Viisumi, oleskelulupa, tai mikälie... alusta alkaen

En muista enää kovin hyvin mitä kaikkea on tullut kerrottua ja mitä jätettyä kertomatta, joten kokoan näin sunnuntain ratoksi koko viisumihässäkän alusta lähtien yhteen postiin. Tosin eihän se vielä lopussa ole, eikä näillä näkymin vielä ihan vähään aikaan, tosin ongelmia muitakin kun pelkkä viisumi (tai oikeammin siis oleskelulupa, mutta viisumi-sana on kivampi, visa-sanaa käyttäisin vielä mielummin japania tai englantia mukaillen, mutta puhutaan nyt kumminkin edes suomea).

Palataan reilu vuosi taaksepäin, kun autuaan tietämättömänä tulevasta sain muun informaatiotulvan muassa tietooni viisumin tarpeen Japaniin laskeutumista varten. Erityisen tarkasti asiaa en toki enää muista, mutta pienestä lähtökiireestä huolimatta nouto oli melko rutiinioperaatio, kunhan näytti Tohokun yliopista tulleita lippusia ja Certificate of Eligibility -lomakkeen. Pieni maksu, vähän odottelua ja rutiinikysymyksiä tyyliin "ajattelitko tehdä vakavia rikoksia tai yrittää kaapata vallan saavuttuasi maahan?", minkä jälkeen passissa oli sivun täyttävä lappu maahan saavuttua käytettäväksi.

Japaniin laskeuduttua sitten tosiaan näytettiin paikallisille viranomaisille kyseistä lappua, minkä johdosta se leimattiin käytetyksi ja kehotettiin (tai näin uskoisin, vaikken silloin juuri asiaa ymmärtänyt) kääntymään ward-officen puoleen muukalaiskortin saamista varten. Kyseinen muukalaiskortti on siis pakollinen, jos oleskelu ylittää turistille sallitun 90 päivää (suomen tapauksessa, kuten melkein kaikkien muidenkin maiden, poikkeuksena esim. Korea). Ilmeisesti tuo 90 päivää on myös aikaa hankkia vaadittu kortti. Ward-officessa vierailu tapahtui muun häslingin lomassa Sendaihin saavuttua, milloin opastamassa oli joukko paikallisia tylsistyneitä kotiäitejä sekä yliopiston vaihto-oppilaista kiinnostuneita japanilaisia opiskelijoita. Kun sitten kyseinen kortti oli kourassa, oli oleskelu turvattu vuodeksi (alkaen japaniin laskeutumisesta, omassa tapauksessani siis 26.3.2007). Kortin tietoja tosin päivitin muuttaessani Sanjon kämpästä joulukuussa, mutta se hoitui rutiinilla ja jopa omalla kielitaidolla, olihan silloin japanissa tullut oltua jo sentään n. 9kk, ja kokemusta lomakkeiden täyttelystä enemmän kun liikaa.

Jossain vaiheessa alkoi sitten tuntua siltä, ettei täältä ihan heti olisi pois lähtemässä, joten aloin tutkimaan erinäisiä mahdollisuuksia opiskelujen, työskentelyn ym. suhteen. Tutkimisen aloitin jo loppukesän tietämillä vaihto-opiskelijoilta ja niiden kanssa olevilta kyselemällä, koulun vaihto-opiskelijaosastolta utelemalla sekä viettämällä ihan riittävän paljon aikaa etsimällä tietoa netistä. Viimeisenä mainitun osoittauduttua vaihtoehdoista ainoaksi edes vähän toimivaksi, sillä koululla ei juuri oltu yhteistyöhaluisia ja muilla taas ei juuri tietoa ollut omaan tilanteeseeni (liekkö koulullakaan), lueskelin aina aikaa löytyessä (sillä ajoittain eleskely yltyi jopa kiireiseksi) mm. Suomen Japanin suurlähetystön sivuilta, Japanin Suomen suurlähetystön sivuilta, Japanin ulkoministeriön tms. sivuilta, keskustelufoorumeilta, työhakukoneilta ja esim. googlella löytyviltä satunnaisilta sivuilta kaikkea mahdollista asiaan liittyvää muodostaen vähitellen kuvaa siitä, miten systeemi saattaisi mahdollisesti toimia. Jonkin aikaa mietin työpaikan etsimistä, mutta se osoittautui turhaksi siinä vaiheessa, kun huomasin jostain vaatimuksen joko valmistumisesta tai vuosien työkokemuksesta (jälkimmäisen tarkemman merkityksen ollen edelleen vähän hämärän peitossa).

Kun vuosi alkoi olla vaihtumassa, korvasi viisumipaniikki vähitellen muuton jälkeistä väsymystä. Vaihtoehdot näyttivät olevan kovin vähissä, ja ehdottomasti parhaalta ja jossain määrin ehkä myös mahdolliselta vaikutti "cultural activities" -status, joka on siis tarkoitettu jotain Japanin kulttuuriin vahvasti liittyvää toimintaa pääasiallisesti harjoittaville. Kendo-harrastuksen oltua jo tovin vähän hutiksi osoittautunutta opiskelua tärkeämmässä osassa (siinä määrin mitä tilanne salli), aloin selvittämään mahdollisuutta saada kyseinen, myöhemmin kendo-viisumiksi ristitty status. Tätä varten taas tutkin tarkemmin joitain aiemmin vastaan tulleita nettisivuja, etsin uusia ja esitin kysymyksiä, minkä jälkeen tein ensimmäisen visiitin maahanmuuttovirastoon asiaa koskien. Kyseisen vierailun tajusin jälkikäteen olevan luonnollisesti se, mikä olisi pitänyt heti alkuun tehdä, sillä vasta siinä vaiheessa selvisi edes jossain määrin konkreettiset vaatimukset. Aikaa oli kuitenkin tullut tuhlattua vähän liikaa, ja jatko olikin paljolti aikaa vastaan taistelemista loppuhuipennukseen asti. Varauloskäyntinä oli temporary visitor -viisumi, eli käytännössä häipyminen maasta esim. koreaan ja palaaminen kutakuinkin samantien siinä toivossa, että saan passiini edellä mainitun 90 päivän oleskeluluvan.

Jos jotain kyseinen viisumi kiinnostaa, niin vaatimukset lienevät kutakuinkin 1) tarpeeksi rahaa (tai siis virallinen todistus asiasta) ja 2) opettajan tms. kirjoittama suosituskirje. Tämän lisäksi kaikenlaista pientä tilpehööriä toimitin, mm. suunniteltu aikataulu ja lyhyt selostus miksi moista visaa haluaa, mutta niiden merkitys jäi hämärän peittoon, ja hankkiminenkin oli pääosin triviaalia. En kuitenkaan tiennyt alunperin tarpeeksi selvästi mikä osa papereista oli oleellisia, joten aikaa meni taas kaikenlaiseen selvittelyyn. Niin, kulttuuriviisumissa on siis kaksi vaihtoehtoa, joko itsenäinen harrastaminen tai opettajan alaisuudessa harjoittelu, joista jälkimmäisessä opettajan osuus paperitöistäkin olisi ollut selkeämpi, joskin huomattavasti suurempi, mistä syystä omaksi tiekseni valitsin ensimmäisen.

Kun olin pariin kertaan käynyt vierailemassa maahanmuuttovirastossa, sain vähän tarkemmin selville mitä minulta haluttiin, kun aikaa oli jäljellä muistaakseni n. kuukausi. Tilasin koululta todistuksen opiskelujeni etenemisestä kandia vastaavaan vaiheeseen, pankilta todistuksen tililläni olevista varoista sekä kirjoittelin itselleni aikataulun, selvityksen tavoitteistani ("haluan opetella kendoa"), lapun selvittämään eurotilini saldo jeneinä sekä käänsin japaniksi oleelliset kohdat englanninkielisistä todistuksista. Uupui enää kendo-klubin valvovan opettajan antama kirjoitus, jossa todetaan minun kendoilevan heillä. Sitä varten pyysin klubin syksyllä "virkaan" astunutta johtajaa (kertokaa nyt vihdoin joku miten suomennan 'buchou') tiedustelemaan asiaa. Suzuki-senpai (käytetään sitten nimeä kun ei titteliä keksi) on menneen vuoden aikana varmastikin minua eniten harkoissa opastanut ja oli erittäin halukas auttamaan asiassa viimeiseen asti, mistä olen erittäin kiitollinen, vaikkei sitä suomalaisesta juuri näe. Mutta siitä lisää lopussa. Opettaja ei ihan niin helposti taipunut, ja kun ensimmäistä kertaa pääsin herraa tapaamaan allekirjoituksen toivossa, aiheutti puolen vuoden suunnitelmani "kendoon keskittymisestä" pientä huvittenuisuutta ja vastaukseksi sain, että hän selvittelee asiaa ja ilmoittelee myöhemmin. Siinä vaiheessa oli viisumissa aikaa n. viikko, joten koska aikomuksena oli vierailun jälkeen toimittaa valmistelemani lomakkeet maahanmuuttovirastoon, suuntasin pettymyksestä huolimatta kiikuttamaan hakemusta perille. Hieman asiasta intettyäni suostuttiin lappuni ottamaan vastaan, ja sain viikon aikaa toimittaa puuttuvat lomakkeet. Jostain syystä minulta haluttiin myös menneen vuoden labralla tekemäni tutkimuksen sisältöä kuvaava todistus, allekirjoittajana labran opettaja eli Kawamata-sensei. Päivä oli siis 18.3. jota minulla on passissakin application-leima todistamassa, joten päätin hoitaa sen osan mitä itse pystyin tekemään viipymättä. Suuntasin virastosta suoraan labralle opettajaa tapaamaan, ja onnekseni pääsinkin sensein puheille ilman kummempia viivytyksiä. Sensei keksi sitten pistää minut kirjoittamaan itse raportti tekemästäni tutkimuksesta englanniksi, mitä hyödyntämällä hän sitten lupasi japaninkielisen todistuksen tehdä. Adrenilaanin virratessa jatkoin viivyttelemättä toimimista, ja vailla omaa läppäriä vietin pari tuntia labran koneella käyden esityksistäni jääneiden tulosteiden avulla läpi menneen vuoden tapahtumat labratyöskentelyn osalta ja kooten niiden sisällön ja taustatyön tutkimusraportiksi, jonka lähetin sähköpostilla senseille toivoen vastausta vielä saman viikon aikana. Vastaus tuli, ja perjantai-aamuna noudin tutkimuksen sisällön selostavan todistuksen, 'kenkyuu naiyou shoumeisho', labralta.

Enää uupui siis opettajan allekirjoittama lappunen, jonka nyt "paljastettiin" olevan suosittelukirje, vaikkakin tarkempi sisältö oli ja on edelleen kovin epäselvä. Perjantaina sähköpostilla ja lauantaina kendo-harkkojen jälkeen kasvotusten mainitsin Suzuki-senpaille olevani jo hieman huolestunut kohtalostani, ja hän sanoi yrittävänsä vielä kysyä opettajalta, paljastetaan nyt nimeksikin Fukudo-sensei kun ei kukaan huomaa vaikka olisinkin kuullut tai muistaisin sen väärin. Maanantaina alkoi sitten allekirjoitusjahdin viimeinen pyristys, kun Suzuki-senpai sai Fukudo-senseiltä vähän tarkempia vaatimuksia siitä, millä ehdoilla hän suostuisi ehkä lapun allekirjoittamaan. Kuulemma labran opettajalta tai mielummin koulun insinööriosastolta pitäisi saada lomake, jonka sisällöksi muutaman hämärän puhelun perusteella muotoutui jonkinlainen sanoma siitä, että insinööriosastolla opislekeva minä annettaisiin lääkäriosastolla olevan kendo-klubin hoiviin. Tätä selvittäessä ja todettaessa mahdottomaksi parissa paikassa Aobayamalla ja Seiryo-kampuksella kului jalkoja, bussirahoja, aikaa ja ennen kaikkea hermoja. Labran Souji-senpai eli tutorini auttoi minkä pystyi, ja yhdessä esim. mietittiin mitä suosituskirjeen mahdollisesti tulisi sisältää, mutta uskomaton suuri apu oli Suzuki-senpai, joka kyseli kendon Fukudo-senseiltä mitä tämä halusi ja metsästi sitä sitten kanssani koko päivän. Yksi harhareissukin tehtiin, kun noustiin Aobayamalta väärään bussiin, ja näin tuli myös Yagiyaman eläinpuiston vieressä käytyä... Ja tosiaan, vasta yhdeksältä illalla tovin odoteltua todettiin, että Fukudo-herra oli päättänyt päivänsä (siis lähtenyt kotiin) ja pistettiin siltä illalta pillit pussiin, hieman vaivautunein tunnelmin. Tästä syystä puoli kahdeksaksi sovittu illallinen asuntolan kaverusten viimeisen kokoontumisen ja Hannun läksiäisten merkeissä meni suurilta osin sivu suun, tosin vain ajallisesti, sillä osuuteni yakinikusta oli jätetty odottamaan saapumistani. Kiitos siitä, sillä päivä oli mennyt sen verran kiireisenä että ateriointiin ei ollut ollut aikaa... Ehdin siis vielä nähdä Chongin, Kakinuman, Matsuuran ja Hannun, joista viimeksi mainittu muutti pois asuntolasta seuraavana päivänä, joukon viimeisenä. Ilmoitin paikallaolijoille, joihin oli lopussa liittynyt vielä Nozomi ja Atsuko, viisumi-asian menneen todennäköisesti vähemmän toivotulla tavalla ja edessä olevan pikaisen korea-visiitin.

Kuitenkaan Suzuki-senpai ei (hieman negatiivisesta ulosannistaan huolimatta, mikä tosin kuulemma on vaan näyttelemistä) ollut jättänyt asiaa sikseen, vaan oli vielä soittanut Fukudo-sensein labralta saamaan kotinumeroon ja neuvotellut asiasta. Olin siis rehellisesti sanottuna liikuttunut, kun seuraavana aamuna Suzuki-senpai soitti, että sensei oli lopulta kertonut mikä oikeasti oli ongelma, ja pyytänyt kirjoittamaan minua kuvaavan kirjoitelman koska hän itse ei juuri lainkaan tiennyt millainen ihminen olen. Senpai oli sitten koonnut klubin jäseniä ja sitten yhteisvoimin kirjoittanut minusta kaksisivuisen kirjoitelman senseille luettavaksi...

Kyseisen lapun kanssa mentiin sitten tapaamaan Fukudo-senseitä, joka tekstin määrän nähtyään otti sen vastaan pyysi tulemaan tunnin päästä uudestaan. Siinä sitten odoteltiin Iwata-senpain myös pitäessä seuraa, toinen toistaan hermostuneempana, ja kellon tullessa kaksitoista palattiin sensein tykö. Vähän mielessä kävi jopa se, että hän olisi tunnin aikana kirjoittanut kyseisen suosituslappusen, mutta ilmeisesti alusta alkaen ei aikomustakaan moiseen ollut (minkä tietämisen vähän aiemmin saattaisi joku ajatella olevan jollain tapaa hyödyksi...), ja vastauksena tuli lista ehdotuksista mitä seuraavaksi kannattaisi yrittää. Ilmeisesti hän oli soittanut labraani Kawamata-senseille ja juteltua asiasta tullut tulokseen ehdottaa lyhytaikaista työviisumia johon jossain törmäsi, ja ehdotti että kävisimme Kawamatan puheilla selvittelemässä asiaa. Tämän jälkeen tulisi mennä vaihto-opiskelijaosastoon kysymään neuvoa, ja viimeksi vielä Seiryo-kampuksen opiskelijavastaavan puheille. Niinpä suuntasimme hieman epäuskoisina (ainakin itse, sillä tiesin miten vaikeaa työviisumin saaminen on) kohti Aobayamaa. Tällä kertaa päästiin myös itse Kawamataa tapaamaan, joka käytti yllättävän paljon kiireistä aikaansa selvitellessä mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Työviisumi todettiin vaikeaksi, ja seuraavaksi sitten suunnattiin vaihto-opiskelijaosaston puheille vuoren juuren Kawauchi-kampukselle.

Yllättäen japanilaisen seurassa tulleena oltiin ehkä hitusen verran avuliaampia viisumiasiassa auttamaan (tai sitten vaan sattui avuliaampi henkilö paikalle), mutta ehdotus hätätapauksen turvin 14pv lisäajan hankkimisesta ja sen jälkeen ulkomailla/suomessa käymällä turistiviisumin turvin palaamisesta ei juuri auttanut, vaikkakin senpai piti sitä turvallisimpana. Ehdotin kuitenkin, että kun seuraavaksi suunnattiin maahanmuuttovirastoon, kysyttäisiin aluksi mahdollisuutta muuttaa oleskelulupa temporary visitoriksi ilman maasta häipymistä. Tämä mahdollisuus tuli tietooni kun Kawamata-sensei tulosteli lomakkeita työviisumia pohtiessa. Yksi lomakkeista oli muutoshakemuksen toinen osa siinä tapauksessa, kun haettiin väliaikaisviisumia. Ensimmäisenä oli kysymys oleskelun syystä, jossa aiemmista tiedoistani poiketen oli myös muita vaihtoehtoja kuin turismi ja sukulaisten tapaaminen, ja erityisesti kohta "cultural activities" herätti huomioni.

Siispä kun kello alkoi olla lähellä kolmea, toimiston mennessä neljältä kiinni, kysyttiin tästä mahdollisuudesta virkailijalta. Ja tosiaan, kun muutos edelliseen hakemukseen oli käytännössä vain aika 6kk -> ~2kk, ei sisältö muuttunut mitenkään epäilyttävästi, ja vaatimuksista suurin osa poistui haettavan viisumin keveydestä johtuen, oli vastaus sen verran myönteinen että päätin sitä kautta yrittää. Niinpä siis täytin vain kyseisen hakemuksen, esim. varatodistuksen ollessa jo viraston hallussa, ja minulle annettiin huhtikuun 20. päivään asti aikaa toimittaa virastoon lyhytaikaisen viisumin perusvaatimus, todistus ostetusta paluulennosta.

Vielä ennen puoli seitsämän kendo-harkkoja pyräytettiin taksilla ja bussilla Aobayamalle ja sitten Seiryo-kampukselle Fukudo-sensein tykö raportoimaan lopputulos. Kiireinen (no, sitä taitaa olla täällä kaikki) sensei kehui sitten Suzuki-senpain ahkeran yrittämisen ja onnitteli lopputuloksesta... no, harkoissa olin vähän edellisellä viikolla satuttaneestani varpaasta huolimatta mukana erittäin suurella innolla, ja niin tulen olemaan jatkossakin. Ja mikäli suinkin mahdollista, haluan jo pelkästään Suzuki-senpain vuoksi saada japanissa 1-dan arvon, joten vaikkei nyt viisumin puolesta mitään aikataulua tarvitsekaan noudattaa, tulee kendoon panostettua.

Ihan vaan koosteena maanantain ja tiistain reissut, kulkuvälineinä jalat, pyörä, bussi ja taksi. Ruokailuja kyseisten tapahtumaketjujen sisälle ei mahtunut.
Ma: -> Seiryo-> Kawauchi-> Aobayama-> Kawauchi-> Seiryo->
Ti: -> Seiryo-> Kawauchi-> Aobayama-> Kawauchi-> Maahanmuuttovirasto-> Kawauchi-> Aobayama-> Kawauchi-> Seiryo->

Tilanne on siis nyt se, että oleskelen korkeintaan 20. päiväät huhtikuuta asti hakemuksen turvin, ja ennen kyseistä aikarajaa tulisi maahanmuuttovirastoon toimittaa todisteet lentolippujeni hankkimisesta. Suunnitelmissa oli alusta lähtien käydä suomessa ylioppilasjuhlien aikaan, joten siinä mielessä matka ei ole ongelma. Hieman harmaita hiuksia (tai aivosoluja...) aiheuttaa kuitenkin epävamuus siitä, onnistuuko matkan jälkeen palaaminen Japaniin. Mutta sen eteen ei käsittääkseni mitään voi tehdä, tai ainakaan ei kannata kysyä asiasta virastolta, sillä pois minut täältä halutaan, ja jos vihjailen tulevani takaisin ei välttämättä ensimmäistäkään lyhytaikaista viisumia heru.

Tulipas oikein kunnolla avauduttua... mutta joo, ehkä tuosta selviää jollekulle miksi esim. joululahjojen ostaminen on "vähän" myöhästynyt.

Ylläoleva kertomus on täysin fiktiivinen, nimet on muutettu ja päivämäärät eivät pidä paikkaansa. Kenenkään viisumihakemusta ei voida evätä ylläolevan fiktiivisen kertomuksen perusteella.

Päiväreissu Tokioon

Tuli tosiaan vietettyä eilinen päivä käymällä kolmatta kertaa maan pääkaupungissa. Päivän ohjelma oli vapaamuotoinen mutta kohtuu hyvin täytetty, mitä pieni harhailu metroasemilla ja jonkun eleskelystä vähemmän innostuneen päähänpiston Yamanote-linjalle aiheuttama viivästys täytti entisestään.

Jos kuitenkin lähdetään alusta, eli Sendain kämpästä, niin alkutaipaleen pyörällä aseman pyöräparkkihalliin ja shinkanseniin (en muista enää minkä nimiseen tuli noustua, odottamaan ei taaskaan juuri joutunut) voi lyhyesti mainita onnistuneen odotusten mukaisesti. Pöräparkkihallilla meinaan aseman lähellä maan alla olevaa tilaa, jonne voi jättää pyörän ihan laillisesti parkkiin, ja noutaessa sitten maksaa 50 jenin / päivä maksu, tai häipyä paikalta maksamatta, mistä jälkimmäinen on ehkä tavallisempi menettelytapa... Shinkansenissa ei ihan alkuun löytynyt istumapaikkaa, sillä ilman sellaista sai muutaman roposen säästettyä, toiveena löytää paikka jostain niistä (tässä tapauksessa) neljästä vaunusta, joissa paikkoja ei ole varattu vaan ne on vapaata riistaa. Jollekin asemalle pysähdyttyä ja matkustajakunnan vaihtuessa hienoisesti täyttyi sitten tuokin toive.

Aikaisesta herätyksestä johtuen oli tarkoitus ottaa junassa nokoset, mutta loppujen lopuksi matkalle löytyi sen verran aktiviteettia ettei puolentoista tunnin aikana ehtinyt uneen asti. Tokioon Ootemachin asemalle saavuttua oli kuitenkin väsymys niin selvästi havaittavissa, että heti alkuun etsittiin lähin take-out kahvia tarjoava kuppila. Hörppiessä kofeiinia siirryttiin sitten vähitellen laiturille, jolta Shinjukuun lähtevän junan kyytiin oli tarkoitus hypätä. Jotain meni kumminkin vikaan, ja löydettyä itsemme Uenosta oli aika jäädä kyydistä ja yrittää uudelleen. Tällä kertaa raiteet veikin Shinjukun ei ihan pienelle asemalle, josta etsittiin Odakyuu-linja viemään vähän syrjemmäs keskusta-alueelta. Kohtuullisen syrjään asti mentiinkin, sillä matka Shinjukusta jonnekin etelään päin kesti yli tunnin. Päämäärässä sai kuitenkin vihdoin täytettä aamupalasta asti kutakuinkin käyttämättä olleeseen vatsaan, ja toki varsin maistuvaa sellaista, niinkun japanissa tuppaa usein olemaan.

Seuraava tapaaminen oli sitten Shinjukun asemalla, missä kännyköihin puhuvia ympärilleen vilkuilevia japanilaisia tuli havaittua useita, eikä tapaaminen tuntunut sen luokan kompleksissa olevan ihan niin yksinkertaista omallakaan kohdalla. Odotettu seura kumminkin löytyi, ja myöhemmin lyöttäytyi yhteen myös omia tuttavuuksia Suomesta, TTY:llä samat japanin kurssit käyneet Jani ja Samuel. Kyseisten herrojen matka jatkuu myöhemmin Sapporon kautta Kitamiin, joten Tokiossa tapaamisen jälkeen ei välttämättä kasvotusten tule heti nähtyä. Kun oltiin käyty vielä nettikahvilassa tulostamassa liput yöbussiin, ehti sakkiin mukaan vielä Hannu, joka siis lähti edellisenä päivänä Sendaista Tokioon, ja huomenna sitten Suomeen. Tokion aseman lähettyvillä ennen bussiin lähtöä ehdittiin vielä käymään kohtuullisen onnistuneeksi valinnaksi osoittautuneessa Isakayassa, ja oman lähdön ollessa tarpeeksi lähellä jätettiin sitten suomalaiskolmikko paikkaan oman onnensa nojaan. Pieni ylimääräisen ajan varaaminen osoittautuikin tarpeelliseksi, sillä halvalla (3900 jeniä) löytynyt bussi ei lähtenytkään ihan aseman viereltä niinkun aiemmin oletettiin, vaan vähän syrjempää. Kyselemällä löytyi kuitenkin ajoissa myös JTB:n New Star -bussi, ja vähän ennen puoltayötä alkoi paluumatka kohti Sendaita. Vähän turhan lämpimissä olosuhteissa nukkuminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, ja päämäärän n. vartin ilmoitettua aikaa aiemmin saavutettua oli väsymys pyörän selässä haukotellessa selvästi havaittavissa. Kotiinsaapumisaika oli jotakin puoli kuuden tienoilla, joten vielä ehti vähän sänkyynkin nukkumaan.

Se siis taas Tokiosta tällä kertaa, myöhemminkin tulee varmaan vielä käytyä. Viisumiasiasta kertomus varmaan seuraavaksi, tässä ihan lähipäivinä, ehkä...

Tokioon!

Viisumijutuista tosiaan kunnon postaus sitten aikanaan. Tänään on luvassa reissu Tokioon, kolmatta kertaa, tosin nyt vaan päiväksi ja yöbussilla takasin. Ja kyllä, takasin Sendaihin vielä tulen, eli väliaikainen luovutusvoitto maahanmuuttovirastosta on tosiasia.

Tokiossa on tällä kertaa tarkoitus vierailla paikkojen sijaan tapaamassa erinäisiä tuttavuuksia, uusia ja vanhoja, kuten suomalaisia Kitamiin vaihtoon tulleita, itseni tavoin aluksi viikon Tokiossa lomailevia kaveruksia.

Mutta nyt aamupalaa, kello on vähän yli kahdeksan ja joskus ennen kymmentä olis kiva ehtiä shinkanseniin. Tokiossa blogaaminen taas kännykän varassa, vaan vähän epäilen ettei sille hirveästi aikaa löydy, eikä välttämättä asiaakaan niin hirveästi ehdi kertyä. Näihin tunnelmiin siis viisumin päättymiseen saakka, sitten ollaan passin "APPLICATION" leiman varassa.

Viisumihakemus

Kirjoitan aiheesta kylla viela ihan kunnon viestinkin, mutta tahan valiin lyhyt tilanneraportti.

Omalta osaltani hakemus alkaa olla loppusuoralla, ja kavelen talla hetkella pyytamaan kerhon valvovalta opettajalta allekirjoitusta viimeiseen paperiin. Jos onni suosii, vien sen jalkeen kyseisen lapun ja kaikki muut keraamani lippuset maahanmuuttovirastoon. Sitten onkin vuorossa vain paatoksen odottelua. Oleskelulupa ei tosin varmaan riita vastauksen saapumiseen, joten pitaa varmaan kysella jotain hataratkasua siina vaiheessa.

Eli toivottakaa onnea, tasta sita lahetaan!

lisäys 19.3: Ei se sitten vielä loppunutkaan. Opettajalta ei allekirjoitusta herunut, mutta toisaalta sain aikaa moisen hankkimiseen viikon verran. Nyt vaan pitää toivoa että kyseinen herra heltyy. Virastossa siis käytyäni on kuitenkin nyt ainakin täysin selvillä mikä uupuu, ja muut laput on ilmeisesti kunnossa.

Matkaraportti: Pusan, Korea

Ja taas, ihan liian pitkään ollu blogi päivittämättä. Ja asiaa kyllä riittäis, johan tässä olis aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa, jos vaikka ehtis vielä tänne tulevien elämää helpottamaan. Mutta jätetään se kumminkin vielä toistaiseksi, ja kerrotaan millasta naapurimaassa oli.

...

Ja nyt kun on kuvat valikoitu, selostan toivottavasti edes kutakuinkin kronologisesti minkälainen reissu tuli tehtyä.

Lähtö oli siis puoli kahden aikoihin suoraan Sendain lentokentältä, jonne saavuin Yuun ylipainoisista tavaroista jääneen matkalaukun ja omien vähäisten reissutarpeideni kanssa aluksi kämpän lähimmän juna-aseman kautta Sendain pääasemalle, josta lentokentälle kätevästi suoraan kulkevalla junalla hyvissä ajoin, kuten edellisestä viestistä selviää, odottelemaan matkakumppaneita ja lentoa. Siinä kännykkää naputeltua tuli sitten Nicolas ja Nozomi paikalle, ja kun ruokaa todettiin olevan tarjolla lennolla, siirryttiin viemisten ostamisen jälkeen sen kummempia odottelematta kohti Asian Airlinesin konetta. Lentämistä ei kovin paljoa tule harrastettua, ainakaan mitä ihan kunnolla matkailleeseen Nozomiin vertaa, mutta ei lennot (yhteensä 4kpl paluineen) kuitenkaan enää mitään sen hämmästyttävämpää tarjonneet. Souliin saavuttiin turvallisesti joskus iltapäivän puolella.

Jos tarkempia ollaan, Soul jäi kokonaan näkemättä, ja ensimmäisenä Koreasta valkeni Incheonin lentokenttä. Kuten wikipediasta selviää, ihan pienestä kentästä ei ollut kysymys, ja omista kokemuksistani lähinnä Narita on ainoa vertailukelpoinen. Jatkolennon odottelua oli pari tuntia, ja sen aikana tuli vähän ympäristöäkin tutkailtua ja pienen yrittämisen ja paikan etsimisen jälkeen nettiyhteyskin saavutettua. Aika riitti kuitenkin vaan pariin sähköpostiin, ja matka jatkui pian Korean Airilla kohti Pusania.

Seuraava lentokenttä oli huomattavasti hillitymmän kokoinen, ja heti matkatavarat mukaan napattuamme näkyi vastaan tullut Yuu odottelemassa riittävän iso auto hallussaan. Auto vei seurueen Yuun nykyiseen asuinpaikkaan (odottaen muuttoa Souliin) äitinsä luo, jonne majoittauduttiin tulevaksi kolmeksi yöksi. Kimuchi-myymälää pitänyt äiti tarjosi pian varsin mainion ja riittävän aterian, johon toki kuului myös kimuchi, kuten jokaiseen aamiaiseen, päivälliseen ja illalliseen. Eikä kyllä haitannut, sillä olen oppinut pitämään kyseisestä korealaiserikoisuudesta monen japanilaisen tavoin. Lopuksi käytiin vielä vilkaisemassa yhtä osaa kaupungista ja tavattiin Yuun kaveri, jonka nimi unohtui tapani mukaan pian esittelyn jälkeen. Matka osaa kumminkin väsyttää, ja yöpuulle palailtiin pian puolenyön jälkeen.

Seuraavana päivänä näki ensimmäisen vilkaisun Pusanista päivänvalossa, mikä viimeistään paljasti, miten vuoristoiseen paikkaan kaupunki oli levittäytynyt. Seurauksena ei junalinjoja juuri seutuvilla kulje, vaan julkinen liikenne on bussien ja tolkuttoman kovaa ajavien taksien varassa. Taksikuskien ajotyylin mainitsi kattavasti kolme päivää matkaoppaana toiminut Yuukin kotikaupunkinsa ikäväksi puoleksi. Aluksi kuitenkin käväistiin bussilla merenrannassa ja sen läheisellä torilla, ja myöhemmin vierailulla temppelissä vähän korkeammalla vuoristossa. Torilla oli kaloja, temppelissä patsaita ja munkkeja, sen laajemmin en taida osata alkaa vierailuja tulkitsemaan. Tosin ateria torin kojussa ei ollut ehkä sitä tavallisinta, vaan yksi niistä asioista jotka oli ennen matkaa todo-listalla, nimittäin elävä tai vähintäänkin hyvin elävästi liikkuva mustekala. Maku ei sen kummempia elämyksiä tarjonnut, mutta itsestään kastikkeessa pyörivä ja syödessä huulista tarraava päivällinen oli ihan mielenkiintoista syötävää.

Illan hämärtyessä käväistiin vielä katsomassa APEC-kokousta varten rakennetulla paikalla, josta oli myös näkymä myöhemmin autolla ylitettylle Pusanin Rainbow Bridgelle. Kun olin saanut kamerasta akun niin loppuun ettei linssin sulkeminenkaan enää onnistunut, siirryttiin seuraavaan korealaiseen erikoisruokaan, koiraan. Ilmeisesti koiran syöminen ei ole enää kovin suosiossa, ja paikkaa piti metsästää vähän aikaa kun ensimmäinen yritys oli pistänyt lapun luukulle. Aterioimaan kumminkin päästiin, ja mukaan liittyi vielä kaksi muuta Yuun kaverusta. Lihan maku ei sinänsä taaskaan tarjonnut suurempia nautintoja, mutta korealaisten kastikkeiden kanssa söisi varmaan mitä hyvänsä, kimuchin ja shochun kera tarjottuna. Kylläisenä käväistiin vielä porukalla vilkaisemassa maisemaa mäeltä, jolta aukeni eri suunnissa Pusan koko laajuudessaan.

Loppuilta vietettiin paikallisessa yökerhossa paljolti tanssimisen merkeissä. Suomalaiseen "yökerhoon" verrattuna viiden hengen seurueen palvelu vaikutti sisäänheittämistä myöten VIP-kohtelulta, minkä jälkeen usean tunnin ilta kaikkine juomineen ja naposteltavineen n. kolmen kotoisen tuopin hinnalla per nuppi ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Koittanutta yötä ei aiottu lähteä nukkumaan majapaikkaan, vaan klubilta lähdettyä ohjattiin taksi kohti korealaista kylpylää (jolla oli joku nimi jonka kirjoitusasua en osannut arvata oikein). Tarkoituksena oli käväistä suihkussa ja viettää sitten yö kyseisessä paikassa, ja aamun koittaessa hyödyntää vähän enemmän paikan tarjoamia mahdollisuuksia, kuten sauna-tyyppisiä huoneita ja kylpylätiloja. Itse käytin väsymyksestä huolimatta suihkun jälkeen vähän aikaa ja rahaa todetakseni, ettei paikassa olevilla nettikahvila-tyyppisillä tietokoneilla voinut kirjoittaa japania. Sähköpostin lähetys kuitenkin onnistui romaji-tyylillä, joten kännykän toimimattomuus vieraalla maaperällä ei, kiitos myös Yuun äitin tarjoaman asuinpaikan WLAN-mahdollisuuden (kunhan seisoi oikeassa paikassa pitäen kannettavaa oikeassa kulmassa), vaivannut liikaa mieltä. Kun simmut ei enää pysyneet millään auki, oli aika pistää maate, ison huoneen lattialle. Tarjolla oli ilmeisesti aikaisille ollut myös patjoja, mutta puute ei itseäni juuri vaivannut, ja kun sentään vähän päätä korottamaan löytyi tyynyntapainen, sai n. viiden tunnin pituiset maittavat unet. Yöasu oli paikan tarjoama kylpyläasu, jossa siis liikuskeli miehet vaaleansinisissä ja naiset vaaleanpunaisissa yhtenäisissä pukeissa.

Kellon ollessa jotain kymmenen luokkaa huomasin silmät avattuani ympäristöltä olevan suurimman osan porukasta hävinneen. Omasta seurueesta Nozomi oli ilmeisesti ollut ensimmäisenä pystyssä, ja lähdin itsekin pyöriskelemään ympäriinsä ja peseytymässä suihkutiloissa paria kerrosta alempana. Yhteisissä tiloissa, samassa kerroksessa unitilan kanssa, oli -20...50 asteen lämpötiloihin lämmitettyjä/jäähdytettyjä huoneita, ja kylpylän yhteydessä oli vähän enemmän saunan tyylisiä huoneita aina 75 asteeseen asti. Kuumimmillaan siis ihan kelvollista, mutta ei kuitenkaan vielä ihan suomalaistyylistä saunaa. Yhteisten tilojen huoneissa oli vaihteleva sisustus, esim. pieniä mustia pyöreitä kiviä lattialla, joihin uponneet jalat sai nopeasti kuumaksi. Pakkashuone ei näyttänyt olevan erityisen suosittu, vaikka jäi kyllä epäilys ettei sen sisällä ihan väitettyä lukemaa ollut. Täysin liikkumaton ilma ja hyvin lämminnyt keho saattoi tosin olla syynä. Vielä pariin kertaan kylvyissä, saunoissa ja suihkussa käytyä oli sitten aika palailla Äitin luo aterialle, ja tällä kertaa sai nauttia korealaisista aamuherkuista.

Oli siis koittanut perjantai, ja suunnitelma päivän osalle oli käväistä vielä katsomassa Pusanin ja korean historiasta kertova museo, keskustan vaatetori ja päättää ilta vähän edellistä aiemmin karaokella. Väsymyksestä huolimatta tutustui ihan mielellään vähän paremmin Koraen historiaan, sillä sen vaikutus Japaniin on ollut erittäin suuri. Torilla kierreltiin kauppojen aukioloon asti, minkä jälkeen täytettiin vatsaa yakinikulla. Karaoke oli paljolti sama mitä japanissa, erona lähinnä tekstitys furiganan sijaan hangulilla. Ja jälleen kerran vahvistui käsitys, etten minä loppujenlopuksi osaa yhtään laulaa...

Aamulla oli edessä aikainen lähtö, joten kämpille palattiin hyvissä ajoin riittävän unensaannin takaamiseksi. Pienen pakkailun ja nettailun jälkeen ehtikin hyvin vielä pari tuntia nukkua, ja puoli viisi herättiin pikaista aamupalaa ja lennolle lähtöä varten. Paluumatkalla käytettiin Soulin lentokentän myymälöitä hyväksi tuliaisten ostamiseen. Tärkein tuliainen, eli omaan kotiin, saatiin toki jo edeltävänä iltana: Äidin kotitekoista kimuchia, jota nytkin tässä kirjoitellessa ateria yhteydessä mutustelen. Kuulemma säästellen pitäis syödä ja vuodeksi riittää, mutta täällä on kyllä mennyt viikossa noin kolmannes.

Takaisin Sendain lentokentällä oltiin lauantaina vähän puolen päivän jälkeen, kutakuinkin samaan aikaan kun keskiviikon lähtö. Takana lyhyt visiitti Koreaan ja sen toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Pusaniin. Pitänee miettiä varmaan sitten myös omaa sotasuunnitelmaa, jos Yuu toteuttaa uhkauksensa tulla puolestaan vierailemaan Suomeen.

Koreaan!

Kannykka taas tehokaytossa, kun juna vie kohti Sendain lentokenttaa.

Matkakuume ei ehka ole ihan huipussaan, kaikenlaisten viisumi- ym. selvittelyjen ollessa viela pahasti kesken, mutta suuntaan silti nokkani kohti Etela-Koreaa parin toveruksen seurassa. Suunnitelmissa kolmen yon reissu Busaniin, asuntolan kamppiksen Yuun luokse vierasille. Matkaa on viritelty alunperin jo selvasti viime vuoden puolella, ja kun mukaan lyottaytyi myohemmin myos reissailua ilmeisesti enemmankin hasrastanut japanilainen Nozomi, saatiin myos kaytannon rattaat pyorimaan.

Ja saavuinkin jo lentokentalle. Sovittuun tapaamiseen on kuitenkin viela 40 minuuttia ja itse lentoon yli 3h, joten jatketaas tarinointia. Niukaksi jaaneelle aamupalalle tosin pitanee jossain vaihessa metsastaa jatketta.

Kanadalaiselta Nicolakselta tulikin juuri maili, seuraavalla junalla ilmeisesti tulossa. Porukka on siis mina, Nicolas ja Nozomi.

Jos sitten vahan jotain muutakin valiin, matkakertomus tulee varmastikin kuvien kera vahan paluun jalkeen, ja jos oikein tylsaa tulee niin saatan jotain jo reissun paaltakin kirjotella. Eilen oli tosiaan labralla ihan minua varten jarjestetty seminaari, silla en paasse huomiselle siirrdttyyn varsinaiseen 4. vuoden opiskelijoiden seminaariin. Valmistelut tuli tehtya tuuttuun tapaan viime tingassa, ja viela perjantaina en ollut edes alottanut shown valmistelua. Siihen nahden suoriuduin tehtavasta mielestani ainakin tyydyttavasti, enka usko takkuilleen englannin hairinneen sita juurikaan ymmartamattomia kuuntelijoita. Lieko oma huvittuneisuuteni tokeroille ilmaisuilleni nakyneen ulospain. Japaoiksi en siis alkanut koko hommaa vaantaa, vaan homman ydin oli englanniksi, vain alku ja loppu japania. Talla kertaa kuitenkin myos lopun kyselyosuudessa sallittiin japani, joten muutamaa kysymysta sain pohtia kuuntelijoiden kielella.

Taululla vilkkuu jo vihrea valo check-inin merkiksi, joten jatketaas yllaolevaa taas kun tyhjaa aikaa ilmestyy. Luultavasti siis naissa merkeissa kohti Koreata!