Rumbling Hearts

Hetki aikaa, tauko keskelle viikkoa. Katsottuani viisi jaksoa Your Lie in April laitan koneelta vielä löytyviä anime-soundtrackeja soimaan. Tajuan hyväksyväni ajatuksen siitä, että kuuntelen tänään Kimi ga Nozomu Eien musiikkeja. Muutama minut tunteva tietää, että jos todella pidän jostain
musiikista, en todellakaan kuuntele sitä toistolla päiväkausia. Säästelen kappaleita kuin ne olisi harvinaisia mausteita, joiden makua voi todella arvostaa vain jos sen kokee tarpeeksi harvoin. Välttelen viimeiseen asti kuulemasta pieniäkään pätkiä, ja ärsyynnyn suunnattomasti jos joku päättää laittaa jotain sellaista soimaan ilman sen syvempää ajatusta. Kyseisen animen musiikkia kuuntelin viimeksi luultavasti ennen ulkomaille muuttoa, yli kolme vuotta sitten.

Liian paljon, parin viimeisen vuoden aikana, olen ajelehtinut elämäni mukana. En ole välittänyt siitä, koska minulle on tapahtunut niin paljon hyvää, osittain siitä johtuen ja osittain siitä huolimatta. Olen päässyt uralle, jossa on helppo pysyä, jossa pysymisestä palkitaan, ja josta poikkeamisesta rankaistaan. Pyrin saavuttamaan tavoitteita, jotka kuuluvat sille uralle. Jos nyt kerrankin ottaa esille konkreettisia esimerkkejä koodareille niin mukavan tutun abstraktion sijaan, niin käytännössä olen ohjannut arkeani kahden uran mukana, joista toinen on työ ja toinen kendo. Työni kohalla olen kaiken lisäksi yhä enenivissä määrin turvautunut päivätyöhöni ja pyrkinyt saamaan intohimoni sammutettua sen pohjalta, mikä on jättänyt monet aikaisemmin hyvinkin mielenkiintoiset projektit selkeästi taustalle. Kendossa oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja tuntuu, että en itsekään ole erityisemmin muuttunut, ellen sitten hieman vähemmän innostuneeksi. Edistyminen tuntuu olevan täysin kiinni siitä, miten paljon muuta aikaa uhraan harjoittelulle, miten monena viikonloppuna jätän ottamatta univelkaa kiinni ja pakkaan aamuseitsämältä kendokassiani. Eikä se koskaan tunnu olevan tarpeeksi, kilpailuissa pärjään tuskin senkään vertaa mitä ennen.

Mutta mitä minun pitäisi asialle tehdä? Ainoat vaihtoehdot tuntuu olevan, että luovun kunnianhimostani joko työtä tai kendo kohtaan, ja käytän aikaani jollain tavalla palkitsevammin. Kun löydän hetken aikaa ajatella, tajuan onneksi melko nopeasti, ettei kyse ole siitä iänikuisesta kiireestä, ajan puutteesta tai tekemättömistä töistä. Jos on joutunut oravanpyörään ja haluaa pitää tauon, ei ole mitään hyötyä yrittää ottaa suurempia harppauksia ja toivoa saavuttavansa jonkinlaisen suvannon omien ponnisteluiden ansiosta. Ainoa vaihtoehto on hidastaa, astua sivuun, ja katsella edes hetken verran pyörää ulkopuolelta. Oli se sitten vaikka keskiviikkona!

Kaikista toiveistani ja uskomuksistani huolimatta epäilen vahvasti, että en valitettavasti ole mitenkään erityislaatuinen tai poikkeava yksilö. Siksi luulen, että en ole yksin, kun huomaan tarvitsevani etäisyyttä maailmaan, omaan elämääni ja ylipäätään itseeni. En pidä siitä, miltä sana "todellisuudenpako" kuulostaa, mutta se tuntuu kaikesta huolimatta varsin kuvaavalta. Olen kuitenkin eri mieltä sanan negatiivisen sävyn kanssa, ja pidän jonkinlaista irtautumista todellisuudesta ainakin omalla kohdallani tarpeellisena. Enkä olisi lainkaan varma, että tästä todellisuudesta löytyy välttämättä kaikki se, mihin meidän kannattaisi panostaa ja uskoa. Puuttumatta nyt millään tavalla mihinkään hengellisiin asioihin, tarkoitan vain korostaa sitä, miten tärkeää on elää muutakin kuin omaa elämää. Jos haluaa saada omasta elämästä kaikean, mitä elämiseltä kaipaa, jotuu sen eteen uhraamaan paljon, eikä lopputulos ole juuri koskaan sitä mitä toivoisi.

Joku tähän asti kirjoituksen lukenut saattaa hieman arvuutella, mitä tämä kaikki höpinä oikeastaan tarkoittaa, paitsi että olen selvästikin juonut pulloni loppupuolelle. Tässä vaiheessa olen hieman ajanut itseni pussiin, enkä ole ihan varma, pitäisikö jakaa jonkinlaisia neuvoja, antaa epätoivon kipinän syttyä joka kodin nurkkaan, vai julistaa maailman pelastavan animen ilosanomaa. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mieleen hiipii vähitellen myös huominen työpäivä ja herätyskello kuuden tunnin yöunien jälkeen. Okei, seitsämän, kauan eläköön joustava työaika. Mutta itselleni osaan tässä vaiheessa sanoa yhden asian: ota aikaa, pidä tauko.

Tällä saatteella, valmistelen muutaman kappalen musiikkia kännykkään ja lähden rauhalliselle kävelylle läpi keskiöisen skotlannin. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin graniitinharmaan keskustan sijaan kävellä järven rantaan ja istahtaa laiturille, vapaat juuri ja juuri vedessä, ympärillä täydellinen hiljaisuus ja maailma täynnä toisenlaista todellisuutta.

Oikeutettu menestymään

Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa julkaisuun, jossa jaettu kolumni ja siinä viitattu sarjakuva nostatti esiin ajatuksia menestyksestä, tuloeroista ja yhdenvertaisuudesta. Kirjoitin Facebookiin tavanomaista kärkevämmän ja ennen kaikkea poliittisesti – tai ainakin jonkin sortin aatteellisesti – latautuneen kommentin. Huomasin ajatuksia tulevan huomattavasti kommenttia enemmän, joten päätin siirtyä jatkamaan blogin puolelle.

Sarjakuvan sanoma on mielestäni hyvin selkeä, ja se on avattu kolumnissa vieläkin selkeämmäksi, joten en turhaan ala sitä enää tarkemmin tässä perkamaan. Perusajatus on siis se, että elämässään hyvin pärjännyt ja korkeita tavoitteita saavuttanut ihminen unohtaa helposti, miten hyvästä lähtökohdista on saanut lähteä, ja miten paljon apua on saanut matkan varrella. Tämä on havaittu myös psykologisena ilmiönä. Paul Piff kertoo TEDx-puheessaan, miten Monopolia pelaavat koehenkilöt pitävät pelin voittamista omana ansionaan, vaikka heille on annettu etuoikeutettu lähtöasetelma ja sääntöjä on muokattu heille edulliseksi. Piffin laajemmin aihetta käsittelevissä tutkimuksissa (esim. Wealth and the Inflated Self: Class, Entitlement, and Narcissism) on löydetty, että ylemmissä yhteiskuntaluokissa ihmiset kokevat alempia luokkia vahvemmin, että he ovat oikeutettuja parempaan osaansa.

Yrittäessäni selittää itselleni konservatiivista ajatustapaa ja oikeistolaista politiikkaa, koen usein törmääväni perusteluihin, joissa ihmisen ponnisteluiden palkitseminen nostetaan yhdeksi tärkeimmistä vapauden muodoista ja siksi sen rajoittamista tulisi välttää. On tietysti oikein, että ihminen saa ansaitsemansa palkkion menestyksen eteen tekemästään työstä. Virhe tapahtuu mielestäni siinä, miten näkymättömät taustatekijät helposti unohdetaan, kun pohditaan ihmisen itsensä osaa menestyksessä – tai sen puutteessa. Tämä koskee koko ihmiselämän aikana saatua tukea esimerkiksi sukulaisita, ystäviltä, opettajilta ja työkavereilta, sekä laajemmin yhteiskunnan antamaa tukea esimerkiksi toimivan teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin, osaavaa työvoimaa tuottavan koulutusjärjestelmän, kehityksen pohjana toimivan perustutkimuksen ja hyvinvoinnin tuoman yhteiskuntarauhan muodossa. Ongelmia syntyy, kun poliittinen päätöksenteko pyrkii korostamaan yksilön oikeutta ja vastuuta omasta menestyksestä, mutta ei ota huomioon näitä voimakkaasti taustalla vaikuttavia tekijöitä.

Lähde: Tax Protesters / Tony Webster (CC BY 2.0)

Nämä ongelmat koskettavat ihmisten ajattelutapaa ja siitä kumpuavia päätöksiä kahdessa suunnassa. Toisaalta menestynyt yhteiskuntaluokka näkee olevansa oikeutettu kaikkeen saavuttamaansa hyvinvointiin, ja kokee epäoikeudenmukaisena sellaiset toimet, joilla osa siitä halutaan kanavoida pois heiltä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi tulojen progressiivista verotusta, jossa heiltä viedään vähemmän ansaitseviin nähden suurempi osa palkasta veroina valtiolle. Toisaalta vähemmän menestystä saavuttaneet, osittain tai kokonaan yhteiskunnan tukien varassa elävät nähdään ihmisinä, jotka eivät ansaitse enempää kuin saavat, tai edes sitä. Hyvin menestyneen on jälkikäteen vaikea ymmärtää, että jos hän on itse saavuttanut menestyksen ilman erityistä tukea tai etuoikeutettua asemaa, niin miksei joku toinen voisi pyrkiä samaan ja, mikäli lahjakkuus ja ahkeruus riittää, saavuttaa sen. Taustatekijöiden merkitystä omassa menestyksessä ei tunnusteta, eikä siksi ymmärretä, että ilman niitä on omista ponnisteluista huolimatta hyvin vaikea menestyä. Tämä johtaa helposti siihen, että yhteiskunnan varojen käyttämistä parempien edellytysten luomiseen vähempiosaisille ei nähdä oikeudenmukaisena, vaan jonkinlaisena hyväntekeväisyytenä.

Käsitykseni mukaan tuloerojen perustelu pohjautuu usein tällaiseen ajatteluun. Mikäli tulonsiirtoja rikkailta köyhille pidetään hyväntekeväisyytenä, jonkinlaisena rikkaiden myötätunnon osoituksena, on ymmärrettävää, jos joku kokee tällaisen epäoikeudenmukaisena ja ehkä myös tarpeettomana. Menestyksen yhtälöön jäänyt aukko ei ole ilmeinen, varsinkaan kun ihmisen psykologia taistelee sen tunnistamista vastaan. Oikeistolainen politiikka on luonnollinen seuraus tällaiselle ajatustavalle.

Minulla ei ole tarpeeksi minkään sortin yhteiskuntatieteen tuntemusta, että osaisin pohtia mahdollisuuksien tasa-arvon ja siihen liittyvien käsitteiden yksityiskohtia. Jos kuitenkin pintapuolisesti käsittelee sitä esimerkiksi Kokoomuksen periaateohjelmassa olevan kuvauksen pohjalta, niin "tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen sekä elämän sosiaalisten perusedellytysten täyttyminen" ei kuulosta yhtään hullummalta ajatukselta. Kokoomusnuoret menevät vielä pidemmälle mahdollisuuksien tasa-arvossa, jossa, "jokaisella yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella menestystä, onnellisuutta ja hyvää elämää". Kuulostaa hyvältä, eikä monikaan varmaan ilmoita vastustavansa tällaisia tavoitteita. Mutta mitä ovat tasavertaiset tai yhtäläiset mahdollisuudet, jos puhutaan esimerkiksi vanhempien varallisuudesta, maasta johon syntyy, ihmisten ennakkoluuloista sinua kohtaan, tai ympäristön saastuneisuudesta? Entä miten siihen vaikuttaa syntymässä saatu sydänvika tai onnettumuudessa menetetty näkö? Voisin melkein lyödä vetoa, ettei maailmasta löydy kahta ihmistä, joilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Oma näkemykseni hyvinvointiyhteiskunnasta on, että yhteiskunnan on oman hyvinvointinsa vuoksi pidettävä huolta heikommassa asemassa olevista, ja luotava heille sellaisia menestymisen edellytyksiä, joita heillä ei syystä tai toisesta muuten ole. On tunnustettava se tosiasia, ettei ihmisillä ole tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä elämässään, eikä se ole pelkästään ihmisestä itsestään kiinni. Tämän lisäksi on tiedostettava se tuki, joka on mahdollistanut oman aseman saavuttamisen. Se tuki tulee antaa kaikille, jotta jokaisella olisi todella mahdollisuus tavoitella menestystä.

Muistelua, kaipuuta

Harmittaa suunnattomasti, etten tajunnut ostaa viiniä.

Olen parin viime viikon aikana eksynyt syystä tai toisesta selailemaan vanhoja kirjoituksiani blogissa. Niitä lukiessa alkaa hyvin helposti kaivata ainakin kahtaa asiaa: blogin kirjoittamista, ja kaikkea mistä kirjoituksissani kerron. Lukiessani edellistä kirjoitustaukoa käsittelevää kirjoitusta Tauko (tai jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tainnut olla edellinen, suurin osa viimeisimmistä taitaa alkaa sillä miten kauan taas on tullut oltua kirjoittamatta), aloin vähitellen ymmärtämään paremmin mitä kaipasin. Eikä se ole kirjoituksen alussa selitetty tauko. Todellinen kaipuu selviää vähitellen kirjoitusta lukemalla loppua kohden. Yritän sitä tässä hieman avata, mutta viinin puute aiheuttaa hetkittäin ikävän voimakasta kirjoittamattomuutta.

Katselin pari päivää sitten blogin arkistoa, ja miten viime vuotta lukuunottamatta olen kaikesta huolimatta aina jokusen kirjoituksen vuodessa saanut aikaan. Lukiessani viimeisintä tekstiä Vuosi nuoruudestani tuntui kovin harmilliselta, että ehdin vain yhden ainoan tekstin koko vuoden aikana kirjoittamaan. Toisaalta se harmittaa, koska epäilen alunperinkin melko hillityn mielenkiinnon blogia kohtaan hiipuvan entisestään jos juuri koskaan mitään tekstiä ei synny, mutta toisaalta viime vuodet on ollut melko selvää, etten mitään jatkuvasti seuraamisen arvoista blogia saa kuitenkaan aikaan, joten se ei ehkä kuitenkaan ollut harmituksen suurin syy. Enemmän harmittaa kun tajuan, että kaipaan suunnattomasti kirjoitushetkiä, mutta olen viimeisen noin 1,5 vuoden aikana vain yhden sellaisen itselleni suonut.

Osittain kaikesta yllä mainitusta johtuen päätin jättää välistä erinomaisen tilaisuuden treenata kendoa erittäin kovatasoisessa porukassa. Muutenkin viime aikoina on tuntunut, etten enää koe sitä samaa innostusta treeneihin lähtiessä mitä normaalisti aina kendoa ennen olen kokenut. Syitä on varmasti monia, mutta erityisesti mieleen tulee kaksi. Ensinnäkin, alkuvuosi on ollut melko stressaavaa, siinä määrin, että olen itsekin myöntänyt olevani luultavasti stressaantunut. Paljolti johtuen yhdestä työn ohella tekemästäni projektista, joka ei oikein mennyt suunnitelmien mukaan, ja aiheutti siten jonkin verran kiirettä ja pitkiä öitä. Toisekseen, en ole pitkiin aikoihin tehnyt juuri mitään niistä asioista, joita blogiani lukiessani tajuan kaipaavani ja tarvitsevani. Se on vienyt mielenkiintoa paitsi kendosta, myös hyvin suuresta osasta muita asioita, joista keskellä arkea olen tottunut nauttimaan. Kliseisesti sanottuna tajusin, että minun pitää antaa enemmän aikaa itselleni. Eikä se itse asiassa tarkoita mitään vaikeasti saavutettavaa, itsensä syvää tuntemusta vaativaa meditaatiota, vaan täsmälleen sitä mitä se on: pitää antaa aikaa itselle. Tarpeeksi paljon aikaa yhtenä tai useampana iltana (omassa tapauksessani, koska vain ilta-ajalla on merkitystä), riittävän monta tuntia kerrallaan. Ei tavoitteille töissä tai harrastuksissa, ei liikunnalle tai itsensä kehittämiselle, ei kokkaustaitojen parantamiselle eikä vanhojen ystävien kanssa yhteydenpitoon. Pelkästään aikaa, olla itsekseen.

Hieman harmikseni joudun kuitenkin myöntämään, että ajan lisäksi siihen useimmiten tarvitaan myös kemikaaleja muodossa tai toisessa, käytännössä siis se viinipullo. Siksi, nyt kun onnistuin itselleni aikaa tekemään, olen suunnattoman harmissani etten ylpeydessäni myöntänyt itselleni sitä tarvitsevani. Mutta nyt tiedän paremmin, mitä kaipaan, ja olen täysin valmis sen myös itselleni antamaan. Aikaa, ja pullo viiniä.

Mutta viinin puutteessakin, kirjoitetaan nyt hieman jotain asiaakin siltä varalta, että joku kirjoituksen tähän asti läpi kahlannut lukija voi edes jotenkin perustella itselleen tähän käyttämänsä ajan. Ehkä oleellisimpana tämän hetken elämäntilanteeseen liittyen tulee esiin työ, josta viime kirjoituksessani puhuin, ja joka oli aikalailla suurten muutosten edessä. Ja aika suuria muutoksia siihen myös tuli, vaikkakin tavalla jota en osannut odottaa. Viimeksi kirjoitin siis siitä, miten sinällään mukava työpaikkani ei pystynyt tarjoamaan sellaisia haasteita ja toimintatapoja, joiden pohjalta olisin ollut halunnut kehittää uraani. Silloin minulla oli siis uusi työtilaisuus ja onnistuneen puhelinhaastattelun jälkeen varsinainen haastattelupäivä odottamassa. Siitä on nyt jo hieman aikaa, mutta selitän sen verran mitä siitä on jäänyt mieleen.

Työhaastattelu paikanpäällä meni omasta mielestäni erittäin hyvin, ja työpaikka vaikutti melko mielenkiintoiselta. Varsinaisen haastattelun lisäksi vietin reilun tunnin kuunnellen ja keskustellen yhden koodarin kanssa toimintatavoista ja käytössä olevista työkaluista. Yhtenä mainittakoon Angular, johon olin edellisessä projektissani päässyt tutustumaan, ja joka edusti sillä hetkellä luultavasti edistyneimpää käyttämääni web-teknologiaa. Hyvä tuntuma vahvistui molemmanpuoliseksi pian haastattelupäivän jälkeen, kun sain puhelimitse työtarjouksen. Mietin vähän miten he suhtautuivat mielestäni korkeaan palkkapyyntööni, mutta hämmästyksekseni tarjouksessa oli vieläkin isompi summa. Pyysin kuitenkin saada miettiä asiaa hetken, ja jäin pohtimaan päätöstäni sekä ihmettelemään sitä rahamäärää jonka öljy mahtaa kaupunkiin tuoda...

Seuraavaksi edessä oli ilmoittaa asiasta nykyiselle työnantajalleni. Tilanne luonnollisesti jännitti, mutta keskustelu esimiehen kanssa meni pitkälti odotetusti. Selitin rehellisesti syyn, miksi en ollut tyytyväinen työpaikassa. Hän ymmärsi hyvin, kysyi voisiko jokin muutos työssäni muuttaa päätöstäni, mutta ei pystynyt tarjoamaan vastausta toiveisiini työtapojen muutoksesta. Esimiehen (joka olisi siis työpaikan "henkilöstöjohtaja") lisäksi oli kuitenkin vielä keskusteltava firman kahden johtajan kanssa, ja niissä keskusteluissa muotoutui yllätyksekseni nykyisen urani luultavasti merkittävin askel. Aluksi (toimitus?)johtaja kyseli saman tyyppisiä kysymyksiä kuin esimies aiemmin, mutta tuntui olevan selvästi kiinnostuneempi toimintatapojen muutoksiin liittyvistä mielipiteistäni. Osoittautui, että johdolla oli huomattavasti omiin näkemyksiini paremmin sopiva ajatus siitä, miten ohjelmistoja tuli suunnitella ja toteuttaa, ja heidän pyrkimys oli päästä (takaisin) niihin toimintatapoihin. Näkemysten lisäksi heillä oli myös käytännön suunnitelma tehdä tarvittavia muutoksia, jotta prosessi saataisiin vähitellen muokattua toivotunlaiseksi. Tämän lisäksi minulle voisi olla tarjolla projekti, joka voisi olla teknisesti kiinnostavampi ja haastavampi kuin tähänastiset. Kyseisestä projektista keskustelin tarkemmin, lähes parin tunnin ajan, toisen johtajan kanssa, joka oli selvästi innostunut sekä projektista, sen teknologiasta, että myös laajemmasta muutoksesta jonka kyseinen projekti voisi tuoda teknologian lisäksi myös toimintatapoihin. Ja minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä täyspäiväisesti kyseiseen projektiin, sekä vaikuttaa siinä tehtäviin teknologiavalintoihin. Tarjous oli ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, sillä saisin tutustua uusimpiin teknologioihin, käyttää ja näyttää osaamistani täysillä, sekä mahdollisuuden nousta vastuullisempaan asemaan web-teknologioiden asiantuntijana.

Keskustelujen jälkeen pohdin asiaa perusteellisesti, ja kysyin myös neuvoa veljeltäni. Tein lopulta päätöksen paljolti siltä pohjalta, minkälaisessa työpaikassa kuvittelin haluavani tehdä töitä. Pienenä firmana nykyinen työpaikkani tarjoaisi parhaan mahdollisuuden vaikuttaa itse työni sisältöön, ja tekemälläni työllä voisi olla huomattava merkitys koko yrityksen tomiintaan. Vaikka hakemani uuden työpaikan toimintatavat vaikuttivat erittäin hyviltä, ja olisin varmasti saanut siellä erinomaista kokemusta ja kehittynyt urallani, päädyin jäämään nykyiseen työpaikkaani ja ottamaan vastaan roolin uuden projektin pääkehittäjänä.

Tällä hetkellä olen työskennellyt uudessa projektissa reilu puoli vuotta, ja olen erittäin tyytyväinen tekemääni päätökseen. Työstä on tullut mielenkiintoisempaa mitä se on ollut vuosiin, mahdollisesti koskaan ennen. Olen voinut käyttää huomattavan osan työajastani uusiin työkaluihin tutustumiseen, ja sen ansiosta kehittänyt hyvää vauhtia taitojani. Pystyn tuomaan omia näkemyksiäni esille ja vaikuttamaan päätöksiin (joskus saan myös vastuun päätösten tekemisestä). Työpaikalla on alettu toteuttaa toimintatapojen uudistusta, ja joskus suorastaan ihmetyttää, miten samanlainen käsitys johtajilla on siitä, minkälainen on ideaalinen työpaikka ja tapa, jolla ohjelmistoja siellä kehitetään. Paljon on vielä edessä, mutta olen vakuuttunut, että pystyn olemaan merkittävässä roolissa työpaikan kehittämisessä parempaan suuntaan.

Joo. Innostuin ehkä hieman tarkoitettua enemmän työtilanteeni kuvaamisesta, mutta tosiasia on, että olen työstäni huomattavasti innostuneempi kuin aikaisemmin. Mikä on ehkä osasyy siihen, että muiden kiinnostusten (eli kendo) rooli on hieman pienentynyt. Toisaalta, mainittakoon vielä se, että yhdysvaltoihin muuttanut senpai muutti pari viikkoa sitten takaisin, ja on ilmeisesti ainakin puolisen vuotta täällä. Mutta siitä ja kendosta muuten lisää ehkä toisella kertaa, nyt lienee aika jättää tämä tähän. Toivottavasti nautitte. (Pahoittelut kuvien puutteesta, en oikein löytänyt mitään asiaan liittyvää.)