Loma loppuu, anime alkaa

Heti alkuun pieni varoituksen sana herkimmille lukijoille: edellisen viestin jälkeen ei juuri mitään merkittävää ole tapahtunut, noin ulkoisesti, mutta kello on kolme ja alla on vajaa litra kolaa ja neljä jaksoa erinomaista Lucky Staria, korvissa kuuluu kohta mahdollisesti ensimmäistä kertaa kuulemaani Kajiuraa, eikä vielä ole minkäänlaista mielikuvaa tulevan tekstin sisällöstä. Siten saattaa tyyli olla tottumattomalle hieman raskaahkoa, eli tavanomaistakin kummallisempia tapoja vääntää sanoja ja niistä lauseita, puhumattakaan hyvin hämäristä aiheista ja spontaaneista pohdinnoista omia tunnelmia kuvatessa. Ei kannata huolestua mielenterveydestään, jos lukukokemus vaikuttaa täysin sekavalta, vika on täällä päässä.

Ja se vielä, että tykkään myös tollasista introista, joilla helposti saa latistettua muuten mahdollisesti vähän kiinnostavankin asian asettamalla sille täysin liioiteltuja odotuksia. Muttajoo, asiaan, eli Dream Field koneeseen ja avautumaan. Kyseessähän on siis Kajiuran yhden kokonpanon omaan tietoisuuteni vasta tämän päivän kaupparessulla tullut CD vuodelta 2003. Rahaa meni, mutta olen ostoksiini hyvin tyytyväinen.

Kello on siis tällä hetkellä kymmentä vaille neljä yöllä, Golden Weekin painuessa vuodeksi unhoksiin kun päivä lähitunteina vähitellen alkaa sarastamaan arkisen maanantain merkeissä. Pari pientä vastoinkäymistä kauppareissulla ei liene syy vaan viimeinen pisara sille, etten jaksanut enää pitää fyyisistä ja henkistä rytmiä yllä, vaan turvauduin alkupäivästä vaivihkaa hankkimiini jaksoihin yllä mainittua animea saadakseni pääni ehjänä seuraavalle viikolle. Jostain syystä sain itseni monin tavoin ärsyyntyneeksi juna-aikatauluista japaniksi keskustellessa tai kiistellessä, missä mainituista vaihtoehdoista kyvyttömyys tietää oikea oli ehkä suurin tekijä. Kun hieman ennen vuorokauden vaihtumista kotiin palailtuani tein päätöstä nukkumisen ja animen välillä, olin jo aikalailla kypsä päättämään kummemmin asiaa miettimättä jälkimmäisen puolesta. Kipaisin Visaa mukisematta syövässä Seiyu-supermarketissa hakemassa pepsiä ja vähän täytettä mahalle estämään ongelmalliset murinat, ja puoli kahden aikaan olin valmis hyppäämään takaisin siihen kyytiin, joka aikoinaan vaikutti varmasti kaikista eniten siihen, että odottelen nousevaa aurinkoa lähitunteina, laskevan katselun sijaan.

Aloitin jo joillain sanoilla kuvaamaan katsomaani sarjaa, mutta kun Kajiuran yksi parhaita vokaalisia mestariteoksia, "Anna ni issho datta no ni", yllättää edelleen ajoittain imelälle herkkään suuhuni kaatamani kolan kyllästämät ajatukset, ei lähinnä huumoria sisältävän sarjan kuvaamiseen sopien sanojen löytäminen ota millään onnistuakseen, enkä sitä myöskään väkisin halua kuuntelemiseen keskittymisen kustannuksella tehdä. Sen sijaan voin todeta kuuntelemani CD:n sisältävän loistavan kokoelman Kajiuran taideteoksia, joiden valitseminen ei tosin kohtaa ainakaan materiaalin puutteesta johtuvia esteitä, Ishikawa Chiakin kanssa yhteistyössä tehtyjen kappaleiden ollessa poikkeuksetta aina uudestaan ja uudestaan kuuntelemisen arvoisia sävelmiä.

Takaisin selostukseen illan kulusta, selittäen oheessa ajatusteni harhailua mielikuvitusmaailman ja fiktion välillä. Lucky Star oli ainakin siinä mielessä onnistunut valinta, että runsaasti huumoria sisältävänä pirteänä sarjana se ei aiheuttanut ajoittain pahasti addiktoivaa alakuloisuutta, vaan hyvin myös pienissä pätkissä katsottavaksi sopivana antoi ehdottamasti kaipaamani piristyksen turhan kaavamaiseksi tulleeseen oleskeluuni idän ihmemaassa. Ilta oli muutenkin otollinen, sunnuntaiden ollessa minulle usein monenlaisille vaikutuksille altista aikaa, ja jo kauppareissulla Kajiuraa Noirin ääniraidan muodossa kuunnellessani tunsin tajuavani hieman olevani tosiaan Japanissa, mikä on ollut unelma siitä asti kun muistan (eli pari vuotta). Katsoin hankkoimani neljä jaksoa erittäin hyvällä ruokahalulla, naureskellen ajoittain toivottavasti riittävän hiljaa naapureiden unen kannalta, ja jälkeenpäin huomasin erittäin tyytyväisenä rauhoittuneeni juuri siihen tapaan kun ärsyyntyneenä animea apuun katsottuani olen saanut kokea. Kun neljän 20-minuuttisen jälkeen kävelin viemään (väliaikaisesti) kolaa jääkaappiin yhteisessä, oleskeluni erilaisuuden ilmentymänä tutuksi tulleessa tilassa, huomasin tuntevani oloni erittäin kotoisaksi, ja erittäin mukavaksi.

Vaikka kuinka teksti välillä töksähtää tällaisten takia, on pakko todeta, että CD:n viimeinen kappale, Indio, on ehkäpä se kaikista paras Kajiuran ja Ishikawan kappale. Kuunnellessa hukkuu helposti sanat...

Kun akuutti mielentila alkaa tasoittua, voisin yrittää kuvailla kuukauden aikana päässä pyörineitä erilaisia tunnelmia, siirtyen samalla musiikissa vuoteen 2005 (yksittäisten teosten ollessa kuitenkin luultavasti monilta vuosilta), ja huomaten miten aamu alkaa tulla hyvää vauhtia jo suomen kämpässä tottumaani huomattavasti normaalimman paksuisista verhoistakin läpi. Kuten varmaan tavallista, ei ole mitenkään helppoa tajuta olevansa monen tuhannen kilometrin päässä kotoa, täysin vieraassa paikassa, vaan arkisiin yksityiskohtiin keskittyessä tottuu elelyyn helposti tehden asioita rutiinina taustalla olevaa tilannetta miettimättä. Välillä kuitenkin tilanteen tajuaa, ehkä ennemmin hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä kuin selkeimpiä kulttuurieroja ihmetellessä, ja siitä aiheutuva olo on tähän mennessä aina tuntunut erittäin hyvältä. Kuitenkin, vaikka jokapäiväisten asioiden puuhasteluun on jo tottunut, jokin on aina puuttunut siitä, että tuntisi olonsa kotoisaksi. Luultavasti en edes ole ennen asiaa ajatellut, kun kotisuomessa Tampereen kämpästä vähitellen muodostui vakituinen asunto, mutta täällä kotoisuuden puute vaikuttaa jotenkin taustalla, vaikkei sitä edelleenkään juurikaan tietoisesti ymmärrä. Saattaa ehkä olla joillekin vaikea uskoa tai ymmärtää, mutta luulen animen katselun olevan minulla hyvin tärkeässä osassa tekemään olostani kotoisan. Ehkä se on sitä, että tekee jotain mitä aina kotona (eli tässä tapauksessa kämpässä, kun tavallisesti viittaan koti-sanalla vanhempien kotiin). Oli miten tahansa, tuntui vihdoin siltä, että täällä voisi oikeasti tottua asumaan, sen sijaan että oleskelisi vieraana ihmetellen ympäristöä ja keksien kaikenlaisia aktiviteetteja täyttämään kaiken tyhjän ajan.

Olen jo useampaan otteeseen tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä vastaillut jotain viitaten siihen, että haluan kuluvan lukuvuoden jälkeenkin tulla vielä japaniin, mahdollisesti pitkäksikin aikaan, mutta luultavasti vahva uskoni moiseen johtuu paljon siitä, etten oikeasti ymmärrä tilannetta kunnolla. Edelleenkin kyllä uskon pitäväni Japania erinomaisena paikkana asua, siis myös itselleni, mutta luultavasti kannattaa odotella vielä hyvän aikaa ennen kovin lennokkaita suunnitelmia. Nyt kuitenkin alkaa vihdoin tuntua olo kotoisalta, joten en missään tapauksessa jätä katselujani tuohon yhteen, jakson viikossa ilmestyvään sarjaan, vaan ennen mahdollisia apupaketteja kotivarastoista käyttänen paljon vaivaa ja varaa selvästikin tavallista harrastusta tärkeämpään osaan olemistani. Samalla voisin elvyttää siihen paljolti liittyvän piirrustusharrastuksen, joka varsinaisen piirtämisen sijaan on minulle usein musiikin kuuntelua kynä kädessä rentoutuen. Jos vielä palaisin kotoisaan tapaani lukea joka ilta jotain mangaa ainakin pienen hetken, saisin varmaan totuttua myös uusiin asioihin muutenkin kuin pinnallisesti.

Tuoreiden ostosten pyöriessä viimeistä raitaa on aika vähitellen lopettaa höpinä, huomaten sisällön olevan omaksi pettymykseksi melko onttoa. En siis ala lukemaan omaa tekstiäni läpi, eihän sitä kukaan nyt kahta kertaa jaksa kahlata, mutta tällä kertaa en saanut päälle sellaista kirjoitustunnelmaa, joka sillointällöin johtaa lennokkaan sekavan tekstin vauhdikkaaseen naputteluun, lopun tullessa ennemminkin ulkoisista syistä. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä, sillä jätän todennäköisesti mahdollisuuden parin tunnin nukkumiseen käyttämättä, hyödyntäen ajan kynä kädessä. Voisin vielä mainita pohdiskelun johdosta nousseen suuren halun päästä keskustelemaan animeen ja oheiskulttuuriin liittyvistä asioista Kousain kanssa, sillä juttutuokiot ovat numeroiden vaihdosta huolimatta jääneet yhteen, sopivan tilaisuuden puuttuessa. Voisin vaikka kysäistä viestillä ihan spontaanisti josko kiinnostaisi mennä esim. kahville (minun ollessa aikalailla kahviloiden ystävä, harvoista tutustumisista ja huonosta tietämyksestä huolimatta), jos se ei tunnu liian oudolta (tuntuuko?). Kaikesta huolimatta, päästän nyt urheimmatkin lukijat pinteestä ja vaihdan näytöstä paperiin, huomenna ehkä labrasta jotain, ellen nukahda sinne, tai ehkä erityisesti silloin. Mooip!