Vinkkejä suunnitelmalliseen kirjoittamiseen

Suunnitelmallisuuden ensimmäinen vaihe: nosta pääsi ja katso ympärillesi. Älä tuijota alas paperiin, vaan seuraa värejä, valoja ja ihmisiä samalla, kun viet katsetta puolelta toiselle. Välillä mahdollisimman huomaamattomasti, kuin odottaisit jonkun astuvan ovesta sisään tai näkisit tutun kävelevän ikkunan ohi. Välillä niin taiteilijamaisesti kuin vain pystyt: käännä päätäsi aivan tasaisesti ja anna katseesi siirtyä pienin hypyin esineestä toiseen, ihmisestä toiseen.

Suunnitelmallisuuden ensimmäinen ongelma: paperi pysyy puhtaana. Ajatukset pyörivät päässäni ja muodostavat lauseita, ideoita, tarinoita, mutta en osaa valita oikeaa lausetta, toteuttaa oikeaa ideaa, kertoa oikeaa tarinaa. Miksi kirjoittaisin yhden lauseen, mutta jättäisin toisen kirjoittamatta? Miten hylkään ajatukset, joihin ehdin kiintyä? Miten kiinnyn ajatukseen, jonka heti kohta hylkään? Eikä mikään kelpaa sellaisenaan, vaan pitäisi pohtia ja suunnitella suurempaa kokonaisuutta.

Suunnitelmallisuuden toinen vaihe: laske pääsi ja sulje silmäsi. Ota yhdestä lauseesta kiinni ja maista sitä. Kokeile. Mielessä, suussa, paperilla, luonnossa. Unohda, että olet suunnittelemassa, ja toteuta. Tee valmista yhdellä henkäisyllä. Mutta kun henkesi on lopussa ja ruumiisi tahtoo seuraavaa, pysähdy. Olet ottanut askeleen, ja nyt tehtäväsi on valita suunta seuraavalle.

- Paskat! Et oo itekään saanu mitään sataa sanaa kummempaa aikaan, miks mää kuuntelisin jotain vinkkejä sulta?
- Koska oon vanhempi. Ja siks oon miettiny näitä paljon pitempään.

Kolmen korttelin päässä iltaruuhka valuu keskustaan pieniä katuja pitkin yhtä kireän näköisenä kuin ratin takana istuvat toimistotyöläiset. Valot vaihtuvat keltaisesta punaiseksi, mutta jonon häntänä oleva kuski päättää ehtiä kotiin ennen kuin äitinsä soittaa.

- Mm, no mut... Jos siis haluis jotain vähän pitempää, niin miten sitä oikein pitäis lähtee tekeen?

Kolmen korttelin päässä ihmiset kiiruhtavat kaupasta kauppaan ja töistä kotiin. Vaikka ei kaikilla, joilla näyttäisi olevan kiire, välttämättä sellaista ole. Jotkut vain kävelevät luonnostaan nopeammin. Ihmisten ohi kävelevä poika kuuntelee musiikkia ja pitää katseensa tiukasti kiinni pian edessä olevissa liikennevaloissa. Kun seuraa autojen valon vaihtumista jalankulkijoiden valon sijaan, voi ennakoida suojatien vihreät valot ja kävellä hidastamatta turhaan.

- No kai ny jos sää seuraat mitä ihmiset tekee, niin kai ne ny jotai suunnitelmallista tekee.

Tällaista tällä kertaa, mitään henkeäsalpaavaa saatetekstiä en tällä kertaa liitä mukaan. Pahoittelut harhaanjohtavasta otsikosta. Saa kommentoida!

Kotimatka

"Ajatustenvirta on aliarvostettua", kuulin jonkun sanovan. Miksei minusta koskaan sanota mitään niin kaunista? Kun istun yksin pienen, pölyisen kuppilan pöydässä, näen paljon selvemmin sen, mitä ihmiset toisistaan kaipaavat. Neljä jalkaa hihnan päässä, kevyesti mutta silti täydellä tunteella keskustellen. Koiran kanssa.

Kaikessa tyytyväisyydessäni tunnen lähestyvän sulkemisajan tuovan mukanaan yksinäisyyden. Harvenevat oven narahdukset herättävät yhä voimakkaamman odotuksen ystävästä, jota en odota. Miten onnellisuus voikaan tehdä sokeaksi kaikelle sille, mistä on aina haaveillut. Olen niin tottunut katselemaan ihmisiä, että värähdän heti, jos joku katsoo minuun. Ja jos huomaan, etten ole enää ajatuksissani, palaan menneisyyteen, jossa ainoa asia minkä tiesin oli, että haluan juuri tätä.

Täältä on pakko lähteä. Tajuan nyt ymmärtäväni sen, mitä haluan tunteakseni. Tunteakseni mitä? Menen taas hämilleni kuin poika, joka odottaa jokaisen katseen merkitsevän samaa. Vuoroin hyvässä, vuoroin pahassa. Tyhjennän lasini äkisti ja pakkaudun tasaisen ruskeaan takkiini.

Tiedän miksen halua mennä kotiin. Palaan siellä entiselleni ja lopetan ajattelemisen. Ainakin kaiken sen ajattelun, jolla on minulle mitään merkitystä. Tiedän kuitenkin vain harhailevani, mutta ehkä juuri siksi päätän jatkaa. Tällä kertaa löydän perille, oli se miten yhdentekevää tahansa.

Tiedän mitä haluan. Ehkä vihdoin ymmärrän seurata sitä, kaikesta hälystä piittaamatta. Jos nyt pystyn siihen, olen paljon pidemmällä kuin osasin toivoa. Asioilla voi olla merkitystä ilman, että se olisi jostain muusta pois. Mutta silti, ihan vain varmuuden vuoksi, varon pudottamasta ajatuksiani kesken kaiken. Onko muulla sittenkään merkitystä?

Onko se sittenkään ajatuksia? Ei, se on kirjaimia. Synnyn ja hiivun niistä, elän ja sammun sanoista. Ja se voima joka minut luo on musiikki.

Tällainen pieni kirjoitelma viikonlopun aluksi. Tällä kertaa en kirjoittele mitään sen kummempia oheen, ainakaan vielä (ties mihin ilta vielä yöksi taittuessaan vie). Kaikkea sitä ehtiikin tehä kun ei pääse kendoharkkoihin... noh, huomenna olen vetovuorossa, joskin osittain käsipuolena, mutta silti paremmassa kunnossa kun muut vetäjäehdokkaat. Mutta tästä ja muusta lisää varmaan sitten, kun seuraavan kerran haksahdan kertomaan elämääni tänne.

ps. mitä tykkäätte uusista fonttivalinnoista?

Paluu, ties kuinka monennen kerran...

Tänään ei ole oikea päivä. Kuolla. Ehkä parin päivän päästä, kun ei ole kaikenlaista häslinkiä viikkosiivousten ja työjuttujen kanssa. Tai mistä sitä tietää, ainahan niitä uusia työjuttuja tulee sitä mukaa kun saa edelliset tehtyä. Pitäisi opetella sanomaan ”Ei” kun ei vaan riitä aika tai kun haluaisi käyttää sitä aikaa johonkin vähän mielekkäämpään. Milloin vaikka viimeksi kävin elokuvissa? Niin no se yksi, ei siitä montaa viikkoa ole, mutta se nyt ei ollut mikään erityisen hyvä, vaikkei nyt niin huonokaan. Mutta sellanen oikein hyvä elokuva, jonka jälkeen on vähintään puoli tuntia ihan muissa maailmoissa eikä ympäröivä todellisuus tunnu millään tavalla merkitykselliseltä. Sellasen elokuvan haluaisin katsoa. Tai musiikkikin kelpaa. Ei muuten ole ollenkaan huonoa tämä Birthday Massacre vaikka sitä onkin tullut syksyn ja kevään aikana kuunneltua aika runsaalla mitalla useaan otteeseen.

Kyllä, rakkaat ystäväiseni, olen palannu blogin pariin. Tämä johtunee siitä, että pitkästä aikaa on aikaa avata pullo viiniä ja nautiskella siitä paria täydellistä naista pisempään. Japani-blogini töksähti aivan täysin, kun huomasin, ettei aika riittänyt mitenkään kaikkeen siihen, mitä Japanissa olisi pitänyt kokeilla, kokea ja nähdä. Kolme viikkoa kolmella paikkakunnalla, varsinkin kun yksi niistä on ympäripyöreästi "Tokio", oli mitä ilmeisemmin auttamatta liian lyhyt aika. Ei sillä, etteikö reissu olisi ollut antoisa, mutta ainakin näin jälkikäteen (jep, reilu puoli vuotta jälkikäteen...) ajateltuna aika siellä tuntui välähtävän ohitse. Matkaseura oli ilmeisesti ihan tyytyväinen reissuun, ja itse aloin reissun aikana ja sen jälkeen huomata taas vähitellen niitä pieniä ja vähän isompiakin asioita, jotka auttamatta vetävät minua aina vaan itään päin. Joku ihme siinä vaan tuntuu viehättävän, vaikka en nykyään vietäkään ihan joka iltaa ja yötä animea katsellen tai uusia mangapokkareita netistä tilaillen.

Mutta se siis siitä. Jos nyt välttämättä haluatte tietää, niin reissu jatkui seuraavasti: Sendaihin tuttuja seutuja katselemaan ja kavereita tapaamaan. Kiotoon nähtävyyksiä ja turisteja ihmettelemään. Tokioon viimeisiä vilkaisuja ottamaan ja tuliaisia ostamaan. Veri vie matkalle, ja tänäkin vuonna olen täysin varmasti ainakin yhteen otteeseen jonnekin ulkomaille menossa. Japani se ei luultavasti tule olemaan, vaan todennäköisesti yritän tutustua vähän paremmin lähiseutuun. Ja jossain vaiheessa elämää sitten on käytävä USAssa ja Australiassa myös. Ja Afrikassa varmaan. Sitten myös muu Aasia kiehtoisi, vaikka Nepal tai ehkä Intiassakin pitäisi käydä... Mutta, jos haluatte tietää lisää Japanin-matkasta, niin saatte luvan kommentoida!

Kirjoituksen alussa oleva kappale saattaa vähän hämmentä. Viime aikoina olen vähän pohtinut mahdollisuutta kirjoittaa jotain fiktiivistä, mutta koska en ole siinä aivan yhtä lailla taitojeni huipulla kun tässä Ah- niin sulavassa faktapohjaisessa ajatustenvirrassa, päätin kokeilla vähän yhdistää faktaa ja fiktiota. Eli kirjoitan ajatustenvirtaa, mutta en hirveämmin välitä pitääkö kirjoittamani paikkaansa vai ei. Jep, kyllähän tuosta näkee miten hienosti siinä onnistuin, mutta tulipahan kokeiltua.

Penaalin terävimmät pensselit varmaan taas alkaa huomaamaan, että puheet viinipullon avaamisesta eivät olleet lainkaan liioiteltuja. Yhtä kaikki, olen palannut, ja aikomuksena on kirjoittaa taas vähän edellistä lyhemmän ajan päästä lisää. Sillä edellytyksellä tietysti, että edes joku yksinäinen sielu kiinnostuu tästä kirjoittamisestani, eli lähettäkää nyt hyvänen aika jotain kommenttia vaikka siellä Facebookin puolella jos anonyyminä kommentoiminen tuntuu liian pelottavalta.