Kohti sitä mitä kohta tulee vastaan

Uusimman tietokoneeni kello valehtelee kuin nainen; ystävällisesti ja kenenkään huomaamatta. Valehtelen itselleni kuin mies; päin naamaa, eikä varmasti mene kenellekään läpi. Mutta joskus on otettava niskasta kiinni sitä itseään niskaotteella raatamassa roikottavaa työläistä, jollaineseksi pikku koodari on sisälläni päässyt kasvamaan. Eikä haittaa, vaikka kirjoituksen ensimmäiset lauseet olisivat liian hölmöjä edes hienosti absurdiksi kutsuttaviksi. Tänään olen päättänyt - tai no, päätynyt - kirjoittamaan taas pitkästä aikaa jotain uutta tähänkin blogiin.

Seuraavaksi olisi päätettävä, pysynkö epäselvän runoollisena koko lyhyen kirjoitustuokion, vai tungenko väliin aina yhtä epäsopivan kappaleen, joka sisältö pyrkii mahdollisimman monen katteettoman lupauksen tekemiseen sitä seuraavasta tekstistä. Vaikka ensimmäinen kovin houkuttelisikin, en usko pystyväni pitämään yllä näin vaikeaselkoista ilmaisutapaa ilman viiniä tai animea.

Aivan, juu. Ja asiaan. Mitäs asiaa minulla viime kerralla olikaan?

Lukaistuani edellisen kirjoitukseni läpi en voi kun todeta, että onpahan siitä taas päässyt vierähtämänä aikaa. Blogin kirjoittaminen vähän useammin olisi kaikin puolin mukavaa, mutta jotenkin sille on vaikea onnistua siunaamaan riittävän suuria lohkareita kalenterista. Tästä voi suurelta osin syyttää töitä, jotka suunnitelmista poiketen tuuppasivatkin kokopäiväisesti kesänviettoa häiritsemään. Taisin juuri ja juuri olla ehtinyt aloittaa työni kesäkuussa, kun minulle tarjottiin toisesta projektista työpäiväntäytettä siten, että työstä tulisi elokuun loppuun asti kokopäiväistä. No, mikäs siinä, totesin, ja niin sitä on tultu oleskeltua melkein koko kesä kovin tyhjässä interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistolla. Saatan joskus innostua kertomaan tarkemmin, mitä kesän aikana tein, mutta nyt tyydyn mainitsemaan erään projektin välituotteina ulos putkahtaneet sivustot mindtrek.conex.fi ja dcl.conex.fi (oma osuus rajoittuu noihin conex.fi-domainin alla oleviin sivuihin). Pari viikkoa sitten sain myös lyhyen tähtäimen jatkosuunnitelmat työpaikan suhteen selvitettyä, ja TRIMmissä tulee oleskeltua nyt ainakin vuoden loppuun asti. Lisäksi haussa on rahoitus seuraavaan projektiin, joka pulttaisi minut yliopiston penkkiin vielä 1,5 vuodeksi lisää. Eipähän siinä mitään, rento ilmapiiri ja joustava työ sopii oikein mainiosti, mutta kyllä sitä jossain vaiheessa pitää alkaa katselemaan siirtymistä isompiin ympyröihin.

Kesän aikana tuli vietettyä perinteinen pelitapahtuma iLAN. Kaveriporukalla pelailua on tullut lanien merkeissä harrastettua jo reilu vuosikymmen, joten pelaamisen oheella myös nostalgialla oli merkittävä osa tunnelman luomisessa myös tänä kesänä. Jonkinlainen historiikki olisi erittäin mukavaa sekä tehdä että katsella, mutta valitettavasti paras tallenne tapahtumista on yksi sen osallistujista, enkä ole löytänyt vielä sopivaa liitäntää datan siirtämiseksi nykytietokoneella luettavaan muotoon millään järkevässä ajassa toteutettavissa olevalla menetelmällä. Jotain saattaa kuitenkin olla luvassa, joskaan en tiedä, miten julkiseksi moisen kehtaa päästää.

Kesä loppui ja tuli syksy. Työt jatkui ja koulut alkoi. Ja yksin ihan liian isossa asunnossa asumisen päivät olivat vihdoin luetut, kun erinäisten sattumusten seurauksena en tälläkään hetkellä ole ainoa taustalla soivan musiikin päälle teräviä näppäimistönnaputuksia tuottava sormirypäs. Koska tämä toinen sormirypäs ynnä muun kehonsa joutuu huomenna heräämään taas kovin varhain, voisin vähitellen alkaa taiteilemaan loppukaneettia tällekin kirjoituksenalulle, vaikka se tuskin on päässytkään edes kunnolla vauhtiin. Mutta älkää peljätkö, sillä minä ilmoitan kyllä itsestäni kaikkea epätärkeää, epäselvää ja epävarmaa taas tuonnenpana. Heitetään vielä loppuun hihkaisu onnistuneesta leipomisesta, sillä tällainen suklainen juustokakku onnistui ihan hyvin, vaikka leivoin juustokakkua ensimmäistä kertaa. Hyvä minä! Leipomista pitää harrastaa jatkossakin. Mutta tällä kertaa tämä riittänee, hyvää yötä itse kullekin säädylle.

Ihmelapsia ja kauas karanneita unelmia

Hei kaikille! Mitä kuuluu? Tänne kuuluu hyvää :)
Olettekos muuten katselleet lukio-opiskelijoiden tekemiä musikaaleja lavalle nostavaa Nelosen sarjaa Stagea?

Kello tulee jo yli puolenyön, enkä minä ole tarpeeksi skarpissa kunnossa edes poistaakseni moisia ristiriitaisia ilmaisuja tekstistäni. Siis tuo "tulee yli", eihän se voi... niin, ja kaiken lisäksi selittelen vielä muka niin ovelia viisasteluitani. Tästä kaikesta huolimatta olen vihdoin päättänyt kirjoittaa taas jotain (aivan, jotain, eli ei mitään erityistä, jotain vaan), sillä halu luoda jotain on vaivannut jo viikkoja, eikä tuosta piirtämisestä tunnu tulevan mitään. Koska kirjoittamisessa olen sen sijaan vähintäänkin keskiverron ammattikirjailijan tasoinen, päätin jatkaa blogiani uudella kutkuttavan jännittävällä kirjoitelmalla.

Luomisympäristön selostaminen on tullut jo melkeinpä tavaksi, joten tehdään se vielä kerran, jos sitten seuraavalla kerralla voisi jättää tuon 'melkein' pois. Musiikin tarjoaa edellen Spotify, josta tällä kertaa etsiskelen jotain sopivan rauhallista mutta silti riittävän menevää aloittamalla metsästyksen eräästä upeasta löydöksestä, Damien Ricen kappaleesta 9 Crimes. Tällä hetkellä soi Regina Spektor, jonka kuitenkin vaihtuessa jonossa odottaneeseen 9 Crimesiin jo ensimmäiset pehmeät pianon sävelet tuntuvat vatsapohjassa, johdatellen Lisa Hanniganin upeisiin vokaaleihin. Upeista naisvokalisteista ajatukset eksyvät väkisinkin Liv Kristineen ja hyvinkin mahdollisesti maailman upeimpaan lauluääneen. Hyvin valitettavaa, että vain harvat kappaleet yltävät sille tasolle, jolle tuollaisen äänen kannattelemana voisi päästä. Kuunnellaan kuitenkin toistaiseksi sitä levy tai pari.

Ja sitten itse asiaan. Jota siis ei ole. No ei vaan, jotain varmaan on hyvä kertoa tämän ja seuraavien viikkojen tapahtumista, jotka tekevät kesän alusta mukavan täyteläisen mutta toivottavasti rennon ja nautittavan. Aivan, sivari loppuu ylihuomenna. huutomerkki. Jotenkin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan täysin minkäänlainen hohto tai riemu, sillä jatkan samoja hommia samassa paikassa heti kesäkuun alusta. Palkka tosin nousee ihan mukavasti, ja työkin on alkuun vain puolipäiväistä, mutta mitään kamalan suurta muutosta arkeen ei kuitenkaan ole luvassa. Asevelvollisuuden suorittamisesta saisi toisaalta varsin pätevän syyn jonkinlaisten juhlien järjestämiseen, mutta syitä on riittänyt muutenkin viime aikoina paljon enemmän kun juhlimiseen sopivia päiviä, ja lauantait ovat melkein järjestään menneet jonkin asteisen bilettämisen merkeissä. Pitänee sitä kuitenkin jotenkin jossain välissä juhlia, toistaiseksi on vaan aikataulu turhan tiukka.

Vapaapäivien aikatauluihin liittyen, vielä ennen töiden alkua on luvassa yksi kendoleiri, ja toinen hyvin pian kesäkuun alkupuolella. Molemmissa olen tällä kertaa enemmän ohjaajan kuin riviosallistujan roolissa. Ensimmäinen on tulevana viikonloppuna oleva Your Move -suurtapahtuma ja tarkemmin sen sport-viikonlopun kendo-osuus, johon ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Jos joku tuntee minut tarpeeksi hyvin ihmetelläkseen, miksi olen moiseen vapaasta tahdostani lupautunut, niin pääsyynä on leirille osallistuva tyttöystäväni. (Voitte vaan kuvitella miten kauan yritin keksiä jonkun korullisen, kiertelevän tavan ilmaista asia, mutta aivoni palasivat retkeltään tyhjin käsin.) Ja jos joku tarkkasilmäinen löysi asiasta entistä enemmän ihmeteltävää, niin siitä vaan, sitähän varten minä sen (ja erityisesti tämän) lauseen kirjoitin. Mutta palatakseni asiaan (voin kuvitella lukijan naurahtavan pilkallisesti tässä kohtaa), perjantaista sunnuntaihin on luvassa vähän kendoa, vähän enemmän kendon seuraamista sivusta ja paljon leiritunnelmaa.

Seuraava kendoleiri on edellistäkin enemmän ohjaamista, tai tarkemmin sen harjoittelemista. Hämeenlinnassa 10.-12.6. järjestettävä vuosittainen kyu-leiri on suunnattu alemman eli kyu-tason harrastajille. Siihen on kuitenkin liitetty tiiviisti ylemmän, dan-tason (ja edistyneimmille kyu-tason) osallistujille suunnattu ohjaajakoulutus, jossa harjoitellaan juurikin ohjaamista eli harjoitusten järjestämistä, opastamista ja suoritusten arviointia. Alkaa siis uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kendoharrastukseni kehittyy vähitellen treenien ja kilpailuiden hauskanpidosta myös hieman vakavampaan suuntaan, ja saatan jopa joutua ohjaamaan alkeiskurssin harjoituksia joku kaunis syyspäivä. Vaikka pidän opettajan taitojani hyvin, hyvin riittämättöminä moiseen vastuuseen, osallistun mielelläni uusien harrastajien ohjaamiseen ja innostamiseen kendon pariin. Erityisesti haluaisin kehittää Tampereen kendoklubin toimintaa monipuolisemmaksi ja nuorekkaammaksi. Jos Fudo Kamaessa olisi samaa viehätystä kuin Sendain yliopiston kendokerhon toiminnassa ja "oheistapahtumissa", se voisi tempaista mukaansa aivan erilaisella voimalla ja saada muutkin harrastajat sitoutumaan sekä kendon harrastamiseen että kerhon yhteisöön. Jonkinlainen visio minulla siis on, ja pyrin jatkossa aktiivisemmin pyrkiä sitä kohti samalla, kun kyselen muiden kerholaisten mielipiteitä ja etsin niitä, jotka jakavat visioni edes jollain tasolla.

Mutta se kendosta. Aloittaessani tätä kirjoitusta paloin halusta hehkuttaa juuri katsomaani TYKin esitystä Stagessa. Oikeastaan se oli se tarvittava viimeinen tönäisy, joka ajoi minut kirjoittamaan. Olen kuullut viimeisen reilun puolen vuoden aikana Tampereen yhteiskoulun lukiosta paljon, mutta en voi edelleenkään lakata ihmettelemästä kaikkea sitä, miten erilainen ja erinomainen lukio on TYK on. Vaikka en ole ihan varma voiko sitä edes lukioksi sanoa... Uskomattominta on kuitenkin TYKin opiskelijat! Ilmaisutaitoa on monenlaista, mutta TYKistä löytyy uskomattoman taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, muusikkoja, tanssijoita ja mitä vain, suurin osa vieläpä useampaa yhtä aikaa. Uskomatonta. En osaa päättää olenko kateellinen vai osaanko vilpittömästi ihailla sekä nuoria että niitä mahdollisuuksia, mitä tuollainen koulu heille antaa. No, ei sitä varmaan kukaan käske päättämään, olen kateellinen ja ihailen samalla. Ja toivon, että voisin käydä lukion toiseen kertaan.

Jotain hyvää... äh, pakko lopettaa moinen vähättelevä lause kesken. Uskomattoman paljon hyvää on seurannut siitä, kun olen päässyt tutustumaan muutamaan TYKkiläiseen. Eikä vähäisintä (joskaan ei tärkeintäkään) ole se, että innostuin yrittämään uudelleen saada jonkinlaista otetta luovista harrastuksistani. Aloin yhtäkkiä kaipaamaan jonnekin unohtunutta kynärasiaani, ja kävin ostamassa luonnosvihkon ja muutaman kynän päästäkseni kokeilemaan, miten pahasti vähät piirrustustaitoni olivat ruostuneet. Kirjoittamista en ole koskaan lopettanut, mutta innostus sitä kohtaan lisääntyi voimakkaasti. Säveltämistäkin olen pariin kertaan harkinnut, mutta siinä kehittyminen vaatinee sen verran opettelua, että taidan keskittyä kynän avulla ilmaisuun. Siispä, kaikki palaute myös tähän blogiin otetaan entistäkin kiitollisempana vastaan, liittyi se sitten aiheeseen(?), kirjoitusasuun, kirjoittamiseen yleensä, johonkin ihan muuhun tai ei yhtään mihinkään.

Nyt ei taida tulla enempää. Alkuvaiheessa harkitsin jo viinipullon avaamista kirjoittamista vauhdittamaan, mutta ehkä hyvä että en, meni ihan tarpeeksi myöhään näinkin. Mitään kovin lennokasta en tainnut tällä kertaa saada aikaan, vaihteeksi hyvä niinkin. Mutta eiköhän epäselvät tulkinnat olevaisuudesta tule taas palaamaan osaksi blogia, kunhan maltan kuunnella, mitä kerrottavaa on Eskolla, joka jo odottaa minua sänkyni vierellä.

ITK2011 Kokemuksia, 3. päivä + Kendoviikonloppu

Uskomattoman tylsä otsikko peittää ovelasti alleen taas ah niin kierrellen ja epäselvästi kirjoitetun viestin suoraan aivoitusten syvimmistä pintavesistä. Kyllä, meinasin jatkaa edellistä virkettä vielä parin sivulauseen verran, mutta eiköhän tarkoitus tullut jo selväksi. Jatkan siis siitä, mihin viimeksi jäin, mutta en mene alkuunkaan takuuseen, mihin se tällä kertaa tulee johtamaan ja mihin päättyy. Edessä on sunnuntain monta pitkää tuntia, eikä tällä kertaa minua ole estämässä edes liian iso viinipullo.

Ensin on kuitenkin valittava tunnelmaan sopiva musiikki, missä Spotify on viime aikoina ollut korvaamaton apu. Oman kokoelmani rajallisuus on tullut ilmi vasta viimeaikoina, kun olen uskaltautunut tutkimaan pelätyn populaari- eli pop-musiikin salattuihin teihin. Muunmuassa Owl City on lähes täydellistä sunnuntaimusiikkia, mutta käytin sen vaihtoehdon jo tämän viikon edellisenä sunnuntaina, joten tälle päivälle on keksittävä jotain muuta. No, laitoin jonoon viitisen kappaletta eri artisteja, pitänee pysähtyä jonkin kiinnostavan kohdalle tai etsiä johon kuunneltua lisää ehdokkaita. Ensimmäisenä kaijuttimille ehti Lamb - Gabriel.

Sitten siitä konferenssista. Linkittelin omia esityksiäni varmaan jo aivan riittävästi, joten nyt riittänee kertoa, että esitys meni ihan hyvin, vaikkakin puheenvuorot hieman venyivät ja viimeinen kolmesta esiintyjästä (en onneksi minä) joutui hieman tiivistämään tarinaansa. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa, ja muutama kiperä kysymyskin ehdittiin vastauksineen käydä läpi.

Esityksen jälkeen käytiin vielä käyttämässä perjantain lounaslippu, minkä jälkeen mitta alkoi olemaan täynnä ja itse kukin katseli jo kaihoisasti juna-aikatauluja. Ruokapöydän ääressä todettiin asioiden (lähinnä videostreamauksen) rullaavan ihan hyvin itsekseen, joten päätettiin lähteä piakkoin bussilla rautatieasemalle ja sieltä karkuun ITK-hälinää. Pako onnistui varsin hyvin, ja olin jo hyvissä ajoin kotona valmistautumassa seuraavaan koitokseen, hieman enemmän fyysiseen sellaiseen.

Konferenssin kanssa samalle viikolle osui siis Japanista tulleen kendo-opettajan vierailu Tampereella. Tilaisuutta varten oli järjestetty tukku ylimääräisiä treenejä, mikä tarkoitti yhteensä viisiä treenejä perjantaista sunnuntaihin. Viikonlopun ohjelma oli siis melkolailla selvä, kun lauantai-illalle oli vielä varattu vierailu paikalliseen Japanilaiseen, Marusekiin. Opettaja ei puhunut erityisen paljon englantia, mikä tiesi sitä, että minulla oli melko iso osuus sekä harjoituksissa että muutenkin opettajan kanssa kommunikoinnissa. Harjoitusten aikana tulkkasin opettajan selityksistä sen minkä pystyin ja ehdin, ja tauoilla autoin lähinnä oman kerhon oppaita opettajan kanssa keskustelussa. Tulkkaamien taisi sujua ihan riittävän hyvin, eikä ainakaan kukaan huudellut takaa virheellisistä sanavalinnoista, ja välillä sain seuralaisilta apua vaikeiden suomenkielisten sanojen kuten "polvi" kanssa.

Tulkkaushommasta huolimatta, tai oikeastaan aika paljon sen ansiosta, sain viikonlopun treeneissä erinomaista kendo-opetusta ja varmasti aivan riittävän fyysisen rasituksen melko passiivisten konferenssipäivien jatkoksi. Sunnuntaina toisten harkkojen päätyttyä olin jo täysin varma, että seuraava tiistai menisi lepäillessä. Lauantain Maruseki-vierailu puolestaan osoitti taas kerran, että Japanilainen ruoka on hyvää, ja jos vaan sopiva tilisuus koittaa, menen käymään mahdollisimman pian uudestaan. Saman henkilön alullepanema Hanabi onkin jo tullut hyvin tutuksi.

Sain pitää opettajalle seuraavaa vielä parin tunnin ajan seuraavana maanantaina, kun hänelle näytettiin vähän Tamperetta ja käytiin lounaalla ennen Helsinkiin siirtymistä. Mitään erikoista kerrottavaa siitä ei jäänyt, mutta sainpahan "ilmaisen" lounaan. Ja mahdollisuudet käyttää japania on ehdottomasti aina tervetulleita, sillä en halua missään tapauksessa päästää kielitaitoa ruostumaan. Ja opettajan vierailu osoitti taas, että kyllä se ruostuu, jos sen jättää ulos sateeseen makaamaan vuosikausiksi ilman sen kummempaa käyttöä.

Pahin kirjoituspuuskani taitaa olla jo laantumaan päin, joten viesti loppunee alun uhkailuista huolimatta melko lyhyeen. Tulevaisuudensuunnitelmista voisi kuitenkin vielä jotain mainita. Ja sen, että tällä hetkellä taustalle on vakiintunut Hooverphonic. Ensi viikko tulee loppumaan lyhyeen, kun otan pitkäperjantain lisäksi torstain lomaa töistä ja lähden tutustuttamaan vanhempiani kevään valoon. Pääsiäistä en kuitenkaan kotiseudulla aio viipyä, vaan palaan parin kolmen päivän kuluttua viettämään sitä kaveriporukan kesken. Kokonaisuudessa lomasta tulee siis viisipäiväinen, enkä muista moista viettäneeni sitten joulun, jos silloinkaan. Tekemisen puutteesta tulen kuitenkaan tuskin kärsimään. Kaiken pahan lisäksi olen vielä keksinyt herätellä eloon piirrustusharrastustani, minkä varmasti viimeistään toukokuun loppuun pakkautuvat sivarin lomapäivät tuovat blogissakin esille.

Tämä taitaa sitten olla tältä erää tässä. Lisää blogia luvassa sitten, kun sitä taas joku innostuu kirjoittamaan. Se saattaa olla hyvinkin pian, mikäli viimeaikojen merkit pitävät paikkansa ja tulkitsen niitä oikein. Tai jos sattuu tulemaan tylsä iltapäivä. Tai jos satun katsomaan animea viiniä lipittäen. Tai jos vaan tulee jotain tärkeää kirjoitettavaa, joka kiinnostaisi lukij... ei, tuo viimeinen ei kyllä tule tapahtumaan koskaan, mutta eiköhän tämä blogi sätki hengissä siitäkin huolimatta vielä hyvän tovin.

ITK 2011 kokemuksia, 2. päivä: streamia

Kirjoitetaan nyt päiväkirjamaiseen tyyliin, kun sellaisella tuli päästyä hyvään alkuun. Joten sen kummempia jaarittelematta menen suoraan asiaan. Ja pysyn siinä, ainakin pari ekaa lausetta.

Konferenssin toinen päivä ei sisältänyt ohjelmanumeroita, joissa olisin varsinaisesti ollut mukana, mutta taustalla häärääminen vei kuitenkin melko tehokkaasti koko päivän. Jonkin verran aikaa löytyi myös kiertelylle ja jopa tauon pitämiselle, mutta ei lähellekään tarpeeksi, jotta olisin voinut rauhoittua ja kuunnella jonkin kokonaisen esityksen keskittyneesti.

Päivä alkoi konferenssin avajaisilla (koska, kuten viime kirjoituksessa mainitsin, ensimmäinen päivä ei ollut varsinaisesti osa konferenssia), joka videoitiin ja lähetettiin livenä nettiin. Heti perään siirryin seuraamaan takarivistä, kun ConEx-projektin tutkijapuoli piti esityksensä. Omaan ohjelmaani oli kyllä merkitty myös joukko muita esityksiä, mutta en lopulta seurannut niistä mitään. Jonkin aikaa tuli oleskeltua myös posterinäyttelyssä, jossa yhtenä posterina oli edellä mainitun tutkijakaksikon ConEx-posteri. Sivussa tuli myös vaihdettua pari sanaa mahdollisesta yhteistyöstä Mobiilikesäkoulun kanssa. Virallisesta ohjelmasta mainitsemisen arvoinen lienee vielä poliittinen vaalipaneeli, jossa tekemäni keskustelunäkymä pääsi jo ihan kivasti esille (tosin olisi voinut etukäteen kertoa, niin olisi voinut varautua vähän paremmin...).

Virallisen ohjelman loputtua tuli käytyä pikaisesti pomon sviitissä skumppalasillisella, mutta matka jatkui nopeasti työkavereitten matkaan keskustaan, jossa odotti kreikkalaisen ravintolan mielenkiintoinen tunnelma. Ruoka maittoi ja viini rentoutti tunnelmaa entisestään, mutta erityisesti jäi mieleen paikan tarjoilija. Palvelu oli erinomaista valtavasta kiireestä huolimatta, eikä tarjoilija peitellyt kiirettä vähääkään. Seitsämän hengen seurueemme vakuutteli kovasti, ettei palvelun hitaus häirinnyt (ravintolassa oli yksi kokki, ja juuri ennen meitä tuli paikalle iso seurue). Oma annokseni oli simpukoita tomaattikastikkeessa ranskalaisten kanssa, mikä maistui oikein hyvin, mutta aiheutti sen, että vaikka annokseni tuli ensimmäisenä, olin viimeisenä syönyt. Kun onnettoman sattuman kautta jouduimme juomaan vielä kolmannen pullon viiniä, oli ravintolasta poistuessa sen verran mukavaa, että matka jatkui läheiseen pubiin. Pari oikein hyvää olutta myöhemmin siirryimme takaisin hotellille, jonka "yökerhossa" meni miesväeltä vielä muutama tunti. Sen erityisempää tarinaa ei illasta jäänyt kerrottavaksi, mutta tulipahan verkostoiduttua, edes oman väen kesken.

Tänään on siis luvassa vielä oma esitys puolen tunnin kuluttua, joten lienee aika mennä sinne valmistautumaan. Toivottavasti pääsen sen jälkeen hyvissä ajoin lähtemään Tampereelle päin, sillä siellä odottaa jo Japanista saapunut opettaja ja kendoharkat seitsämästä eteenpäin. Siitäkin ehkä lisää myöhemmin.

ITK 2011 kokemuksia, 1. päivä: saapuminen ja wiki-workshop

Tätä viikkoa on odotettu kauan. Töissä odotus on ollut lähinnä pelonsekaista deadlineja karttavaa odotusta, joskin itse olen tapani mukaan jättänyt sressaamisen muille ja tehnyt asiat niin hyvin kun jaksan. Ja vaikka itse sanonkin, olen jaksanut aika hyvin, kiitos aivan loistavasti alkaneen vuoden. Töitä on kyllä riittänyt, ja on siitä vähän kavereille tullut valiteltuakin, mutta tuskin mitenkään pahasti. Mutta kuitenkin, tällä viikolla eli tarkemmin keskiviikosta perjantaihin on Hämeenlinnassa ITK-konferenssi (Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa). Kyseessä on alan suurin konferenssi, jossa on tänäkin vuonna n. 1500 kävijää.

Ensimmäinen kokemukseni ITK:sta on itse asiassa viime vuodelta. Kun kävin sivaripaikkaa varten "työhaastattelussa" TRIMmissä, niin haastattelijani ja paikan pomo (ja konferenssin pomo...) suositteli käymään kyseisen konferenssin tutkijatapaamisessa, joka on opiskelijoille ilmainen. Keskiviikkona on siis joka vuonna varsinaisesta konferenssista irrallinen workshop-päivä, jossa ei ole esityksiä vaan eri organisaatioiden järjestämiä maksullisia ja maksuttomia workshopeja ja asiantuntijatapaamisia. Ja itse olin siis yhdessä workshopissa mukana järjestäjän taholta. Workshop oli Helppokäyttöiset wikit opetuksen tukena, ja olin toisena kouluttajana lähinnä teknisen asiantuntijan roolissa. Sisältö tuskin kiinnostaa kovin montaa lukijaa, eikä tällä hetkellä juuri kirjoittajaakaan, joten ohitan sen mainitsemalla "kokeiltiin wikejä". Ihan hyvin se mielestäni meni, eikä kukaan ainakaan ihan suoraan haukkunut pystyyn ja vaatinut rahojaan takaisin.

Kronologinen järjestys jäi taas sekavien mielleyhtymien jyräämäksi, mutta liekö moinen enää kenellekään yllätys. Kuitenkin, päivähän alkoi siitä kun heräsin (aikaisin...) kahdeksalta lähtevää junaa varten. Workshop alkoi vasta iltapäivällä, mutta toinen roolini konferensissa vaati alkuvalmisteluita jo ennen koko päivän kestävän tutkijatapaamisen alkamista. Jos yli-innokkaasta itk:n ohjelmasivuille linkittämisestä huomannut vielä mitään epäilyttävää, niin tässä vaiheessa paljastan, että kyseinen sivusto (siis vain ohjelma-osuus, muusta itk.fi-sisällöstä en ota pienintäkään vastuuta...) on tekniseltä toteutukselta omaa käsialaani ja ideoita se on saanut tutkimushankkeesta, jossa olen mukana. Yhtenä osana siihen kuuluu puheenvuorojen live-videon (ja myöhemmin tallenteiden) liittäminen konferenssin ohjelmaan, kunkin puheenvuoron/esityksen yhteyteen. Tutkijatapaamisen alkupuheenvuoro haluttiin lähettää livenä nettisivuille. Konferenssiin piti siksi saapua aamulla tarkistamaan kameroiden ja videolähetyksen toimivuus ja laittamaan se puheenvuoron alettua käyntin. Käynnistyksen onnistuttua kelvollisesti, siirryin jo lounaan kautta kohti workshopiani. Huomenna homma kuitenkin jatkuu, sillä tällä kertaa videota lähetetään lähes koko päivän ajan.

Konferenssisivujen toteutukseen liittyen oleilen paikalla videoinnin lisäksi myös muuten kuulemassa kommentteja ja selittämässä sivujen ideaa ja tekniikkaa. Merkkinä siitä pukeudun paitaan, jossa järjestelmän nimi "ConEx" lukee tyylikkäästi valkoisin kirjaimin mustalla pohjalla. Huomenna saan paremman kuvan, mitä kyseinen rooli käytännössä tarkoittaa, mutta muuten päivä pitäisi olla hieman helpompi, sillä ei tarvitse esiintyä. Perjantaina on sen sijaan luvassa yksi esitys, jossa olen yhtenä puhujana, mutta siitä lisää tuonnenpana.

Tällainen raportti tällä kertaa. Valitan tekstin huonosta laadusta ja sisällön kuivuudesta. Illalla kyllä käväistiin työporukalla ravintolassa, mutta ei siitäkään jäänyt mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Lohisalaatti oli kyllä hyvää, vaan ei sekään kuin juuri ja juuri mainitsemisen arvoisesti. Huomisesta saattaa löytyä muutakin sanottavaa, kun lienee parasta olla illanviettoseurassa mukana (enkä oikeastaan pistä vastaan, sillä kuivaahan tämä muuten olisi...). Nyt on kuitenkin parasta panna maate, sillä videolaitteita pitää olla tarkistamassa aamusta hyvissä ajoin, ja sitä ennen pitäisi ehtiä hotellin aamupalalle.

Viiniä ja Animea

Vaikka paljoa en viineistä edelleenkään tiedä, niin joitain suosikkeja olen jo oppinut tunnistamaan Alkon hyllyiltä. Yksi niistä on tämän päivän valintani, Australialainen Yellow Tail Shiraz. Jääkaapista löytyi sopivasti puoliksi syöty Aura-juusto ja jälkinaposteltavaksi nappasin tarjouksesta paketin viinirypäleitä. Vaikka päivä oli alkanut äärimmäisen harmittavasti kavereiden kanssa vietettävän leffaillan peruuntumisella, olin kotiin päästyäni jo melko hyvillä mielin valmistautumassa huolellisesti illanviettoon. Kehuskeltuani työkavereille juovani pullon viiniä tuosta vain, piti aloittelemassa olla hyvissä ajoin. Kokkailtuani nopeasti mutta siltikin ihan onnistuneesti kanaa ja tofua nuudeleitten seuraksi, sain pullon avattua ja korkattua myös kauan odottamani animen Clannad.

Sarja miellytti sekä taiteellista että esteettistä silmääni heti alkumetreiltä. Katsoin hyvällä ruokahalulla viisi jaksoa, heittäytymättä kuitenkaan aivan täysin mukaan. Vaatinee vielä jonkin verran katsomista pohjalle ennen kuin pystyn siihen entisaikojen tavoin, sillä edellinen täysin animelle pyhitetty katsomiskerta on jo monien monien kuukausien verran takanapäin. Taaksejäänyttä elämää se ei kuitenkaan suinkaan ole, vaan kun vain aikataulu suo, pyrin viettämään animentäyteisiä iltoja myös täst'edes.

Mutta en myöskään tule jättämään blogaamista yhtä pahasti heitteelle kun tein aiemmin. Kirjoittamisinnostukseni hiipumisesta ei ole tietoakaan, päinvastoin, yritän jopa löytää vartavasten aikaa blogaamiselle. Saattaa jopa olla, että innostun kirjoittamaan jotain muutakin joku kaunis kevätpäivä.

Jos kerrotaan vielä taustatietoina taustamusiikista, niin myös siitä voi aistia tiettyä nostalgiaa, tai ainakin jossain määrin paluuta aiempaan. Siinä ei ole sinällään mitään uutta, että valitsin Yuki Kajiuraa blogaamisen taustaksi, mutta Noirin soundtrackin ensimmäisten kappaleiden soidessa tajusin, että edellisestä kuuntelemiskerrasta on kulunut jo aivan liian pitkä aika.

"Ja sitten asiaan," ajattelen, vain tajutakseni, ettei minulla tapani mukaan ole mitään asiaa. Mutta ei se ole ennenkään minua estänyt, eikä estä nytkään. Kunhan vaan hyvää vauhtia kuluva pullollinen viiniä ei aiheuttaisi liikaa kirjoitusvirheitä ja muutenkin kirjoituksen taso pysyisi jossain määrin siedettävänä.

Jossain määrin tunnen olevani samassa tilanteessa kuin muistan joskus aiemminkin olleeni. Kertomista riittäisi, mutta en oikeastaan osaa arvioida, kuinka paljon asioita kannattaa alkaa julkisessa blogissa läpikäymään. Omasta yksityisyydestänihän en koskaan ole välittänyt tuon taivaallista, mutta kun asia koskee myös muita, en viitsi ihan mitä tahansa alka kirjoittelemaan. Jotain voinen kuitenkin paljastaa pelkäämättä suututtavani ketään.

Alkuun voisi kertoa vaikka tylsiä(?) tilannetietoja kendosta. Joukkue-SM oli ja meni Helsingissä viime viikonloppuna. Kapteenina pidin oman joukkueen suoritusta erinomaisena, ja myös henkilökohtaisia suorituksiani ihan siedettävänä, osittain jopa hyvänä. Sain monen muun tavoin ensimmäiset SM-pisteet, ja joukkue pääsi alkusarjasta jatkoon. Sen jälkeen tie tyssäsi melko selkeään tasoeroon, mutta kaikenkaikkiaan hyvä kokonaissuoritus. SM-joukkueen selvittyä lauantaina jatkui kisailu hieman erilaisissa merkeissä sunnuntaina dan-cupissa. Kyseessä oli siis tietyntasoisten kendo-harrastajien cup, joka oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa jaettu kahteen osasarjaan. Osallistuin alempaan sarjaan, mutta syystä tai toisesta en pystynyt lähellekään sellaista suoritusta mihin voisin olla tyytyväinen. Liekö edellisen päivän kisaväsymystä, ihan unenpuutteesta johtuvaa väsymystä vai mitä, mutta kisan jälkeen oli melko tympiintynyt olo omaan heikkotasoiseen suositukseen. Pitää siis yrittää panostaa enemmän ensi kerralla. Mutta se kendosta.

En muista miten avoimesti olen aiemmin puhunut erinäisistä asioista, mutta viinipullon lopun häämöttäessä parin lasillisen päässä tunnen olevani valmis kertomaan teille vaikka luottokorttini numeron. Parisuhdeasiat lienee kuitenkin ainakin joidenkin lukijoiden mielestä mielenkiintoisempaa luettavaa, joten pysyttäydyn niissä. Jos joku lukijoista ei vielä satu asiaa tietämään, niin elämäni ensimmäinen rakkaustarina on saatettu onnellisesti päätökseen. Koin siinä paljon, opin siinä paljon, kasvoin siinä paljon. Ja paljosta siitä olen kiitollinen Maille, vaikka pitäisi luultavasti osata arvostaa myös omaa osuuttani siinä. Syksy oli vaikea, mutta selvisin, paneutuen täysillä erityisesti töihin, kiitos työkavereiden niistä ajoittain myös nauttien. Mutta tarpeeksi kauaksi itseni unohdettua halusin jo päästä takaisin olemaan edes jollain tasolla iloinen, onnellinen. En edes muista miten, mutta jostain syystä sain kavereita. Kutsuin kavereita kylään, ja vietin kavereiden kanssa uskomattoman mukavia iltoja.

Alkuvuodesta vietin ystävien kanssa entistä enemmän aikaa. Tuntui, että elämisen mielekkyys oli vähintäänkin palannut, ellei jopa näyttäytynyt minulle todellisessa loistossaan ensimmäisiä kertoja. No ei, ei minulla mikään ankea lapsuus ole ollut, mutta ystävien kanssa oleminen nyt vaan on niin paljon mukavampaa kun mikään yksin puuhaaminen. Ja... ei, en enää pidä arvostelukykyäni riittävänä, jotta uskaltaisin kirjoittaa mitään henkilökohtaisempaa tänne. Parempi tyytyä vain sanomaan, että kun tutustuu ihmisiin ja ystäviin tarpeeksi hyvin, heistä voi löytyä todellisia... "helmi" tai "tähti" ei mitenkään tee oikeutta sille mitä yritän sanoa. Joskus vaan kaunis ulkokuori peittää alleen vielä kauniimman sisuksen, jonka nähdessään ei voi välttyä hämmästykseltä.

Mitenköhän paljon tämä blogaus alkaa vaikuttaa vahvasti humaloidulta? No, jos ei tarpeeksi, niin asian voi korjata lopettamalla sen runoon. Ja jos edellisen viestin "spontaani" ei riittänyt, niin nyt on luvassa "spontaani ja ~1 promille" (okei, en tiedä paljonko, mutta pullo viiniä ja pieni mies, laskekaa itse... okei, laskin itse, ja tulos tasan 1 promille).

No ny ei tuu kyllä yhtään mitään!

XD

Animen toinen tuleminen

Viikko sitten oli todella virkistävää kirjoittaa blogia pitkästä aikaa. Ja heti seuraavana päivänä, ellei jo aiemminkin, alkoi sormet syyhyämään ja teki mieli jatkaa kirjoittamista. Hillitsin kuitenkin itseni, koska pelkäsin peloittelevani sekä lukijat että itseni yhtäkkiä alkavalla liian tiiviillä kirjoittelulla. Kerran viikossa kuulostaa ihan riittävän haasteelliselta aikatauluun sovittamisen ja järkevän asian löytämisen kannalta, joten pyrin pysymään nyt tovin aikaa siinä.

Tällä kertaa ajattelin purkaa viikonloppuna kertynyttä hyvää oloani kirjoittamalla vähän kaikenlaista animesta ja siitä, miksi sitä olen katsonut joskus niin paljon, joskus niin vähän ja taas viime aikoina enenevissä määrin. Viesti saattaa olla vähän kuivaa luettavaa niille, joita aihe sinällään ei kiinnosta, mutta koitan tehdä parhaani pitääkseni heidänkin mielenkiinnon yllä. Eikä sitä tosiaan aina tässä vaiheessa tiedä, mitä lopulta tuleekaan kirjoitettua. Mutta, ensin tee hautumaan ja sopivaa musiikkia valitsemaan.

Illan valinnat ovat valkoinen ja (ainakin alkuun) Cocco.

Viikonloppuna tuli vietettyä usean aiemman tavoin aikaa kendon kautta tutustuneessa kaveriseurassa. Illan aikana tehtiin ruokaakin (ihan onnistunutta yakiniku-kastiketta ja lihaa kasviksilla), mutta elokuvien katselu oli tällä kertaa pääosassa. Aluksi oli luvassa Ghiblin Laputa. Lähes minkä tahansa Ghiblin elokuvan tavoin, voin suositella elokuvaa varauksetta kenelle tahansa. Aloin jo kirjoittamaan listaa omista suosikeistani, mutta koska kaikki ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, tyydyn mainitsemaan vain Nausicaän, joka vetoaa voimakkaimmin sisäiseen luonnonsuojelijaani passiivisen ja väliinpitämättömän ulkokuoreni läpi.

- - -

Ps. (11.2.2011)

Tässä välissä vierähti sitten melkein viikko taas, enkä koskaan saanut yo. kirjoitustani valmiiksi. Voisin toki yrittää kirjoittaa sen loppuun, joskus, mutta pelkään pahoin, että se jäisi vain julkaisemattomiin kirjoituksiin, kunnes joku päivä totean sen turhaksi ja poistan. Joten julkaisen tämän nyt keskeneräisenä. Toivottavasti siitä on sellaisenaankin iloa jollekin. Ehkä tärkein syy julkaisemiseen on se, että saan asian pois mielestäni, ja voin vapaasti keskittyä seuraavaan kirjoitukseeni. Mikä ei varmastikaan tule olemaan kaukana, sillä viime aikoina kirjoittamishaluni on vain päivä päivältä kasvanut. Sen ansiosta, bonuksena spontaani runo :). Heh, mitähän siitäkin tulee, kokeillaan:

yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta,
 on elämä
kaksikymmentäkolme vuotta,
 on elämä
kolme vuotta,
 on elämä,
jota ei ole, vaan joka on me

elämä ei ole
 kolme vuotta
elämä ei ole
 kuusitoista vuotta
elämä ei ole
 kaksikymmentäseitsämän vuotta,
vaan nyt, kaikki ne vuodet, eikä yksikään niistä
 on me

Uusi elämä

Kliseinen otsikko? Kliseinen otsikko. Ei se mitään, se on siitä huolimatta alkanut.

En ole ihan varma mitä blogiin haluaisin tällä hetkellä kirjoittaa, mutta kirjoittaa haluan, siitä olen varma. Jossain määrin tunnen jonkin verran enemmän painetta tekstin tasoa kohtaan, sillä tätä saattaa oikeasti joku lukeakin. Se saattaa johtaa yliyrittämiseen ja tehdä tekstistä vain teennäistä ja tarpeettoman vaikeaselkoista, mutta toivottavasti pääsen jossain vaiheessa vauhtiin ja unohdan kaiken ylimääräisen, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Mutta asiaan. Voisi vaikka kertoa lyhyehkösti viimeisen puolen vuoden tapahtumista, sillä edellinen viesti ei välttämättä avaa ihan kaikille ihan kaikkia yksityiskohtia menneestä syksystä. Pintapuolisesti syksyä voisi kuvata työntäyteiseksi sivarin ja muiden projektien parissa, mutta pinnan alla tapahtui taas niin paljon, etten malta olla kirjoittamasta sitä kaikelle maailmalle (eli niille parille tätä lukevalle...).

Jos kuiten aloitetaan siitä pintapuolesta. Syvemmälle alan porautua vähitellen, kun musiikki alkaa nousta päähän ja vihreän teen lämpö leviää sormenpäihin asti. Jos en ole aiemmin asiaa kovin selkeästi nostanut esille, niin sivarihan tarkoittaa osaltani Tampereen Yliopiston interaktiivisen median tutkimuskeskuksessa työskentelyä. Käytännössä olen ollut mukana muutamassa projektissa. Yhdestä ei ole sen kummempaa kerrottavaa, toisesta on tullut jo ensimmäinen julkaisu (wikiselvitys, osa 1), ja kolmatta voi ihailla ITK-konfferenssin ohjelma-sivulla. Wikiselvitys on ollut varsin erilaista työskentelyä kuin mihin olen tottunut, ja on ehdottomasti positiivinen kokemus, vaikkakaan en tunne olevani ihan aina oikeassa tehtävässä tai pystyväni tekemään asiat samalla teholla ja tasolla kuin oman alani tehtävät (eli koodailun). Kaksi muuta projektia on taasen ollut hyvinkin tuttua ja turvallista webbisivujen koodausta, mutta niissäkin on tarjoutunut tilaisuuksia opetella esimerkiksi uusia työkaluja. Erityisesti ITK-ohjelman parissa olen viihtynyt niin hyvin, ettei muita hommia meinaa malttaa tehdä lainkaan. Siitä saattaa myös seurata jonkinlaista työnsarkaa sivarin päätyttyä, mutta se selvinnee tarkemmin myöhemmin, mahdollisesti jo huomisaamun palaverissa.

Työt ei ole suinkaan rajoittuneet sivariin, vaan projekteja on tullut muualtakin. Niissä ei tosin ole mitään uutta, pari kotisivua / yksinkertaista webbipalvelua on tullut pyöräytettyä. Hieman pitkäjänteisempi projekti saattaa syntyä Lahjalistan ympärille, mutta siitä enemmän ehkä toisaalla. Viimeistä lukuunottamatta sivuprojekteilla on ollut huomattavan positiivinen vaikutus henkilökohtaiseen taloustilanteeseen, mikä on erittäin hyvä, sillä yritän epätoivoisesti kerätä matkakassaa kesää varten. Eikä varmaan kukaan arvaa, mikä mahtaa olla matkakohde... mutta joo, siitäkin enemmän vähän myöhemmin.

Töiden ja töiden lisäksi olen sovitellut viikkorytmiin melko säännöllisesti kolmet kendo-harkat. Kendo on yksi niistä asioista, joiden avulla selvisin syksystä ehjin nahoin ja vieläpä loppujenlopuksi melko hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Niin tosiaan, en liene blogissa vielä kertonutkaan, että suoritin syksn Helsinki-leirillä onnistuneesti ensimmäisen tason "mustan vyön" eli dan-arvon tasokokeen. Olen asiasta huomattavasti ylpeämki kuin mitä annan ihmisten ympärilläni ymmärtää. Toisaalta, jo oli aikakin, mutta 1. danin arvoa voinee kuitenkin pitää jonkinlaisena merkkinä edistymisestäni. Ja nyt kun kendosta tuli puhe, niin mainittakoon, että muutaman viikon päästä suuntaan muun Tampereen Kendoklubin joukkueen kanssa joukkue-SM-kisoihin Helsinkiin. Joukkuekisaa seuraavana päivänä on myös dan-cup, jossa osallistun alempaan sarjaan. Tavoite on aikalailla vastaava kuin syksyn yksilö-SM-kisoissa; ennen kaikkea kokemusta lähdetään hakemaan. Yksilökisoissahan tuloksena oli kaksi alkusarjaottelua, joista toinen meni ihan ok (hävisin 0-1), toisessa oli ehkä vieläkin enemmän parantamisen varaa (hävisin 0-2).

Mutta kendoharkoissa käymisestä on loppusyksystä seurannut muutakin hyvää kuin hyvä, endorfiinintäyteinen mieli ja riittävänä pysynyt kunto. Kendon kautta olen löytänyt kavereita, tai mielumminkin ystäviä (mitä pidän siis läheisempänä sanana). Nyt kun asiaa ajattelen, niin Japanissa kävi hyvin paljon samoin, sillä parhaat kaverit oli kämppisten jälkeen kendokerholaisia. Kendo taitaa oikeasti olla hyvä juttu!

Muttasiis. Olen koko pienen elämäni valitellut kaikille sisaruksille ja kavereille, miten minulla ei ole juuri ollenkaan kavereita. Kuitenkin vasta nyt, kun (mielestäni) alan oikeasti löytämään kavereita ensimmäistä kertaa sitten lukioajan, tajuan niiden merkityksen elämän mielekkyydelle olevan aika paljon enemmän kuin pelkkä viihdyke tylsiin iltoihin, joina en ole keksinyt muuta tekemistä. Ehkä vihdoin alan olla oikeasti kiinnostunut muista ihmisistä ihmisinä. Ja miten paljon paremmin pystynkään sitten näkemään kaiken sen kauneuden. Kornia? Kornia. Ei se mitään, minusta tuntuu nyt juuri siltä.

Jos nyt jotain kiinnostaa, mistä minä oikein yritän puhua moisella tekotaiteellisella höpinällä, niin pitänee vähän avata asiaa konkreettisemmin. Joulukuussa (tai luultavasti jo aiemmin) alkoi kiehtomaan ajatus siitä, että järjestäisin jonkinlaiset pikkujoulut kämpässäni, josta löytyy iso olohuone, sauna ja sohvatilaa isommallekin porukalle. Pitkä tarina lyhyesti (pitäisköhän alkaa harrastamaan sanontojen suomennosta?), pikkujouluthan siitä tuli ja vieläpä ihan onnistuneet. Mitään väenpaljoutta tai naapurisopua uhkaavaa rientoa ei joulun alla kämppääni syntynyt, mutta hauskaa oli. Tarpeeksi hauskaa, että alettiin saman tien miettimään seuraavaa vastaavanlaista pikku juhlimista. Vielä hieman (...) pessimistiselle itselleni yllätykseksi monella ei tuntunut olevan vielä suunnitelmia uudenvuoden aatolle, joten suunnitelma lähti liikkeelle kuin raketti. Juhlathan siitäkin sitten tuli, joskin ilman raketteja, mutta sähkökitara, syntikka, karaoke-peli kahdella mikillä ja loistava porukka teki rakettien puuttumisesta täysin toisarvoista. Juhlien sivussa tuli vietettyä porukalla aikaa esim. kahviloissa, luistinradalla ja uimahallissa. Aloin janota lisää, ja muillakin tuntui olevan innostusta (syöden pessimistisyyttäni pois isoilla haukkauksilla).

Nyt viimeisimmän porukalla enemmän tai vähemmän yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tunnen olevani onnellisempi kuin... no, en halua alkaa vertailemaan. Joka tapauksessa, minulla on nyt tosi hyvä olo! Voisiko olla mahdollista, että se ei lopu, ainakaan ihan heti?