Oikeutettu menestymään

Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa julkaisuun, jossa jaettu kolumni ja siinä viitattu sarjakuva nostatti esiin ajatuksia menestyksestä, tuloeroista ja yhdenvertaisuudesta. Kirjoitin Facebookiin tavanomaista kärkevämmän ja ennen kaikkea poliittisesti – tai ainakin jonkin sortin aatteellisesti – latautuneen kommentin. Huomasin ajatuksia tulevan huomattavasti kommenttia enemmän, joten päätin siirtyä jatkamaan blogin puolelle.

Sarjakuvan sanoma on mielestäni hyvin selkeä, ja se on avattu kolumnissa vieläkin selkeämmäksi, joten en turhaan ala sitä enää tarkemmin tässä perkamaan. Perusajatus on siis se, että elämässään hyvin pärjännyt ja korkeita tavoitteita saavuttanut ihminen unohtaa helposti, miten hyvästä lähtökohdista on saanut lähteä, ja miten paljon apua on saanut matkan varrella. Tämä on havaittu myös psykologisena ilmiönä. Paul Piff kertoo TEDx-puheessaan, miten Monopolia pelaavat koehenkilöt pitävät pelin voittamista omana ansionaan, vaikka heille on annettu etuoikeutettu lähtöasetelma ja sääntöjä on muokattu heille edulliseksi. Piffin laajemmin aihetta käsittelevissä tutkimuksissa (esim. Wealth and the Inflated Self: Class, Entitlement, and Narcissism) on löydetty, että ylemmissä yhteiskuntaluokissa ihmiset kokevat alempia luokkia vahvemmin, että he ovat oikeutettuja parempaan osaansa.

Yrittäessäni selittää itselleni konservatiivista ajatustapaa ja oikeistolaista politiikkaa, koen usein törmääväni perusteluihin, joissa ihmisen ponnisteluiden palkitseminen nostetaan yhdeksi tärkeimmistä vapauden muodoista ja siksi sen rajoittamista tulisi välttää. On tietysti oikein, että ihminen saa ansaitsemansa palkkion menestyksen eteen tekemästään työstä. Virhe tapahtuu mielestäni siinä, miten näkymättömät taustatekijät helposti unohdetaan, kun pohditaan ihmisen itsensä osaa menestyksessä – tai sen puutteessa. Tämä koskee koko ihmiselämän aikana saatua tukea esimerkiksi sukulaisita, ystäviltä, opettajilta ja työkavereilta, sekä laajemmin yhteiskunnan antamaa tukea esimerkiksi toimivan teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin, osaavaa työvoimaa tuottavan koulutusjärjestelmän, kehityksen pohjana toimivan perustutkimuksen ja hyvinvoinnin tuoman yhteiskuntarauhan muodossa. Ongelmia syntyy, kun poliittinen päätöksenteko pyrkii korostamaan yksilön oikeutta ja vastuuta omasta menestyksestä, mutta ei ota huomioon näitä voimakkaasti taustalla vaikuttavia tekijöitä.

Lähde: Tax Protesters / Tony Webster (CC BY 2.0)

Nämä ongelmat koskettavat ihmisten ajattelutapaa ja siitä kumpuavia päätöksiä kahdessa suunnassa. Toisaalta menestynyt yhteiskuntaluokka näkee olevansa oikeutettu kaikkeen saavuttamaansa hyvinvointiin, ja kokee epäoikeudenmukaisena sellaiset toimet, joilla osa siitä halutaan kanavoida pois heiltä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi tulojen progressiivista verotusta, jossa heiltä viedään vähemmän ansaitseviin nähden suurempi osa palkasta veroina valtiolle. Toisaalta vähemmän menestystä saavuttaneet, osittain tai kokonaan yhteiskunnan tukien varassa elävät nähdään ihmisinä, jotka eivät ansaitse enempää kuin saavat, tai edes sitä. Hyvin menestyneen on jälkikäteen vaikea ymmärtää, että jos hän on itse saavuttanut menestyksen ilman erityistä tukea tai etuoikeutettua asemaa, niin miksei joku toinen voisi pyrkiä samaan ja, mikäli lahjakkuus ja ahkeruus riittää, saavuttaa sen. Taustatekijöiden merkitystä omassa menestyksessä ei tunnusteta, eikä siksi ymmärretä, että ilman niitä on omista ponnisteluista huolimatta hyvin vaikea menestyä. Tämä johtaa helposti siihen, että yhteiskunnan varojen käyttämistä parempien edellytysten luomiseen vähempiosaisille ei nähdä oikeudenmukaisena, vaan jonkinlaisena hyväntekeväisyytenä.

Käsitykseni mukaan tuloerojen perustelu pohjautuu usein tällaiseen ajatteluun. Mikäli tulonsiirtoja rikkailta köyhille pidetään hyväntekeväisyytenä, jonkinlaisena rikkaiden myötätunnon osoituksena, on ymmärrettävää, jos joku kokee tällaisen epäoikeudenmukaisena ja ehkä myös tarpeettomana. Menestyksen yhtälöön jäänyt aukko ei ole ilmeinen, varsinkaan kun ihmisen psykologia taistelee sen tunnistamista vastaan. Oikeistolainen politiikka on luonnollinen seuraus tällaiselle ajatustavalle.

Minulla ei ole tarpeeksi minkään sortin yhteiskuntatieteen tuntemusta, että osaisin pohtia mahdollisuuksien tasa-arvon ja siihen liittyvien käsitteiden yksityiskohtia. Jos kuitenkin pintapuolisesti käsittelee sitä esimerkiksi Kokoomuksen periaateohjelmassa olevan kuvauksen pohjalta, niin "tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen sekä elämän sosiaalisten perusedellytysten täyttyminen" ei kuulosta yhtään hullummalta ajatukselta. Kokoomusnuoret menevät vielä pidemmälle mahdollisuuksien tasa-arvossa, jossa, "jokaisella yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella menestystä, onnellisuutta ja hyvää elämää". Kuulostaa hyvältä, eikä monikaan varmaan ilmoita vastustavansa tällaisia tavoitteita. Mutta mitä ovat tasavertaiset tai yhtäläiset mahdollisuudet, jos puhutaan esimerkiksi vanhempien varallisuudesta, maasta johon syntyy, ihmisten ennakkoluuloista sinua kohtaan, tai ympäristön saastuneisuudesta? Entä miten siihen vaikuttaa syntymässä saatu sydänvika tai onnettumuudessa menetetty näkö? Voisin melkein lyödä vetoa, ettei maailmasta löydy kahta ihmistä, joilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Oma näkemykseni hyvinvointiyhteiskunnasta on, että yhteiskunnan on oman hyvinvointinsa vuoksi pidettävä huolta heikommassa asemassa olevista, ja luotava heille sellaisia menestymisen edellytyksiä, joita heillä ei syystä tai toisesta muuten ole. On tunnustettava se tosiasia, ettei ihmisillä ole tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä elämässään, eikä se ole pelkästään ihmisestä itsestään kiinni. Tämän lisäksi on tiedostettava se tuki, joka on mahdollistanut oman aseman saavuttamisen. Se tuki tulee antaa kaikille, jotta jokaisella olisi todella mahdollisuus tavoitella menestystä.