Kovin vakavia juttuja

Tahti kiristyy, niin päässä kuin näppäimistölläkin. Vaikka edellisestä kirjoituksesta ei ole kun pari hassua viikkoa aikaa, syyhyää sormet päästä päästämään pihalle kesähelteessä kertyneitä höyryjä. Mutta kuuma ei suinkaan ole syynä tilanteen höyrystymiseen, vaan monen monituiset päässä pyörivät ja päätä pyörittävät päätökset ja haasteet. Luultavastikin tuleva muutto aiheuttaa sen verran edellä mainittuja pyörteitä, että lienee perusteltua odottaa kirjoitustahdin pysyvän myös jatkossa hurjassa vähintään kahden tekstin kuukausivauhdissa. Siitäkin huolimatta, asiaan.

Asiat etenevät, ja viime kerran jälkeen erityisesti työasiat. Lähetin kuun alussa pari työhakemusta, joista toiseen vastattiin melko nopeasti. Sain kutsun työhaastatteluun, ja tavanomaisen hermoja raastavan pohdiskelun jälkeen päätin ostaa lennot ja käydä kokeilemassa onneani. Tarkoitus oli koittaa saada samalle reissulle varattua pari asuntonäyttöä, mutta näyttöjen varaaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut. Yhtenä isona ongelmana oli se, että useimmat vuokranvälittäjät eivät vuokraa opiskelijoille, joidenkin ollessa jopa niin tiukkoja, että vaikka toinen vuokraaja olisi täyspäiväisesti työssäkäyvä, tulee asiakaspalvelijalta samantien luuria korvaan jos mainitsee opiskelijan olevan mukana kuvioissa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti huono maine, mutta en silti pysty täysin käsittämään sitä suunnatonta töykeyttä, joilla opiskelijoihin asunnon etsimisessä suhtaudutaan. Niiltä osin siis etsinnät jatkuu, mutta työhaastatteluun silti menin. Aliarvioituani taas kerran Aberdeenin kesän, saavuin omassa mittakaavassani poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneena lentokentältä kahvilan kautta toimistolle haastateltavaksi, ja olin viidessä minuutissa hiestä märkänä. En antanut sen kuitenkaan haitata menoa, ja haastattelu sujui niin mukavasti kun työhaastattelun ylipäätään voisi odottaa sujuvan. Ilmeisesti olin onnistunut maan tapoihin kuuluvassa virallisessa pukeutumisessa riittävän hyvin, sillä haastattelija katsoi tarpeelliseksi mainita heidän firmassaan olevan rento pukeutumiskoodi. Ilmapiiri ja kaksi haastattelijaani antoivat myös kuvan mukavasta työpaikasta, jonkalaisessa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Ja vaikka nykyiset taitoni eivät täysin kohdannut vaadittavien erityisosaamisalueiden kanssa, osasin ilmaista riittävän selkeästi olevani innokas ja kykeneväinen oppimaan hallitsemaan tarvittavat työkalut. Tämä pääteltynä siitä, että sain pian haastattelun jälkeen sähköpostilla tiedustelun palkkatoiveestani, ja seuraavana päivänä tarjouksen työpaikasta. Mietittyäni muutaman päivän tilannetta totesin, että asunnon saamisen ja rahatilanteen turvaamisen kannalta erinomaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Vaikuttaa siis siltä, että muutaman kuukauden päästä olen koodarina ihan oikeassa ohjelmistotalossa.

Kello on harmillisen paljon siihen nähden, että tulin aloittaneeksi kirjoittamisen ja en malttaisi millään jättää käyttämättä mahdollisuutta jatkaa sitä maailman ääriin, tai ainakin vielä muutaman pitkän kappaleen verran. Päätän siis ottaa vielä kupin teetä ja pysyä koneella vielä vähän enemmän liian myöhään. Mistä huomaankin ihmetyksekseni, etten näy käyttäneen avainsanaa "tee" vielä missään aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Tähän sitä tuskin viitsin laittaa, sillä tämänkertainen kirjoitus ei liittyne asiaan juurikaan paremmin kuin kupissani lojuva juoma siihen huolella ja tarkkuudella haudutettuun teehen, jota olen jo kohta vuoden ajan kaivannut.
Jos nyt koitan keksiä jotain oikeasti merkillistä merkittävää kirjoitettavaa, niin mieleen tulee ainakin yksi asia, joka on pyöriskellyt mielessä viime päivinä. Erinäisistä syistä johtuen erinäisiä projekteja lähinnä webbisivujen toteutukseen liittyen on viime vuosien aikana kertynyt ehkä enemmän kun olisi tarpeen. Nyt kun reissut Suomeen tulee luultavasti harventumaan entisestään ja sitoutuminen täkäläiseen työelämään alkaa, en varmastikaan voi ottaa vastuuta kaikista erillisistä projekteista. Yritän siis miettiä pääni puhki, miten tulisi valita ne, joissa aion olla jatkossakin mukana, ja miten irtautua hallitusti muista.

Mutta voi hyvänen aika kun tämä nyt menee vakavaksi. Ei ole tarkoitus, enkä halua ottaa tavaksi. Siksipä pyrin lopettamaan tämänkin tekstin aina yhtä antoisaan ajatustenvirtaan, jota vihdoinkin kelvollinen Spotifyn onnettomasta Japanilaisen musiikin valikoimasta löytämäni Spitz vauhdittaa. Harmillistä kyllä, että valikoimassa ei ole juurikaan mitään nimekkäitäkään artisteja, joita aikoinaan totuin kuuntelemaan ajoittain hyvinkin intensiivisesti. Eikä tuo Spitz kuulunut niihin, vaikka nimi onkin jäänyt niiltä ajoilta mieleen. Erityisesti Mr. Childrenin kappaleita olen kaivannut jo vuosia, kuten aiemminkin blogissa varmasti mainittu Tomorrow Never Knows. Niitä harvoja kappaleita, joissa sanoitus aukeaa myös minulle ja tuntuu osuvan.

Useasta yrityksestä huolimatta tämä tuntuu nyt menevän vain väkisin vääntämiseksi, jotan parasta vaan luovuttaa tältä erää ja toivoa parempaa onnea ensi kerralla, pahoittelut. Kirjoittamistahti saattaa hyvinkin tiivistyä jatkossa nyt kun on taas uudenlainen tilanne edessä. Pahoittelut siitäkin.

Everything is vain if there is no melody

The music my world
is what I live for, not
but it is what I need to live
. Not a reality but a dream.
A collection of fakes
but it is the music that awakes
myself.

Violin. Piano. The voice
of an angel, is the melody.
Could it be me? No, I think,
to myself but still
could I do it?

Divine? Drunk? Put it how you like,
but I'm will always sing
in my soul, the music
that brakes me, it does.

For vain are my dreams? No
whatever will the future bring
It defines me, the melody
of me is the composer that
is divine
is
drunk.

Love

music 愛してる

日記 (Päiväkirja)

Kevään aikana on tapahtunut paljon. Ja koska tuli aloitettua kauan odotettu (tai ainakin kauan odottamani) kirjoitus niin mahdottoman tylsästi, niin pitänee kompensoida sitä tekemällä lopputekstistä niin monimutkaista kuin vain parin viinilasillisen jälkeen pystyy. On kuitenkin totta, että tämän ja edellisen kirjoituksen välissä on tapahtunut sen verran paljon asioita, että en tällä kertaa edes kuvittele kirjoittavani mitään kattavaa päiväkirjaa niistä. Kaikesta huolimatta tällaisella ajatuksella kirjoitin otsikon, jonka idea johtaa ensimmäisen jakson perusteella ihan hyvältä vaikuttavaan sarjaan Future Diary (未来日記). Valitettavasti paria satunnaista jaksoa enempää aikaa animelle ei ole viime kuukausina löytynyt, joten pyrin ottamaan nyt kaiken irti tästä itselleni ryöstämästä illasta / yöstä. Jos vain jollakulla on hyviä ehdotuksia hienoista ja koskettavista 2007 jälkeen tehdyistä sarjoista, niin otan ilolla vastaan (sitä aiemmista minulla on mielestäni varsin kattava kuva, mutta ehdotuksia saa toki sieltäkin sanoa).

Mutta aloitetaanpas asioiden purkaminen. Ensinnäkin, vuosi Englannissa on osoittautunut oletettua rankemmaksi, mistä syytän paljolti asumisoloja, mutta myös jatkuvaa matkojen järjestelyä, tuttujen ihmisten ja asioiden puutetta, sekä tiettyjen (aika monien) asioiden hoitamisen käsittämätöntä hankaluutta. Kämppääni ei esimerkiksi tule juuri koskaan posti perille (mainospostia lukuunottamatta), vaan sitä pitää käydä kyselemässä alakerran pikaruokalasta. Eikä kysymälläkään saa läheskään kaikkea postia, mikä minulle on lähetetty, ja tästä on seurannut mm. isoja kuluja myöhästyneiden laskujen vuoksi. Mutta ehkä lopetan nyt tähän, koska tarkoitus ei ole haukkua koko maata maanrakoon, vaan kertoa yksinkertaisesti missä mennään ja miksi. Mutta tuli kuitenkin nyt mieleeni, että jos joku on yrittänyt ilahduttaa minua lähettämällä postia viimeisen vuoden sisällä, niin valitettavasti se ei ole onnistunut. Kannattaa lähettää kaikki posti, jonka haluaa tulevan perille, paremmalle puolis(k)olle. Mutta kyllä, vähän hankalaa on ollut, mutta sehän tässä oikeastaan on ollut ideanakin. Kulttuurin tutustuminen tarkoittaa kulttuuriin totuttelemista, eikä se koskaan ole helppoa. Ja ihan tasapainon vuoksi mainittakoon muutama hyvä puoli, joista päällimmäisinä tulee mieleen mukavat tuntemattomat ihmiset (oikeasti, suomalaiset, tässä kohtaa on vaikea yllättyä negatiivisesti missään päin maailmaa), halpa ruoka (30 eurolla syö helposti yli viikon, eikä ollenkaan huonosti) ja kaasuhella (otti aikansa tottua siihen, että pannun lämpenemistä ei tarvitse odottaa).


Mutta jos viimeinen vuosi on ollut hankala, niin sitä tulee luultavasti olemaan tulevatkin, vaikkakin varmaan aika eri tavalla (koska en enää suostu muuttamaan asuntoon, jossa on ruma kokolattiamatto ja vuotava katto). Pitkän, tuskallisen ja äärimmäisen vaikean pohdinnan jälkeen päädyimme nimittäin suuntaamaan katseemme seuraavaksi opiskelupaikan perässä Skotlantiin. No, linkkiä klikanneet saattavat saada kuvasta hieman vääristyneen kuvan tulevasta asuinpaikastamme, joka on yksi Britannian voimakkaimmin kasvavia ja rikkaimpia (lue: kalleimpia) kaupunkeja, Aberdeen. Tässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta täytyy myöntää, että kaupunki oli kyllä aikalailla minun makuuni. Melkein hävettää myöntää, sillä rahat ovat pääosin peräisin öljystä, jonka avulla yksi tärkeimmistä satamakaupungeista on päässyt rikastumaan.

Oli miten oli, kävimme tosiaan Aberdeenissa vierailulla ennen päätöstä opiskelupaikan vastaanottamisesta. Vierailua edelsi viikon visiitti Suomessa. Se sai ajatukset ainakin omalta osaltani hieman siihen suuntaan, että Suomi olisi oikeastaan aika mukava paikka asua, ja moni asia hoituu niin paljon helpommin.

Mutta Skotlannista oli siinä vaiheessa mielikuva sateisena, kylmänä, etäisenä paikkana jossa ei löytyisi oikein mitään mielekästä tekemistä, ja Aberdeenista pikkukylänä, jonka anti jäisi monelta osin esimerkiksi Tampereen tai jopa Jyväskylän taakse. Mutta heti kun aloimme kolmen päivän visiitin Aberdeenissa, ennakkoluulot piti heittää samantien romukoppaan. Lähes koko ajan paistoi aurinko, jopa siinä määrin, että sain kesän ensimmäiset palovammat. Palovammoja edelsi useamman tunnin kävely läpi kaupungin, yliopistokampuksen ja hiekkarannan sekä visiitti huvipuistoon, joka vaan sattui tulemaan eteen.

Aberdeenin yliopisto oli myös varsin vakuuttava. Mainitsen tämän erikseen ihan vaan siksi, että saan liitettyä mukaan kuvan kampuksesta. Eikä kyseinen otos ole ainoa, jota kuvatessa tunsi olevansa vierailulla jossain keskiaikaisessa linnoituksessa. Sisätiloihin ei (kirjastoa lukuunottamatta) valitettavasti päässyt tai ollut aikaa tutustua, mutta jo pelkästään tuollaiseten rakennusten ympäröimänä opiskeleminen on varmasti vaikuttava kokemus. Mutta jotain tuollaista saattoi kyllä olettaakin yliopistolta, joka on perustettu 1400-luvulla.

Edellä mainittujen lisäksi kaupungista löytyi mm. useampia isoja ostoskeskuksia, kivoja kahviloita, kohtalaisen hyvältä vaikuttavat bussiyhteydet sekä kaikenlaista kulttuuria, joka on varmasti tutustumisen arvoista. Aberdeen oli siis hieno, joten jouduimme yhteistuumin toteamaan, että vaihtoehto "ei muuteta kaupunkiin, josta kumpikaan ei tykkää" oli suljettava pois laskuista. Ja loppu onkin historiaa, ainaki muutamien vuosien päästä. Tällä hetkellä tilanne on se, että etsimme epätoivoisesti asuntoa ja minä töitä (joskaan se ei vaikuta ihan niin epätoivoiselta kuin asuntojen suhteen). Nykyisten töiden jatkaminen on myös vaihtoehtona, mutta sitä varten pitäisi sopia kaikenlaista ja saada vähän vakaampi työsopimus, mikä on yliopistomaailmassa tällä hetkellä vähän hankala tavoite.

Enough of me, siirtykäämme ajatusten virtaan, joka vie mukanaan niin mielen kuin järjenkin. Tässä vaiheessa lisättäneen kirjoituksen tunnisteisiin (labels) höpinä. Asia vaikuttaa siis hyvin vahvasti tällä hetkellä siltä, että jatkossa tämä blogi tullaan julkaisemaan Skotlannin Graniittikaupungista. Vaikka olenkin päällisin puolin hyvin huolissani monista yksityiskohdista, joita muuttamiseen ja uudessa paikassa asumiseen liittyy, näen edessäni kuitenkin jälleen uuden mahdollisuuden tutustua uuteen kulttuuriin. Ja ennen kaikkea näen tällä kertaa mahdollisuuden myös aloittaa jollain tavalla alusta, sillä urani osalta olisi Suomessa ollut suuri mahdollisuus jämähtää paikalleen. Jos vain kaikki menee hyvin, saatan päästä isoin harppauksin eteenpäin seuraavien vuosien aikana. Raha-asiat huolettavat melko paljon, ja niiden mukana tulevat asunnonhankintaongelmat (tiesin Aberdeenin olevan kallis, mutta en kuvitellut lähellekään niin kallista miksi se osoittautui). Mutta jos vain saan kokopäiväisen kohtuullisesti palkatun työn, niin mitään suurempaa syytä huoleen ei pitäisi olla.

Tässä vaiheessa huomaan, että vaikka kuinka yritän sitä vältellä, kirjoitus siityy aina väkisinkin jonkin mutkan kautta Aberdeeniin. Tämä ei suinkaan ole tarkoitukseni, sillä haluan nimenomaan päästä hetkeksi irti kaikesta suunnittelusta ja tulevaisuuden maalailusta erilaisilla mustan ja valkoisen sävyillä. Liekö se viini, vaiko jokin mielen sopukka jonka kyseinen litku on vapauttanut, mutta nämä asiat tuntuvat pyörivän päässä turhankin paljon. Jotenkin niistä pitäisi päästä hetkeksi eroon. Jotenkin minulla on kuitenkin olo, että olen tilassa, jossa itsesensuuri on alittanut sen vähimmäistason, minkä haluiaisin julkaisemalleni tekstille asettaa, joten pitäisikö lopettaa vai päästää kerrankin ajatukset valloilleen jopa siinä määrin, että paljastan oikeasti olevani vain keskinkertainen kynäniekka? Ei suinkaan, vaan lopetan tähän, jos en muusta syystä niin siksi, että vielä pystyessäni pääsen jakamaan tämän ihastuttavan tekstin kaikille sadoille (tai sadalle) kavereilleni Facebookissa. Kommentoikaa, hyvänen aika sentään!