään sortin yhteiskuntatieteen tuntemusta, että osaisin pohtia mahdollisuuksien tasa-arvon ja siihen liittyvien käsitteiden yksityiskohtia. Jos kuitenkin pintapuolisesti käsittelee sitä esimerkiksi Kokoomuksen periaateohjelmassa olevan kuvauksen pohjalta, niin "tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen sekä elämän sosiaalisten perusedellytysten täyttyminen" ei kuulosta yhtään hullummalta ajatukselta. Kokoomusnuoret menevät vielä pidemmälle mahdollisuuksien tasa-arvossa, jossa, "jokaisella yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella menestystä, onnellisuutta ja hyvää elämää". Kuulostaa hyvältä, eikä monikaan varmaan ilmoita vastustavansa tällaisia tavoitteita. Mutta mitä ovat tasavertaiset tai yhtäläiset mahdollisuudet, jos puhutaan esimerkiksi vanhempien varallisuudesta, maasta johon syntyy, ihmisten ennakkoluuloista sinua kohtaan, tai ympäristön saastuneisuudesta? Entä miten siihen vaikuttaa syntymässä saatu sydänvika tai onnettumuudessa menetetty näkö? Voisin melkein lyödä vetoa, ettei maailmasta löydy kahta ihmistä, joilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Oma näkemykseni hyvinvointiyhteiskunnasta on, että yhteiskunnan on oman hyvinvointinsa vuoksi pidettävä huolta heikommassa asemassa olevista, ja luotava heille sellaisia menestymisen edellytyksiä, joita heillä ei syystä tai toisesta muuten ole. On tunnustettava se tosiasia, ettei ihmisillä ole tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä elämässään, eikä se ole pelkästään ihmisestä itsestään kiinni. Tämän lisäksi on tiedostettava se tuki, joka on mahdollistanut oman aseman saavuttamisen. Se tuki tulee antaa kaikille, jotta jokaisella olisi todella mahdollisuus tavoitella menestystä.

Muistelua, kaipuuta

Harmittaa suunnattomasti, etten tajunnut ostaa viiniä.

Olen parin viime viikon aikana eksynyt syystä tai toisesta selailemaan vanhoja kirjoituksiani blogissa. Niitä lukiessa alkaa hyvin helposti kaivata ainakin kahtaa asiaa: blogin kirjoittamista, ja kaikkea mistä kirjoituksissani kerron. Lukiessani edellistä kirjoitustaukoa käsittelevää kirjoitusta Tauko (tai jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tainnut olla edellinen, suurin osa viimeisimmistä taitaa alkaa sillä miten kauan taas on tullut oltua kirjoittamatta), aloin vähitellen ymmärtämään paremmin mitä kaipasin. Eikä se ole kirjoituksen alussa selitetty tauko. Todellinen kaipuu selviää vähitellen kirjoitusta lukemalla loppua kohden. Yritän sitä tässä hieman avata, mutta viinin puute aiheuttaa hetkittäin ikävän voimakasta kirjoittamattomuutta.

Katselin pari päivää sitten blogin arkistoa, ja miten viime vuotta lukuunottamatta olen kaikesta huolimatta aina jokusen kirjoituksen vuodessa saanut aikaan. Lukiessani viimeisintä tekstiä Vuosi nuoruudestani tuntui kovin harmilliselta, että ehdin vain yhden ainoan tekstin koko vuoden aikana kirjoittamaan. Toisaalta se harmittaa, koska epäilen alunperinkin melko hillityn mielenkiinnon blogia kohtaan hiipuvan entisestään jos juuri koskaan mitään tekstiä ei synny, mutta toisaalta viime vuodet on ollut melko selvää, etten mitään jatkuvasti seuraamisen arvoista blogia saa kuitenkaan aikaan, joten se ei ehkä kuitenkaan ollut harmituksen suurin syy. Enemmän harmittaa kun tajuan, että kaipaan suunnattomasti kirjoitushetkiä, mutta olen viimeisen noin 1,5 vuoden aikana vain yhden sellaisen itselleni suonut.

Osittain kaikesta yllä mainitusta johtuen päätin jättää välistä erinomaisen tilaisuuden treenata kendoa erittäin kovatasoisessa porukassa. Muutenkin viime aikoina on tuntunut, etten enää koe sitä samaa innostusta treeneihin lähtiessä mitä normaalisti aina kendoa ennen olen kokenut. Syitä on varmasti monia, mutta erityisesti mieleen tulee kaksi. Ensinnäkin, alkuvuosi on ollut melko stressaavaa, siinä määrin, että olen itsekin myöntänyt olevani luultavasti stressaantunut. Paljolti johtuen yhdestä työn ohella tekemästäni projektista, joka ei oikein mennyt suunnitelmien mukaan, ja aiheutti siten jonkin verran kiirettä ja pitkiä öitä. Toisekseen, en ole pitkiin aikoihin tehnyt juuri mitään niistä asioista, joita blogiani lukiessani tajuan kaipaavani ja tarvitsevani. Se on vienyt mielenkiintoa paitsi kendosta, myös hyvin suuresta osasta muita asioita, joista keskellä arkea olen tottunut nauttimaan. Kliseisesti sanottuna tajusin, että minun pitää antaa enemmän aikaa itselleni. Eikä se itse asiassa tarkoita mitään vaikeasti saavutettavaa, itsensä syvää tuntemusta vaativaa meditaatiota, vaan täsmälleen sitä mitä se on: pitää antaa aikaa itselle. Tarpeeksi paljon aikaa yhtenä tai useampana iltana (omassa tapauksessani, koska vain ilta-ajalla on merkitystä), riittävän monta tuntia kerrallaan. Ei tavoitteille töissä tai harrastuksissa, ei liikunnalle tai itsensä kehittämiselle, ei kokkaustaitojen parantamiselle eikä vanhojen ystävien kanssa yhteydenpitoon. Pelkästään aikaa, olla itsekseen.

Hieman harmikseni joudun kuitenkin myöntämään, että ajan lisäksi siihen useimmiten tarvitaan myös kemikaaleja muodossa tai toisessa, käytännössä siis se viinipullo. Siksi, nyt kun onnistuin itselleni aikaa tekemään, olen suunnattoman harmissani etten ylpeydessäni myöntänyt itselleni sitä tarvitsevani. Mutta nyt tiedän paremmin, mitä kaipaan, ja olen täysin valmis sen myös itselleni antamaan. Aikaa, ja pullo viiniä.

Mutta viinin puutteessakin, kirjoitetaan nyt hieman jotain asiaakin siltä varalta, että joku kirjoituksen tähän asti läpi kahlannut lukija voi edes jotenkin perustella itselleen tähän käyttämänsä ajan. Ehkä oleellisimpana tämän hetken elämäntilanteeseen liittyen tulee esiin työ, josta viime kirjoituksessani puhuin, ja joka oli aikalailla suurten muutosten edessä. Ja aika suuria muutoksia siihen myös tuli, vaikkakin tavalla jota en osannut odottaa. Viimeksi kirjoitin siis siitä, miten sinällään mukava työpaikkani ei pystynyt tarjoamaan sellaisia haasteita ja toimintatapoja, joiden pohjalta olisin ollut halunnut kehittää uraani. Silloin minulla oli siis uusi työtilaisuus ja onnistuneen puhelinhaastattelun jälkeen varsinainen haastattelupäivä odottamassa. Siitä on nyt jo hieman aikaa, mutta selitän sen verran mitä siitä on jäänyt mieleen.

Työhaastattelu paikanpäällä meni omasta mielestäni erittäin hyvin, ja työpaikka vaikutti melko mielenkiintoiselta. Varsinaisen haastattelun lisäksi vietin reilun tunnin kuunnellen ja keskustellen yhden koodarin kanssa toimintatavoista ja käytössä olevista työkaluista. Yhtenä mainittakoon Angular, johon olin edellisessä projektissani päässyt tutustumaan, ja joka edusti sillä hetkellä luultavasti edistyneimpää käyttämääni web-teknologiaa. Hyvä tuntuma vahvistui molemmanpuoliseksi pian haastattelupäivän jälkeen, kun sain puhelimitse työtarjouksen. Mietin vähän miten he suhtautuivat mielestäni korkeaan palkkapyyntööni, mutta hämmästyksekseni tarjouksessa oli vieläkin isompi summa. Pyysin kuitenkin saada miettiä asiaa hetken, ja jäin pohtimaan päätöstäni sekä ihmettelemään sitä rahamäärää jonka öljy mahtaa kaupunkiin tuoda...

Seuraavaksi edessä oli ilmoittaa asiasta nykyiselle työnantajalleni. Tilanne luonnollisesti jännitti, mutta keskustelu esimiehen kanssa meni pitkälti odotetusti. Selitin rehellisesti syyn, miksi en ollut tyytyväinen työpaikassa. Hän ymmärsi hyvin, kysyi voisiko jokin muutos työssäni muuttaa päätöstäni, mutta ei pystynyt tarjoamaan vastausta toiveisiini työtapojen muutoksesta. Esimiehen (joka olisi siis työpaikan "henkilöstöjohtaja") lisäksi oli kuitenkin vielä keskusteltava firman kahden johtajan kanssa, ja niissä keskusteluissa muotoutui yllätyksekseni nykyisen urani luultavasti merkittävin askel. Aluksi (toimitus?)johtaja kyseli saman tyyppisiä kysymyksiä kuin esimies aiemmin, mutta tuntui olevan selvästi kiinnostuneempi toimintatapojen muutoksiin liittyvistä mielipiteistäni. Osoittautui, että johdolla oli huomattavasti omiin näkemyksiini paremmin sopiva ajatus siitä, miten ohjelmistoja tuli suunnitella ja toteuttaa, ja heidän pyrkimys oli päästä (takaisin) niihin toimintatapoihin. Näkemysten lisäksi heillä oli myös käytännön suunnitelma tehdä tarvittavia muutoksia, jotta prosessi saataisiin vähitellen muokattua toivotunlaiseksi. Tämän lisäksi minulle voisi olla tarjolla projekti, joka voisi olla teknisesti kiinnostavampi ja haastavampi kuin tähänastiset. Kyseisestä projektista keskustelin tarkemmin, lähes parin tunnin ajan, toisen johtajan kanssa, joka oli selvästi innostunut sekä projektista, sen teknologiasta, että myös laajemmasta muutoksesta jonka kyseinen projekti voisi tuoda teknologian lisäksi myös toimintatapoihin. Ja minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä täyspäiväisesti kyseiseen projektiin, sekä vaikuttaa siinä tehtäviin teknologiavalintoihin. Tarjous oli ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, sillä saisin tutustua uusimpiin teknologioihin, käyttää ja näyttää osaamistani täysillä, sekä mahdollisuuden nousta vastuullisempaan asemaan web-teknologioiden asiantuntijana.

Keskustelujen jälkeen pohdin asiaa perusteellisesti, ja kysyin myös neuvoa veljeltäni. Tein lopulta päätöksen paljolti siltä pohjalta, minkälaisessa työpaikassa kuvittelin haluavani tehdä töitä. Pienenä firmana nykyinen työpaikkani tarjoaisi parhaan mahdollisuuden vaikuttaa itse työni sisältöön, ja tekemälläni työllä voisi olla huomattava merkitys koko yrityksen tomiintaan. Vaikka hakemani uuden työpaikan toimintatavat vaikuttivat erittäin hyviltä, ja olisin varmasti saanut siellä erinomaista kokemusta ja kehittynyt urallani, päädyin jäämään nykyiseen työpaikkaani ja ottamaan vastaan roolin uuden projektin pääkehittäjänä.

Tällä hetkellä olen työskennellyt uudessa projektissa reilu puoli vuotta, ja olen erittäin tyytyväinen tekemääni päätökseen. Työstä on tullut mielenkiintoisempaa mitä se on ollut vuosiin, mahdollisesti koskaan ennen. Olen voinut käyttää huomattavan osan työajastani uusiin työkaluihin tutustumiseen, ja sen ansiosta kehittänyt hyvää vauhtia taitojani. Pystyn tuomaan omia näkemyksiäni esille ja vaikuttamaan päätöksiin (joskus saan myös vastuun päätösten tekemisestä). Työpaikalla on alettu toteuttaa toimintatapojen uudistusta, ja joskus suorastaan ihmetyttää, miten samanlainen käsitys johtajilla on siitä, minkälainen on ideaalinen työpaikka ja tapa, jolla ohjelmistoja siellä kehitetään. Paljon on vielä edessä, mutta olen vakuuttunut, että pystyn olemaan merkittävässä roolissa työpaikan kehittämisessä parempaan suuntaan.

Joo. Innostuin ehkä hieman tarkoitettua enemmän työtilanteeni kuvaamisesta, mutta tosiasia on, että olen työstäni huomattavasti innostuneempi kuin aikaisemmin. Mikä on ehkä osasyy siihen, että muiden kiinnostusten (eli kendo) rooli on hieman pienentynyt. Toisaalta, mainittakoon vielä se, että yhdysvaltoihin muuttanut senpai muutti pari viikkoa sitten takaisin, ja on ilmeisesti ainakin puolisen vuotta täällä. Mutta siitä ja kendosta muuten lisää ehkä toisella kertaa, nyt lienee aika jättää tämä tähän. Toivottavasti nautitte. (Pahoittelut kuvien puutteesta, en oikein löytänyt mitään asiaan liittyvää.)

Vuosi nuoruudestani

...tai ainakin kymmenen kuukautta. Sen aikaa on päässyt vierähtämään edellisestä kirjoituksesta. Sen verran pitkä aika, että luin itsekin mielenkiinnolla edellisen kirjoituksen läpi ja muistelin millaisia ajatuksia oli mielessä viime syksynä, muuton jälkeen uudessa työpaikassa ja uudella paikkakunnalla.

Tällä kertaa voisin ihan vain muistella, mitä elely edellisen julkaisun jälkeen on tuonut tullessaan, tai ainakin sen mitä siitä on jäänyt mieleen. Valtaosa liittynee taas töihin, joihin aika ja ennen kaikkea energia on paljolti uponnut, mutta mukaan mahtuu tuttuun tapan myös kendoa, asumisasiaa, vähän matkailua ja paljon ajatuksenvirtaa. Koitan aloitellessani etsiskellä musiikkia viemään mukanaan, joten nyt: GT vs Project C: Voices Of Trance, December 2014.

Edellinen kirjoitukseni jäi siihen, miten kämppä oli alla mutta kalustuksessa oli pieniä puutteita, kuten tuolit ja pöydät. Nyt tilanne on huomattavasti parempi, ja ruokapöydän, tietokonepöylän sekä parin tuolin lisäksi löytyy kirjahylly sekä tauluja makuuhuoneen, olohuoneen ja eteisen seinillä, uusia sohvatyynyjä, kynttilöitä ja pari muuta koristetta. Teekannuja on pari kappaletta ja niillä tulee keiteltyä päivittäin useita kannullisia Japanista tilattua tuoretta vihreää ja välillä vähän muutakin. Viimeisimpänä lisäyksenä mokkapannu Brikka ja kahvimylly papujen jauhamiseen. Paikka alkaa tuntua jollain tavoin kodilta, vaikka ei täällä ihan kaikki vieläkään ole kohdallaan. Olohuoneeseen tarvitsisi kunnon maton, ja seinät on edelleen melko tyhjillään.

Mutta sitten niihin työasioihin. Viimeksi mietiskelin, että lieneekö vähän hankalasti alkanut työ luistaa paremmin, kun pääsee alkukankeudesta eteenpäin, mutta paremminkin se on osoitteutunut pidemmällä tähtäimellä toimimattomaksi ratkaisuksi. Työporukka on erittäin mukava, työympäristö riittävän rento, työpiste varsinkin yhden siirtymisen jälkeen oikein hyvä työhön keskittymiseen, ja työmatka erittäin kätevä. Mutta itse työn sisältö ei valitettavasti ole aivan sitä, mitä haluaisin pisemmän päälle tehdä, enkä pääse mielestäni käyttämään osaamistani riittävän hyvin. Jos nyt menee hieman yksityiskohtiin, niin haluaisin keskittyä web-sovelluksiin ja selaimella toimiviin pilvipalveluihin, koska se ovat mielestäni nykyaikainen ja tulevaisuudessakin pätevä alusta. Vaikka webin tärkeys jollain tavalla firmassa ainakin johtotasolla nähdään, niin suhtautuminen siihen on pääosin lähinnä halveksuvaa tai pelokasta. Lisäksi firman prosessit poikkeavat turhan paljon siitä, mikä minusta olisi hyvä ja tehokas tapa tehdä ohjelmistoja, vaikkakin siihen on tullut ja tulossa selviä parannuksia työntekijöiltä kerätyn palautteen perusteella. Mutta ei tarpeeksi, joten olen jo hyvän aikaa pitänyt silmiäni auki uuden työpaikan varalta, ja viimeisen pari kuukautta aktiivisesti etsinyt sellaista.

Viime viikolla tärppäsi, kun löysin pari hyvältä vaikuttavaa työpaikkailmoitusta. Hieman tapani mukaan asiaa pohdittuani (eli välteltyäni tekemästä mitään liian hankalaa sen eteen) sain pyhitettyä muutaman tunnin ansioluettelon ja portfolion hiomiseen sekä hakemuksen kirjoittamiseen ja lähetin yhden vastauksen, lähinnä sijainnin ja roolin (olen vielä hieman epäilevä senior-rooleja kohtaan) perusteella parempaan ilmoitukseen. Ja pari päivää myöhemmin sain sähköpostin (tai no, puhelun, mutta olin töissä enkä huomannut sitä), jossa sovin puhelinhaastattelun tulevalle perjantaille, eli eiliselle. Ennen haastattelua jännitin melko paljon, mutta puhelu sujui yllättävänkin hyvin, ja työpaikka vaikutti erittäin sopivalta minulle, sekä itseni että haastattelijan mielestä. Seuraavaksi on luvassa virallisempi haastattelu paikanpäällä reilun viikon päästä. Uskallan jo varovaisesti toivoa parasta, joten olen jo käynyt hieman mielessä, miten kerron uutiset nykyiselle työnantajalle, joka jo nyt etsii lisää koodareita täyttämään Aberdeenista poismuutoista johtuvaa vajetta. Mutta johtuen ylempänä selittämistäni syistä, sekä siitä, että melkein 20% suurempi palkkapyyntöni uuteen työpaikkaan ei tuntunut olevan ongelma, en oikein usko nykyisellä olevan minulle mitään tarpeeksi houkuttelevaa tarjolla. Mutta katsotaan miten haastattelu menee, ja sitten on varmaan aika pohtia käytännön asioita. Tuleva reissu Suomeen myös sotkee hieman, mikäli työpaikan vaihtaminen sattuu menemään lähelle sitä.

- - -

Jatkan juttua yön nukkumisen jälkeen, jotta saisin kasaan riittävän mielenkiintoisen kirjoituksen enkä vain tynkää, joka lopulta kuitenkin jää ainoaksi kirjoitukseksi kuukausiin. Työhommat tuli käytyä aikalailla kattavasti läpi, joten lienee aika muistella mitä kaikkea muuta on tullut tehtyä viime syksyn ja kevään aikana. Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti Kendo, jota on tullut hyvinkin aktiivisesti jatkettua melkein koko ajan, lukuunottamatta parin kuukauden taukoa viime vuoden lopulla, johtuen astetta pahemmasta nilkan nyrjähtämisestä (mietin laittaisinko kuvia, mutta ehkä parempi jättää omaan arvoonsa ja säästää lukijoita). Muutamalla leirillä on tullut käytyä, lähinnä Glasgowssa jos oikein muistan, mutta harmillisesti kisaamismahdollisuudet on ollut kovin vähissä. Hieman kauemmas jos olisi valmis lähtemään, niin kisaamaan pääsisi melko useastikin (esim. Lontoossa, Tukholmassa, Suomessa ja ylipäätään Euroopassa), mutta se edellyttäisi huomattavaa summaa matka- ja majoituskuluihin sekä ylimääräisiä lomapäiviä, koska lennot ei juuri koskaan sovi ilman ylimääräistä yöpymistä sekä ennen että jälkeen kisan. Lähimmäs kisaa pääsin Aberdeenin oman kendoklubin järjestämässä Thistle Cupissa, mutta siinä osallistujien ylätasorajana oli 2. dan, jonka minä pahus menin ohittamaan kun suoritin vuosi sitten 3. danin. No, pääsin sitten tuomaroimaan kisoja, mikä oli kyllä ainakin riittävän haastava kokemus. Odotan kuitenkin innolla, että pääsisin osallistumaan joihinkin kisoihin, vaikka menestymistä ei varmaan kannata odottaa kun yleensä on ollut vaikeuksia voittaa yhtäkään ottelua saati sitten päästä alkulohkoista jatkoon, ja tällä hetkellä tuntuu kisakunto olevan vielä pudonnut aikaisemmasta. Mutta treenaamalla se paranee, joten sitä pitänee tehdä riittävän ahkerasti. Erittäin harmillisesti kuitenkin Aberdeenin klubin johtohahmo ja korkeatasoisin jäsen muutti juuri noin viikko sitten pois (yhdysvaltoihin), joten minun pitänee seuraavaksi korkeimpana alkaa ottamaan enemmän vastuuta opettamisesta, ja myös omasta kehittymisestä. Olen tähän mennessä melko vahvasti tukeutunut aina silloisen seurani ohjaajiin ja ollut melko laiskakin ottamaan asioista itse selvää, mutta tästä eteenpäin tilanne väkisinkin muuttuu, joten tärkeäksi osaksi kendoa tulee aikaisemman lisäksi seminaareissa kiertäminen ja siellä opittujen asioiden muistaminen ja jakaminen eteenpäin, sekä asioiden tutkiminen itsenäisesti esim. netistä ja kirjoista. Jos vain pystyn vastaamaan haasteeseen kelvollisesti, se teke varmasti hyvää kendolleni sekä myös muuten itseluottamukselle ja johtamistaidoille.


Koitan kovasti miettiä mitä kerrottavaa olisi normaalista arjesta työn ja kendon lisäksi, mutta aika hiljaista sillä rintamalla on ollut. Niin kuin tuli jo sanottua, työ vie suurimman osan energiasta, joten mitään kovin ihmeellistä ei yleensä vapaa-ajalla ehdi tehdä, silloin kun sellaista sattuu jostain siunaantumaan. Pari viime kuukautta on ollut hieman poikkeuksellista, kun kesän ajan kendotreenejä on vain kahdesti viikossa neljän sijaan, ja lisäksi omat työprojektit päivätyön ulkopuolelta on vähitellen loppuneet tai olen jättäytynyt niistä ajanpuutteen vuoksi. Hieman vaihtelua on kuitenkin mahtunut mukaan, joululoma Suomessa sekä pari viikonloppua lähiseudulla reissatessa tai täällä reissaavia viihdyttäessä. Viikonloppumatka Edinburghissa antoi pääkaupungista hienon vaikutelman ja siellä tulee varmasti käytyä useamminkin. Silloin reissun syynä oli äänestäminen eduskuntavaaleissa, ja politiikkaa on muutenkin mahtunut vuoteen aika paljon tavanomaista enemmän. Syksyllä Skotlanti äänesti itsenäistymisestä, jolloin 45% oli itsenäistymisen kannalla ja 55% sitä vastaan. Keväällä oli UK:n parlamenttivaalit sekä Suomen eduskuntavaalit, joissa molemmissa valta vaihtui pelottavan vahvasti konservatiivisille puolueille. Seurauksena on molemmissa maissa ollut puheita ja myös toimia tukien karsimisesta esim. opiskelijoilta, maahanmuuttopolitiikan kiristymisestä sekä verojen laskemisesta. Lisäksi Suomen ydinvoimalupafarssi on herättänyt huvittuneisuuden ja pelon sekaisia tunteita viime viikkoina. Toistaiseksi olen pysytellyt mukavuusalueella keskustellen ihmisten kanssa välillä kun aihe nousee esille, mutta saa nähdä mihin sitä vielä tulee lähdettyä jos tilanne oikein kärjistyy.

Mitä otsikkoon tulee, niin täkäläisistä portsareista huolimatta en nyt välttämättä ihan niin nuori ole kuin aiemmin, mutta rehellisesti sanoen ei se kyllä hirveästi siltä tunnu. Ennemminkin tekee yhä useammin mieli palata siihen, mitä joskus aikaisemmin oli, mikä on varmaan erityisen ymmärrettävää kun asuu ulkomailla poissa kaikesta tutusta ja tutuista. Odotan tulevaa Suomen-reissua innolla, ja harmittelen jo valmiiksi sen lyhyyttä, mutta kun lomapäivät on rajallisia ja tuleva puolisokin sai kesäksi hyvän työn, niin ei ole varaa kovin paljon viettää lomaillessa. Suunnitelmissa on myös viettää Joulua tällä kertaa vähän lähempänä nykyistä kotikoloa, ajan ja rahan säästämiseksi, mutta luultavasti lyhempiä kotimaanmatkoja tulee tehtyä syksyllä ja keväällä jokunen.

Kovin tuli selväjärkinen ja informatiivinen kirjoitus. Lupaan yrittää seuraavalla kerralla paremmin saada näppäiltyä ajatustenvirtaa ja sekavia kuvauksia menneistä ja tulevista aivoituksista, ettei nyt aivan näin tylsäksi tämä blogi mene. Ja kyllä, aion jatkaa blogia, vaikka välillä tallaisia turhan pitkiä taukoja tuleekin.

Myös pohjoisessa on elämää

Tänään ehkä huomasin jotain. Joskus tarvitsee olla itsekseen, ehkä yksinkin, jotta voi tietyllä tavalla heittäytyä tilanteeseen. Sen tiesin. Mutta se ei välttämättä ole sitä, että olisi yksin, vaan että olisi mahdollisimman vähän ihmisiä, joita tarvitsee olla huomioimatta, jotta pystyy heittäytymään. Se on riittävän iso haaste yksinkin, joten en kuvitellut, että se voisi mitenkään muuten onnistua. Saatoin olla väärässä, saa nähdä.

Viime kerrasta on aikaa, kiire on kova, paljon on tapahtunut, ajatukset virtaa, ja kaikkea muuta sitä rataa. Jotta välttyisin edes jossain määrin itseni toistamiselta, niin siinä taas nuo perusaiheet heti kättelyssä yhteen virkkeeseen tiivistettynä. Musiikkina Lucy Schwartz, johon törmäsin, sattumalta toistamiseen, What Maisie Knew'n lopussa. Kunhan kantrivaikutteet pysyy riittävän hyvin piilossa, tarjoaa artisti hienoja melodioita.

Kohta kuukausi pohjoisessa, siitä kolme viikkoa töissä ja omassa kämpässä asustellen. Loppujen lopuksi totuttelua oli varmaankin enemmän ajatuksessa kun käytännön asioissa, jotka kyllä aina välillä osaa edelleen vaivata, mutta lopulta olosuhteet huomioiden on kuitenkin sujunut paljon odotuksia helpommin. Pienempiä hyviä ja huonoja yllätyksiä on aina välillä tipahdellut, mutta sitä mukaa kun elo alkaa vähitellen tasaantumaan, alkaa tuntumaan siltä, että ei tämä muutos ainakaan esteenä tavoitellulle nautinnolliselle elämälle ole. Vielä puuttuu kiinteä netti, tietokonepöytä, seinätauluja ja teekannuja, mutta lattia on (riittävän) puuta, keittiön työtasolle mahtuu levittämään korvapuustitaikinan, lämpöpatterit toimii ja melkein joka huoneessa on kello.

Vajaan vuoden etätöitä tehtyä (ja siitä puoli vuotta osa-aikaisena) tuntuu siltä, että normaali työnteko ja puoli yhdeksästä viiteen työpaikalla oleminen vie valtavan suuren osan ajasta. Olkoonkin, että tunnin lounastauko on usein lähes pakko hyödyntää lounaan lisäksi (tai sijaan) aivan muiden kuin työasioiden hoitamiseen, tuntuu viiden jälkeen kotiin tullessa siltä, että ei mitenkään jaksa ja ehdi tehdä kaikkea sitä mitä joskus aiemmin jaksoi. Tiedä sitten liittyneekö se jotenkin leppoisampaan työtahtiin yliopistolla työskennellessäni, mutta loppukesästä oli pakko irroittaa otetta muutamista meneillään olevista ja potentiaalisista projekteista, sen lisäksi, että piti saada itsensä irtisanottua työsuhteesta. Palkkatyön puolesta hieman helpotti, että yliopistotyösuhteelle tyypillisesti työsopimuksia oli pienissä pätkissä ja viimeisin (kolmen kuukauden jakso) loppui sopivasta seuraavan työn alkuun. Kuitenkin hieman se kirpaisi jokaisen projektin kohdalla, joista piti jättäytyä pois. Mutta tavoite oli jo pitkään ollut lähteä etenemään ammatillisesti hieman eri suuntaan kuin mihin suurin osa niistä projekteista sekä myös työsuhteesta oli viime vuosina ajanut.

Uusi työ on osoittanut monta asiaa, jotkut positiivisempia kuin toiset, useat enemmän tai vähemmän yllättäviä. Yksityiskohdat lienevät sen verran harvoille yhtään kiinnostavia, että sanottakoon vaan yleisesti, että roolitus projekteissa on ollut hieman erilainen kuin mitä odotin. Kovaa työtahtia osasin odottaa, mutta yhdistettynä melko samankaltaisiin työtehtäviin (roolituksesta johtuen) se tekee työntevon helposti melko raskaaksi. Toisaalta olen saanut opetella uusia asioita juurikin siltä alueelta, miltä halusin vahvistaa osaamistani. En ehkä kuitenkaan koe vielä pystyväni käyttämään sitä osaamista täysin, ja toivon jatkolta enemmän erilaisia haasteita. Mutta kuten sanottu, tätä uraa on takana vasta muutama viikko, joten ei tässä mitään suuria johtopäätöksiä voine tehdä.

Kuten kronologisesti vinksahtaneelta kirjoitukselta ja sen kirjoittajalta saattaa odottaa, voisin seuraavaksi kertoa vähän aiemmin tapahtuneesta. Täällä tosiaan ollaan, ja keli on vuoroin hieno, huono ja vaihtuu vartin välein, tai vaihtoehtoisesti on jotain käsittämättömän outoa kuten sankkaa sumua ja auringonpaistetta. Tänne päästiin autolla, mikä osoittautui monin puolin onnistunneksi vaihtoehdoksi lentokoneelle (myös junaa ja bussia mietittiin, mutta ensimmäinen olisi kustantanut mahdottoman paljon ja jälkimmäinen ollut järkyttävän pitkä ja rankka). Iso kiitos kuuluu vuokraamosta saadulle, hieman maksettua paremman luokan autolle, joka osoittautui monella tavaa mukavaksi menopeliksi, ja söi lisäksi suurimman osan muuttotavaroista, kunhan käytti tarpeeksi aikaa pakkaamiseen. Näkymät Skotlannin "moottoriteillä" oli myös sen verran vaikuttavat, että ajaminen ei ollut lainkaan niin tylsää kun mitä tuli etukäteen pelättyä. Pari pysähdystä enemmän olisi voinut matkan varrella tehdä, mutta sen verran kuluttavaa muuton suunnittelu oli jo näinkin, että kaikki ei-välttämätön jäi väistämättä hyvin pienelle huomiolle. Mutta loppujen lopuksi väliaikaisessa kämpässä riitti alle viikko, sillä heti ensimmäisen näytön jälkeen tärppäsi ja pääsimme muuttamaan omaan kotikoloon. Jos nyt kattokerroksen kämppää koloksi voi sanoa. "Täysin kalustettu" asunto ei kuitenkaan sisältänyt esim. yhtäkään tuolia, mutta vähitellen asunnosta näyttää tulevan oikein mukava.

Valitettavasti kello alkaa tässä vaiheessa painaa silmiä kiinni siinä toivossa, että osaisin seuraavana yönä mennä maate vähän sopivammalla ajalla ja siten maanantaina pääsisin ylös ilman aamuväsymystä joka väkisin suihkun voimin syrjäytettynä iskee kahta kauheammin lounaan jälkeen työkoneelle istahtaessa. Siispä se siitä tältä erää, lisää taas kun siihen löytyy aikaa, asiaa ja sopiva mielentila.

Kovin vakavia juttuja

Tahti kiristyy, niin päässä kuin näppäimistölläkin. Vaikka edellisestä kirjoituksesta ei ole kun pari hassua viikkoa aikaa, syyhyää sormet päästä päästämään pihalle kesähelteessä kertyneitä höyryjä. Mutta kuuma ei suinkaan ole syynä tilanteen höyrystymiseen, vaan monen monituiset päässä pyörivät ja päätä pyörittävät päätökset ja haasteet. Luultavastikin tuleva muutto aiheuttaa sen verran edellä mainittuja pyörteitä, että lienee perusteltua odottaa kirjoitustahdin pysyvän myös jatkossa hurjassa vähintään kahden tekstin kuukausivauhdissa. Siitäkin huolimatta, asiaan.

Asiat etenevät, ja viime kerran jälkeen erityisesti työasiat. Lähetin kuun alussa pari työhakemusta, joista toiseen vastattiin melko nopeasti. Sain kutsun työhaastatteluun, ja tavanomaisen hermoja raastavan pohdiskelun jälkeen päätin ostaa lennot ja käydä kokeilemassa onneani. Tarkoitus oli koittaa saada samalle reissulle varattua pari asuntonäyttöä, mutta näyttöjen varaaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut. Yhtenä isona ongelmana oli se, että useimmat vuokranvälittäjät eivät vuokraa opiskelijoille, joidenkin ollessa jopa niin tiukkoja, että vaikka toinen vuokraaja olisi täyspäiväisesti työssäkäyvä, tulee asiakaspalvelijalta samantien luuria korvaan jos mainitsee opiskelijan olevan mukana kuvioissa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti huono maine, mutta en silti pysty täysin käsittämään sitä suunnatonta töykeyttä, joilla opiskelijoihin asunnon etsimisessä suhtaudutaan. Niiltä osin siis etsinnät jatkuu, mutta työhaastatteluun silti menin. Aliarvioituani taas kerran Aberdeenin kesän, saavuin omassa mittakaavassani poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneena lentokentältä kahvilan kautta toimistolle haastateltavaksi, ja olin viidessä minuutissa hiestä märkänä. En antanut sen kuitenkaan haitata menoa, ja haastattelu sujui niin mukavasti kun työhaastattelun ylipäätään voisi odottaa sujuvan. Ilmeisesti olin onnistunut maan tapoihin kuuluvassa virallisessa pukeutumisessa riittävän hyvin, sillä haastattelija katsoi tarpeelliseksi mainita heidän firmassaan olevan rento pukeutumiskoodi. Ilmapiiri ja kaksi haastattelijaani antoivat myös kuvan mukavasta työpaikasta, jonkalaisessa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Ja vaikka nykyiset taitoni eivät täysin kohdannut vaadittavien erityisosaamisalueiden kanssa, osasin ilmaista riittävän selkeästi olevani innokas ja kykeneväinen oppimaan hallitsemaan tarvittavat työkalut. Tämä pääteltynä siitä, että sain pian haastattelun jälkeen sähköpostilla tiedustelun palkkatoiveestani, ja seuraavana päivänä tarjouksen työpaikasta. Mietittyäni muutaman päivän tilannetta totesin, että asunnon saamisen ja rahatilanteen turvaamisen kannalta erinomaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Vaikuttaa siis siltä, että muutaman kuukauden päästä olen koodarina ihan oikeassa ohjelmistotalossa.

Kello on harmillisen paljon siihen nähden, että tulin aloittaneeksi kirjoittamisen ja en malttaisi millään jättää käyttämättä mahdollisuutta jatkaa sitä maailman ääriin, tai ainakin vielä muutaman pitkän kappaleen verran. Päätän siis ottaa vielä kupin teetä ja pysyä koneella vielä vähän enemmän liian myöhään. Mistä huomaankin ihmetyksekseni, etten näy käyttäneen avainsanaa "tee" vielä missään aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Tähän sitä tuskin viitsin laittaa, sillä tämänkertainen kirjoitus ei liittyne asiaan juurikaan paremmin kuin kupissani lojuva juoma siihen huolella ja tarkkuudella haudutettuun teehen, jota olen jo kohta vuoden ajan kaivannut.
Jos nyt koitan keksiä jotain oikeasti merkillistä merkittävää kirjoitettavaa, niin mieleen tulee ainakin yksi asia, joka on pyöriskellyt mielessä viime päivinä. Erinäisistä syistä johtuen erinäisiä projekteja lähinnä webbisivujen toteutukseen liittyen on viime vuosien aikana kertynyt ehkä enemmän kun olisi tarpeen. Nyt kun reissut Suomeen tulee luultavasti harventumaan entisestään ja sitoutuminen täkäläiseen työelämään alkaa, en varmastikaan voi ottaa vastuuta kaikista erillisistä projekteista. Yritän siis miettiä pääni puhki, miten tulisi valita ne, joissa aion olla jatkossakin mukana, ja miten irtautua hallitusti muista.

Mutta voi hyvänen aika kun tämä nyt menee vakavaksi. Ei ole tarkoitus, enkä halua ottaa tavaksi. Siksipä pyrin lopettamaan tämänkin tekstin aina yhtä antoisaan ajatustenvirtaan, jota vihdoinkin kelvollinen Spotifyn onnettomasta Japanilaisen musiikin valikoimasta löytämäni Spitz vauhdittaa. Harmillistä kyllä, että valikoimassa ei ole juurikaan mitään nimekkäitäkään artisteja, joita aikoinaan totuin kuuntelemaan ajoittain hyvinkin intensiivisesti. Eikä tuo Spitz kuulunut niihin, vaikka nimi onkin jäänyt niiltä ajoilta mieleen. Erityisesti Mr. Childrenin kappaleita olen kaivannut jo vuosia, kuten aiemminkin blogissa varmasti mainittu Tomorrow Never Knows. Niitä harvoja kappaleita, joissa sanoitus aukeaa myös minulle ja tuntuu osuvan.

Useasta yrityksestä huolimatta tämä tuntuu nyt menevän vain väkisin vääntämiseksi, jotan parasta vaan luovuttaa tältä erää ja toivoa parempaa onnea ensi kerralla, pahoittelut. Kirjoittamistahti saattaa hyvinkin tiivistyä jatkossa nyt kun on taas uudenlainen tilanne edessä. Pahoittelut siitäkin.